Hain mainitsemat syyt kirjoittamiseen pätevät tietenkin mihin tahansa kirjoittamiseen. Jutun ydin onkin siinä, miksi aina ja uudestaan lapsille ja nuorille kirjoittavat kirjailijat joutuvat erikseen perustelemaan ammatinvalintaansa.
Lohdutusta tilanteeseen tuo ehkä se, että kyseessä on globaali ilmiö. Suomalaiset kirjailijat eivät ole ainoita, joilta penätään kohderyhmävalintaansa. Sama toistuu kaikkialla, kaiken aikaa.
Eikä ole mitenkään yllättävää, että monilta lasten- ja nuortenkirjailijoilta (miksi tämä etuliite?) menee ajoittain kuppi nurin. Kuten amerikkalaiselta Carolyn Comanilta, jonka mielestä kysymys vertautuu mahdottomuuteen vastata klassiseen uteluun "milloin lopetit puolisosi pahoinpitelyn". Coman ei mielestään kirjoita lapsille. Hän kirjoittaa aiheista, joissa lapset tai lapsuus ovat keskiössä. Ja hän kirjoittaa niistä usein lapsen näkökulmasta. Tarinan muoto ja sisältö määräävät sen, kuka tai ketkä hänen tarinoitaan lukevat. Coman ei kirjoita lapsille, eikä hän kirjoita nuorille. Hän kirjoittaa.
Yhtä äkämystyneeltä vaikuttaa Claire Legrand, jolta saatetaan jopa toivoa, että hän siirtyisi kirjoittamaan jotakin aikuisille, eikä vain lapsille ja teineille. Pari vuotta sitten Legrand totesikin, että kysymys lapsille ja nuorille kirjoittamisesta tekee hänet surulliseksi. Taustalla lymyää ajatus siitä, että aikuiset eivät voi tai saa lukea lastenkirjallisuutta. Ja tietenkin myös se, että lapsille kirjoittaminen ei ole ylipäätään niin arvokasta tai tärkeätä.
Brittiläisen kirjallisuuden nyt-jo-aika-vanha-vihainen-mies Martin Amis erehtyi aikoinaan päästämään suustaan yhden monista sammakoista, joka pisti monen kirjailijakollegan kielet kumajamaan. Puhuessaan kirjoittajan ja kirjoittamisen vapaudesta Amis asetti lastenkirjailijat toiseen ääripäähän, jossa kieltä ja kirjoittamista kahlitaan lukijakunnan perusteella. Vain aivovaurio saisi hänet ryhtymään lastenkirjailijaksi.
Vastineessaan Amisin sukkelalle heitolle C. Alexander London myöntää, että hän - kuten varmasti myös monet lapsille ja nuorille kirjoittavat - ovat tietoisia mahdollisista lukijoistaan ja pyrkivät tuottamaan tarinoita ja tilanteita, joista nuoret löytävät samaistumisen kohteita. Mutta kielen kanssa kamppailevana taiteilijana ei Amis itsekään ole niin vapaa agentti kuin hän ehkä kuvittelee olevansa. Kirjoittaminen on valintojen tekemistä, merkitysten poissulkemista ja toisten tyrkyttämistä. Mahdolliset (ja mahdottomat) lukijat ovat aina läsnä, joko kirjailijan tiedostamana tai ei.
Londonin mielestä lasten- ja nuortenkirjailijan vahvuutena ammatinhallinnan näkökulmasta on nimenomaan se, että hän ei keskity ainoastaan pyörimään oman itsensä ympärillä. Hän kirjoittaa tietoisena siitä, että tarina on se, jota kirjan lukija kaipaa. Eikä kukaan tai mikään ole niin vaativa ja ehdoton lukija kuin juuri kirjojen maailmaan astunut lapsi. Lapsi joko rakastaa tai inhoaa kirjoja, aikuisista huokuvaa välinpitämättömyyttä hänestä ei löydy. "Lapsi osaa vaatia. Häntä valppaampaa, uteliaampaa, innokkaampaa, tarkempaa, herkempää, nopeampaa ja ylipäätään mukavampaa lukijaa ei maan päältä löydy."
Noista lähtökohdista kirjoilla, lasten- ja nuortenkirjoilla, on suurin merkitys nimenomaan lukijoille. Tarinat ja niihin sisällytetyt merkitykset uppoavat tai upottavat.
Jo vuosikymmeniä sitten, 50-luvun alussa, C. S. Lewis pohdiskeli lastenkirjailijoiden työtä seuraavasti. Hänen mukaansa kirjailijat, jotka suunnittelevat kirjoittavansa tai ovat päätyneet laatimaan tekstinsä lähinnä lapsilukijoita varten voivat suhtautua työhönsä ainakin kolmella eri tavalla. Näistä väärä tapa on kirjoittaa jotakin sellaista, josta arvelee lasten pitävän tai josta on itse aikoinaan lapsena innostunut. Jos välttämättä haluaa lähteä liikkeelle asiakasnäkökulmasta, parempi on huomioida yksittäinen lukija kuin olettaa, mitä lapset haluavat lukea tai muistella, mikä itselle joskus kolahti.
Lewis on itse asiassa sitä mieltä, että tarinat, jotka kelpaavat vain lapsille, eivät ole kovin hääppöisiä tarinoita - edes lapsille. "Hyvät tarinat säilyvät. Valssi, joka tuntuu miellyttävältä vain tanssiessa, on huono valssi."
Lewisin oman työn tukena on näkemys lapsuudesta eliniän kestävänä kasvuprosessina. Aikuiseksi kasvaminen ei saisi tarkoittaa lapsuuden kokemusmaailman poissulkemista. Parempi on kantaa molempia mukanaan; löytää satujen seikkailut, lapsellisuudet ja mahdottomuudet aina uudestaan ja nähdä ne osana myös aikuisten maailmaa.
Tältä pohjalta kirjailijan, myös lasten- ja nuortenkirjailijan, on mahdollista löytää yhteys lukijoihinsa riippumatta siitä, minkä ikäisiä he ovat. Kirjailijan on Lewisin mukaan kirjoitettava lapsille kuin kirjoittaisi itselleen ja itsestään. Aikuiseksi kasvaminen on lopultakin se yhteinen nimittäjä kirjoittajan ja lapsilukijan välillä. Sen todentamisessa vain mielikuvitus on rajana.
Älkää siis kysykö, miksi hän kirjoittaa lapsille ja nuorille. Hän kirjoittaa sinulle.
