... mutta älä unohda näitä

Tämä viikko on yhtä suurta Finlandiaa, kun torstaina kukitetaan ja shekitetään voittajat niin lasten- ja nuortenkirjallisuuden, tietokirjallisuuden kuin kaunokirjallisuuden sarjoissa. Ehdolla on 18 teosta ja niiden tekijää, joista kunniaan ja maineeseen nousee kolme. Muiden kohtalona on jäädä maan tärkeimmän kirjallisuuspalkinnon saajien ehdokkaiden listalle, mikä ei ole aivan vähän sekään.

Sitten on vielä se suurempi joukko, joka ei tänä vuonna yltänyt valintalautakuntien laatimille kutsuvieraslistoille, mutta antoi oman laadullisen panoksensa kirjalliseen kulttuuriimme. Sääli ja vääryys olisi jättää heidät huomiotta. Suurin osa Suomessa julkaistua kirjallisuutta kun elää mediahuomion ulkopuolella.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden kohdalla kulunut vuosi oli erinomainen. Satoa riitti korjattavaksi asti ja sillä elää pitkälle ensi vuoteen. Kuuden jo ehdokkaaksi nimetyn teoksen oheen mahtuu monia mainioita esimerkkejä siitä, mihin kaikkeen tämä valitettavan usein aliarvostettu kirjallisuuden lajityyppi kykenee. Tässä näistä muutama.

Pienemmille suunnatut kuvakirjat häikäisevät niin muodon kuin sisällönkin suhteen. Sanna Karlströmin ja Marika Maijalan Siilin laulu (S & S) ja Mila Teräksen ja Ilona Partasen Aurinkolinnut (Karisto) piirtävät lavealla ja syvällisellä otteella kuvaa surutyötä tekevän lapsen ja yksinäisyyteen ajautuneen aikuisen mielenmaisemasta. Maailmat kohtaavat toisensa ystävyyden ja iloon antautumisen hetkissä. Lauri Hirvosen teoksessa Inka ja saunaflamingo (Mäkelä) sukupolvien välinen ketju vahvistuu avointen kysymysten ja muistoihin takertuneiden vastausten muodossa.

Elina Hirvosen ja Ville Tietäväisen kuvakirjassa Näkymätön (Lasten Keskus) joukosta poissulkemisen mittakaava on galaksien kokoa, mutta apu siihenkin löytyy lähempää. Pirkko Vainion viehättävän vanhanaikaisen kuvituksen kera hiiri löytää rohkeutensa ja saa siivet (Reino saa siivet, Lasten Keskus).

Reetta Niemelän, Sanna Pelliccionin ja Mia Rönkän tietokirjassa Nähdään majalla, pörriäisagentit (Sammakko) kurkistetaan mehiläisten, ampiaisten ja muiden pistiäisten maailmaan opettavaisella ja sadunomaisella tavalla. Laura Ertimon ja Satu Kontisen tummanpuhuva Yö. Kirja unesta ja pimeän salaisuuksista (Myllylahti) sukeltaa pimeän hetkiin sekä unennäkemisen, yöllisten eläinten ja hiljaisten planeettojen salaisuuksiin. Tietoa  molemmissa tarjotaan ymmärrettävässä, kiinnostavassa ja mielikuvituksellisessa muodossa.

Jukka Itkosen ja Camilla Pentin kuvakirjassa Tiira Tiiraa Tiiraa (Lasten Keskus) esitellään oleellinen linnustomme kepeiden runojen muodossa ja Leena Valmun sekä Lasse Rantasen Probus ja suuri suoliston taistelu (Aula & Co) löytää sisältämme bakteerien ja elimistön suoja-aineiden välisen eeppisen taistelun herruudesta. 

Miikka Pörstin romaani Kaikkien juhla (Tammi) tarjoaa ainutlaatuisen näkökulman 8-vuotiaan pojan mieleen, jossa elämä on suistua raiteiltaan, kun naapuriin muuttaa vieras perhe. Ennakkoluuloja, kiusaamista ja lapsen ajatusmaailmaa lempeän satiirisesti tarkasteleva tarina ohjaa ja oivaltaa jotakin oleellista. Fantasian äärellä ollaan puolestaan Tuutikki Tolosen Mörköreitissä (Tammi), joka jatkaa siitä, mihin mörköjen parissa päästiin vuosi sitten kirjasarjan ensimmäisessä osassa. Nyt syöksytään pelkäämättä maan alle ja kohdataan monta outoa ja jännittävää asiaa.

Salla Simukan ensimmäisessä pienille lapsille kirjoitetussa fantasiaseikkailussa Sisarla (Tammi) pelastetaan maailma kylmältä jäältä ja tunteiden pakastumiselta.

Pelko, kauhu, rumuus ja kauneus paiskaavat kättä Magdalena Hain tarinakokoelmassa Haiseva käsi (Karisto). Zombit, ihmissudet, demonit ja monet oudot otukset ja mystiset tapahtumat vyöryvät kirjan sivuilta lukijan silmille, mutta reissussa on matkakaverina myös kaikelle kamalalle naurava kaveri. Ihan tosissaan ei näitä juttuja kannata ehkä sittenkään ottaa.

Mysteerikertomusten sukua on niin ikään Netta Walldénin Kissa nimeltä Kent (Mäkelä). Tyttö etsii salaperäisen salapoliisin kanssa kissaa ja ehkä hieman myös itseään tai jotakin kuitenkin. Tärkeintä on liike ja tunnelma, olkoon se sitten vaikka lyhyt piipahdus Rottakaupungin kujilla. Paul Austeria suomalaisittain ja kaikenikäisille.

Anne-Maija Aalto käsittelee esikoisromaanissaan Syvään veteen (Otava) uskottavasti ja koskettavasti teini-ikäisen tytön murtumista äidin kuoleman ja yksinäisyyden äärellä. Surutyön eri vaiheiden ääreltä löytyy väylä avoimeen veteen ja uskallus tarttua elämään voimalla kiinni. Laura Lähteenmäen Nutcase (WSOY) avaa ovia nuorten verkkotodellisuuteen, bloggaamiseen ja vaikeuteen löytää tie aikuisuuteen, kun tunteet vievät ja vapisuttavat. Mari Kujanpään Emman salainen toive (Otava) on pysähdyttävä kertomus pienestä tytöstä huumeäidin varjossa. Esko-Pekka Tiitinen antaa Neljän tuulen paidassa (Aula & Co) äänen maahanmuuttajataustaiselle pojalle, joka löytää räpin, runon ja rakkauden.

Vuoden 2016 lasten- ja nuortenkirjoista löytyy apetta myös seikkailujen ja toiminnan ystäville. Menneiden aikojen hurttia hurmaa löytyy niin Roope Lipastin Thorin pölystä (WSOY) kuin Juha-Pekka Koskisen merirosvoseikkailusta Benjamin Hawk. Merirosvon oppipoika (Karisto). Reippaita ja kekseliäitä lapsia tarvitaan joskus ratkaisemaan aikuistenkin ongelmat. Koskinen kulkee omassaan Stevensonin Aarresaaren jalanjälkiä, Pertsan ja Kilun tahdissa puolestaan Janne Mäkitalo, jonka Pääkallokiitäjät (Myllylahti) on taidokas mukaelma menneiden aikojen poikakirjallisuuden klassisista asetelmista.  

Kalle Veirton The Next One (Karisto) on suoraviivainen, vetävästi kirjoitettu kertomus yläasteikäisestä pojasta, joka löytää ystäviä ja vaikutusvaltaa nettisivuston ylläpidosta. Samaa rentoa otetta löytyy hieman vanhemmille suunnatusta Harri Veistisen hirtehisestä Kotitekoisen poikabändin alkeet (S & S). Nolojen tilanteiden kavalkadit yhdistettynä itseironiaan ja lempeään huumoriin kannattelevat tarinaa, jossa poikajoukosta löytyy enemmän asennetta ja yritystä kuin pienestä kylästä. J. S. Meresmaan Naakkamestari (Robustos) sijoittuu 1900-luvun alun Tampereelle ja yhdistää fantasiaan vaihtoehtohistoriaa ja steampunkia. Päähenkilönä on nuori tyttö, joka kolhojen kokemustensa jälkeen löytää elämälleen erikoisen merkityksen. 

Suomalaisesta lasten- ja nuortenkirjallisuudesta löytyy tahtoa ja voimaa kertoa ystävyyden, yksinäisyyden, ilon ja surun, kuoleman ja syntymän, leikin ja arjen hallitsemasta maailmasta tyylien kirjolla ja useilla väreillä. Kirjallisuutemme perusta on vahvaa betonia. Sen varaan uskaltaa rakentaa vaikka mitä.

Pro lastenkirjallisuus

Puhe lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaiden julkistamistilaisuudessa 2.11.2016 

---

 

Hyvät hyvän kirjallisuuden ystävät!

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon valintalautakunnalla oli luettavanaan huomattava määrä viimeisen vuoden aikana julkaistuja teoksia. Jos näistä teoksista tekee tornin, sen korkeus on noin 190 senttimetriä. Se on pitkän aikuisen mitta.

Lautakunnassa kyseisen kirjatornin eri kerroksia olivat arvioimassa minun lisäkseni taidepedagogi Mervi Riikonen ja tuottaja Sanna Sommers.

Ehdolle asetetuista kirjoista löytyy tarinoita monenikäisille, vauvasta aikuisiän kynnykselle astuvalle teinille. Joukossa on kuvakirjoja, lapsille sekä nuorille suunnattuja teoksia. Jos oletettujen lukijoiden ikähaitari on laaja, on sitä myös lajijakauma. Lapsille ja nuorille suunnattu kirjallisuus pitää sisällään niin runoa, proosaa kuin sarjakuvaa ja tietokirjallisuutta. Kirjallisuuden lajityypit ovat kaikki edustettuina.

Ehdolle asetettuja teoksia lukiessa voi vain hämmästellä suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden korkeatasoista laatua. Kirjantekijät ottavat tehtävänsä vakavasti. Kirjoitettuun sanaan tänään tutustuvat lapset ja nuoret ovat huomenna niitä, jotka tulevat ylläpitämään kirjallisuuttamme. Heistä kasvaa kirjallisuuden tekijöitä, kirjallisuutta lukevia aikuisia ja omille lapsilleen tarinoita lukevia kasvattajia, perinteen jatkajia.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden merkitystä ei voi kylliksi korostaa. Sen tekijät ovat paljon vartijoina ja kirjallisen kulttuurimme vastuunkantajia. Heidän ja lukijoiden kohtaamisesta, kuvan, sanan ja äänen liitosta me kaikki elämme. Riippumatta siitä, minkä ikäisiä olemme.

Suomalainen lasten- ja nuortenkirjallisuus on tänään sisällöltään ja muodoltaan vahvaa. Jos kirja elää kriisiaikaa, kuten väitetään, se kriisi ei näy lapsille ja nuorille kohdistetun kirjatuotannon tasolla. Nämä kirjat tarttuvat rohkeasti ajankohtaisiin kysymyksiin, hengittävät yhtä inhimillisen kokemusmaailman kanssa ja tarjoavat lohdullisia, viisaita ja mahdollisia ratkaisuja niin yksilön kuin yhteisön ongelmiin.

Tämän vuoden korkeasta kirjatornista löytyi tarinoita arkisista sattumista, ystävyydestä, rakastumisesta, kuolemasta ja syntymästä. Näissä kertomuksissa tubetetaan, geokätköillään, pelataan jääkiekkoa tai jalkapalloa, ratsastetaan hevosilla, luistellaan tai syöksytään hurjaan seikkailuun toisilla planeetoilla, historiallisissa aikakausissa, maan alla, maan päällä ja taivaissa, missä ja milloin vain. Päiväkodin lelupäivänä jännitetään, naapuriin muuttava uusi perhe toisesta maasta ja kulttuurista herättää uteliaisuutta, pimeä metsä pelottaa, mutta vanhemman syli lohduttaa. Ja jossakin jokin keijuprinsessa potee poikaystävähuolia, karhu taistelee talviuntaan vastaan, mörkö tuijottaa kellertävillä silmillään ja kissa ratkaisee suuren mysteerin.

Mikään aihe ei ole kirjallisuudessa mahdoton.

Syvät, kipeät ja vaikeat teemat ovat nekin osa pienten kirjallista maailmaa. Yksinäisyys, hylätyksi tuleminen, läheisen kuolema, pakolaisuus, päihdeongelmat tai omaan identiteettiin kytkeytyvät kysymykset saavat kirjoittajien kynästä pelottoman ja lukijaa kunnioittavan käsittelyn. Myös arkisten, usein pienten mutta kohderyhmälle merkittävien asioiden huomioiminen on yksi lasten- ja nuortenkirjailijoiden eittämättömistä vahvuuksista. Näissä tarinoissa pienestä tulee suurta ja suuri kutistuu kämmeneen.

 

Tämän vuoden tarjonnasta nousee esille myös lapsille suunnattu tietokirjallisuus. Tarinointiin ja satuun yhdistetyt elementit vievät meidät bakteerien maailmaan, ötököiden pariin, taideteosten äärelle, luontoon, tietokoneen sisälle tai matkoille lähelle ja kauas.

Lapsille ja nuorille suunnattu kirjatuotanto on mieleltään sekä kieleltään vahvaa. Sen perusteella voi todeta, että kirja kyllä pärjää, mutta miten käy meidän. Kirjat tehdään luettaviksi, ei vain painettaviksi tai ladattaviksi. Kirja tarvitsee lukijansa, kirja tarvitsee aikaa. Meidän tehtävämme aikuisina on huolehtia siitä, että annamme tuota aikaa kirjalle, itsellemme ja läheisillemme.

Ja miksi emme sitä tekisi. Viimeaikaiset tutkimukset sen kertovat: lukeminen, varsinkin fiktion lukeminen on terveellistä. Se lisää älykkyyttä, se vähentää stressiä, tekee meistä empaattisia ja sosiaalisia, ja sen ansiosta me nukumme paremmin ja muistikin pelaa vanhemmiten. Tarinoiden taikapiiri on meidän kulttuuriperintömme lapsille ja nuorille.

Palkintokilpailujen ansiosta kirjatarjonnasta voidaan rakentaa torneja, joiden laelta majakka opastaa meitä kulkemaan. Mutta myös kilpailujen välillä meidän on syytä pitää huolta majakan valosta. Me olemme kaikki majakanvartijoita.

Kuka pelkää asiantuntijaa?

Kaunokirjallisuuden Finlandia on taasen jaettu ja paras, sopivin, vaikuttavin tai vain yksittäisen lukijan tajunnan kauimmaksi kankaalle räjäyttänyt kirja on voittanut. Kuten aina, kuten jokaikinen vuosi viimeisten kolmenkymmenen vuoden ajan

Nyt jo pyöreitä vuosia juhlivan palkinnon juhlatilaisuudessa viime vuonna Suomen Kirjasäätiön hallituksen puheenjohtaja Leena Majander-Reenpää puolusti tunteikkaasti Finlandian olemassaoloa: "Palkinto lieveilmiöineen on yksi keino pitää yleisön huomio kirjassa ja lukemisessa."

Noilla lieveilmiöillä hän ilmeisesti viittasi rahaan ja talouden tosiasioihin, joista ei kirjallisuuskaan voi olla täysin irti. Kustantajat, kirjakauppiaat ja kirjailijat tarvitsevat kirjoja ostavia lukijoita. Finlandian tarkoitus on, kuten Majander-Reenpää totesi, pistää liikkeelle lukijoiden tunteiden ohella rahavirrat.

Tänä vuonna puheen aiheena olivat Frankfurtin menestykselliset kirjamessut ja huolen aiheena rahan sijasta aika: "Kiirettä pitää työssä ja kokatessa, golfissa ja kuntosalilla, somessa ja sieniretkellä." Lähestymässä on taasen se aika vuodesta, jolloin on syytä vetäytyä itsekunkin "autuaallisen lukemisen rauhan tilaan".

Kannatettavia asioita kaikki, sekä kirjojen ostaminen että hiljentyminen kirjan sanoman äärelle, mitä ikinä se milloin tarkoittaakin.

Enemmän kuin juhlijoiden puheet tai - totta puhuen - ehdokkaiksi asetetut kirjat, itseäni on kiinnostanut koko kyseinen palkinto ja siinä erityisesti valintaprosessi. Sehän menee siten, että Suomen Kirjasäätiö, joka vastaa palkinnon jakamisesta ja jonka taustalta löytyy Suomen Kustannusyhdistys, nimeää vuosittain vaihtuvan kolmijäsenisen valintalautakunnan. Tämän valintalautakunnan tehtävänä on valita kustantajien kilpailuun lähettämistä kirjoista vähintään kolme ja enintään kuusi ehdokasta palkinnon saajaksi. Kilpailulajina ovat tätä nykyä suomalaiset romaanit.

Sitten, kun lautakunta on asettanut ehdokkaat lukulähtöviivalle, yksi lautakunnan ulkopuolinen, säätiön nimeämä diktaattori, kuten häntä leikillisesti kutsutaan, valitsee näistä voittajan.

Tätä toimintamallia on noudatettu vuodesta 1993 lähtien.

Tänä vuonna keisarina toimi kauppatieteiden professori Anne Brunila, viime vuonna valtikkaa heilutti teatterijohtaja Asko Sarkola, sitä ennen presidentti Tarja Halonen.

Jos kuninkaan kruunua on kantanut sekalainen joukko silmäätekeviä (Aki Kaurismäki, Erkki Liikanen, Lasse Pöysti, Paavo Lipponen) ja kulttuuriin enemmän tai vähemmän ankkuroituneita tekijöitä, monenlaisia kasvoja on nähty valintalautakunnissakin. 2011 sieltä löytyivät toimittajat Hannu Marttila ja Olga K sekä suomentaja Kristiina Rikman. Vuotta myöhemmin tutkija Janna Kantola sai seurakseen lehtori Riitta Kulmasen ja elokuvatuottaja Lasse Saarisen. Viime vuonna oli jälleen toimittajien vuoro, kun ruoriin tarttuivat Raisa Rauhamaa ja Nina Paavolainen seuralaisenaan suomentaja Juhani Lindholm. Tänä vuonna ryhmätyön makuun pääsivät kirjailija Sirkku Peltola, maisteri Kari Koski ja kirja-alan eläkeläinen Leena Valpio.

Jos joku yrittää löytää Finlandian valintalautakuntien koostumuksesta jotakin suurempaa linjaa tai syvempää viisautta, se saattaa olla vaikeaa. Toimittajat, mediapersoonat ja kirjallisuuteen enemmän tai vähemmän ankkuroituneet toimijat tuntuvat valikoituvan työpajaan melko satunnaisesti.

Finlandia on Suomen kirjallisuuden ykköspalkinto, ehdottomasti se tärkein ja näkyvin. Vastaavia löytyy monesta muusta maasta. Mutta valintaprosessin painotus on kovin toinen kuin meillä. Ruotsissa Strindbergin nimeä kantavan Augustin valitsee porukka, johon kuuluu kirjastovirkailijoita, kirjallisuuskriitikkoja ja kirjakauppiaita. Englannissa Bookerin taustalta löytyy raati, jossa on mukana kirjailijoita, kirjallisuuden professoreita, kulttuurialan tuntijoita ja toimittajia. Espanjan Cervantes-palkinnon jakaa aiemmista voittajista, kuninkaallisesta akatemiasta ja yliopistosta koostuva asiantuntijajoukko. Jälkimmäisiin tukeutuu myös vahvasti yhdysvaltalainen National Book Award sekä Saksassa vuosittain jaettava Deutsche Buchpreis, jossa tutkijat, kirjailijat ja kriitikot sanovat lopullisen sanansa siitä, kenelle palkinto annetaan.

Kyllähän meiltäkin tietenkin löytyy myös niitä kirjallisuuskisoja, joissa nk. asiantuntijat pääsevät pätemään (vaikkapa Kirjallisuuden valtionpalkinto, jota valtion kirjallisuustoimikunnat varjelevat), mutta jostakin syystä Finlandian kohdalla on haluttu edetä näin. Valintalautakuntaan saattaa vielä valikoitua kirjallisuuden parissa pääasiallisen työnsä tekeviä henkilöitä, mutta lopullisen valitsijan suhteen ollaan rähmällään senkaltaisten statusten edessä, joilla ei ole mitään tekemistä kirjallisuuden kanssa.

Kirjallisuuden asiantuntija on persona non grata ja Hän-Jonka-Nimeä-Ei-Mainita.

Kirjallisuus on merkillinen asia, ainakin Suomessa. Sen suhteen me olemme kaikki asiantuntijoita, koulutukseen tai sukupuoleen katsomatta. Riittää, että osaa kirjoittaa ja lukea. Erno Paasilinnan muinainen tokaisu siitä, että kirjailijaksi tullaan elämällä kirjailijan elämä, ulottaa vaikutuksensa myös lukemisen ammattilaiseksi kasvamiseen. Yhtä turhaa kuin on opetella kirjoittamista koulun penkillä on kuvitella oppivansa lukemaan kirjoja tutkimalla tai kirjallisuutta opiskellen.

Silti jotkut sitä ovat tehneet ja tekevät edelleen, ihan työkseen. On mielenkiintoista, että samalla kun kirjailijan ammattiin suhtaudutaan kuten taiteilijan ammattiin, sitä hieman mystifioiden ja ihastellen, lukeminen nähdään arkisena toimintona, jota voidaan hyvinkin harjoittaa syvällisesti muun työn ohessa. Kirjallisuudentutkijat ja kriitikot ovat lähinnä kuluneiden vitsien käyttöainesta.

Lukemiskulttuurin demokratisoituminen on tietenkin pelkästään hyvä asia, varsinkin tänään, kun se on vaarassa. Yhä harvempi meistä lukee tai viitsii lukea. Se mikä oli aiemmin kansalaishyve, on nyt jotakin muuta. Siksi Finlandian kaltaisten palkintojen flirtti nk. suuren yleisön tai tavallisen lukijan kanssa, on ymmärrettävää. Mutta se saattaa johtaa myös tilanteeseen, jossa kirjallisuus menettää yhteiskunnallista arvostustaan tai jotakin omaleimaisuudestaan muiden taiteenalojen tai kulutus- ja ajanvietehyödykkeiden rinnalla.

Tulee varmasti aika, jolloin kirjojen ja kirjainten tulkitsijaa, lukijaa haetaan kissojen ja koirien kanssa. Ehkä vasta silloin alkaa uusi, asiantuntijoiden aika. Joka on itse asiassa paluuta aikaan ennen modernin kirjateollisuuden syntyä, aikaan, jolloin pieni joukko yhteiskunnan eliittiä piti hallussaan sekä lukemisen että kirjoittamisen taitoa.

Sitä odotellessa nautitaan vielä näistä kirjakulttuurin viimeisistä yleishyödyllisistä hetkistä.