Nyt jo pyöreitä vuosia juhlivan palkinnon juhlatilaisuudessa viime vuonna Suomen Kirjasäätiön hallituksen puheenjohtaja Leena Majander-Reenpää puolusti tunteikkaasti Finlandian olemassaoloa: "Palkinto lieveilmiöineen on yksi keino pitää yleisön huomio kirjassa ja lukemisessa."
Noilla lieveilmiöillä hän ilmeisesti viittasi rahaan ja talouden tosiasioihin, joista ei kirjallisuuskaan voi olla täysin irti. Kustantajat, kirjakauppiaat ja kirjailijat tarvitsevat kirjoja ostavia lukijoita. Finlandian tarkoitus on, kuten Majander-Reenpää totesi, pistää liikkeelle lukijoiden tunteiden ohella rahavirrat.
Tänä vuonna puheen aiheena olivat Frankfurtin menestykselliset kirjamessut ja huolen aiheena rahan sijasta aika: "Kiirettä pitää työssä ja kokatessa, golfissa ja kuntosalilla, somessa ja sieniretkellä." Lähestymässä on taasen se aika vuodesta, jolloin on syytä vetäytyä itsekunkin "autuaallisen lukemisen rauhan tilaan".
Kannatettavia asioita kaikki, sekä kirjojen ostaminen että hiljentyminen kirjan sanoman äärelle, mitä ikinä se milloin tarkoittaakin.
Enemmän kuin juhlijoiden puheet tai - totta puhuen - ehdokkaiksi asetetut kirjat, itseäni on kiinnostanut koko kyseinen palkinto ja siinä erityisesti valintaprosessi. Sehän menee siten, että Suomen Kirjasäätiö, joka vastaa palkinnon jakamisesta ja jonka taustalta löytyy Suomen Kustannusyhdistys, nimeää vuosittain vaihtuvan kolmijäsenisen valintalautakunnan. Tämän valintalautakunnan tehtävänä on valita kustantajien kilpailuun lähettämistä kirjoista vähintään kolme ja enintään kuusi ehdokasta palkinnon saajaksi. Kilpailulajina ovat tätä nykyä suomalaiset romaanit.
Sitten, kun lautakunta on asettanut ehdokkaat lukulähtöviivalle, yksi lautakunnan ulkopuolinen, säätiön nimeämä diktaattori, kuten häntä leikillisesti kutsutaan, valitsee näistä voittajan.
Tätä toimintamallia on noudatettu vuodesta 1993 lähtien.
Tänä vuonna keisarina toimi kauppatieteiden professori Anne Brunila, viime vuonna valtikkaa heilutti teatterijohtaja Asko Sarkola, sitä ennen presidentti Tarja Halonen.
Jos kuninkaan kruunua on kantanut sekalainen joukko silmäätekeviä (Aki Kaurismäki, Erkki Liikanen, Lasse Pöysti, Paavo Lipponen) ja kulttuuriin enemmän tai vähemmän ankkuroituneita tekijöitä, monenlaisia kasvoja on nähty valintalautakunnissakin. 2011 sieltä löytyivät toimittajat Hannu Marttila ja Olga K sekä suomentaja Kristiina Rikman. Vuotta myöhemmin tutkija Janna Kantola sai seurakseen lehtori Riitta Kulmasen ja elokuvatuottaja Lasse Saarisen. Viime vuonna oli jälleen toimittajien vuoro, kun ruoriin tarttuivat Raisa Rauhamaa ja Nina Paavolainen seuralaisenaan suomentaja Juhani Lindholm. Tänä vuonna ryhmätyön makuun pääsivät kirjailija Sirkku Peltola, maisteri Kari Koski ja kirja-alan eläkeläinen Leena Valpio.
Jos joku yrittää löytää Finlandian valintalautakuntien koostumuksesta jotakin suurempaa linjaa tai syvempää viisautta, se saattaa olla vaikeaa. Toimittajat, mediapersoonat ja kirjallisuuteen enemmän tai vähemmän ankkuroituneet toimijat tuntuvat valikoituvan työpajaan melko satunnaisesti.
Finlandia on Suomen kirjallisuuden ykköspalkinto, ehdottomasti se tärkein ja näkyvin. Vastaavia löytyy monesta muusta maasta. Mutta valintaprosessin painotus on kovin toinen kuin meillä. Ruotsissa Strindbergin nimeä kantavan Augustin valitsee porukka, johon kuuluu kirjastovirkailijoita, kirjallisuuskriitikkoja ja kirjakauppiaita. Englannissa Bookerin taustalta löytyy raati, jossa on mukana kirjailijoita, kirjallisuuden professoreita, kulttuurialan tuntijoita ja toimittajia. Espanjan Cervantes-palkinnon jakaa aiemmista voittajista, kuninkaallisesta akatemiasta ja yliopistosta koostuva asiantuntijajoukko. Jälkimmäisiin tukeutuu myös vahvasti yhdysvaltalainen National Book Award sekä Saksassa vuosittain jaettava Deutsche Buchpreis, jossa tutkijat, kirjailijat ja kriitikot sanovat lopullisen sanansa siitä, kenelle palkinto annetaan.
Kyllähän meiltäkin tietenkin löytyy myös niitä kirjallisuuskisoja, joissa nk. asiantuntijat pääsevät pätemään (vaikkapa Kirjallisuuden valtionpalkinto, jota valtion kirjallisuustoimikunnat varjelevat), mutta jostakin syystä Finlandian kohdalla on haluttu edetä näin. Valintalautakuntaan saattaa vielä valikoitua kirjallisuuden parissa pääasiallisen työnsä tekeviä henkilöitä, mutta lopullisen valitsijan suhteen ollaan rähmällään senkaltaisten statusten edessä, joilla ei ole mitään tekemistä kirjallisuuden kanssa.
Kirjallisuuden asiantuntija on persona non grata ja Hän-Jonka-Nimeä-Ei-Mainita.
Kirjallisuus on merkillinen asia, ainakin Suomessa. Sen suhteen me olemme kaikki asiantuntijoita, koulutukseen tai sukupuoleen katsomatta. Riittää, että osaa kirjoittaa ja lukea. Erno Paasilinnan muinainen tokaisu siitä, että kirjailijaksi tullaan elämällä kirjailijan elämä, ulottaa vaikutuksensa myös lukemisen ammattilaiseksi kasvamiseen. Yhtä turhaa kuin on opetella kirjoittamista koulun penkillä on kuvitella oppivansa lukemaan kirjoja tutkimalla tai kirjallisuutta opiskellen.
Silti jotkut sitä ovat tehneet ja tekevät edelleen, ihan työkseen. On mielenkiintoista, että samalla kun kirjailijan ammattiin suhtaudutaan kuten taiteilijan ammattiin, sitä hieman mystifioiden ja ihastellen, lukeminen nähdään arkisena toimintona, jota voidaan hyvinkin harjoittaa syvällisesti muun työn ohessa. Kirjallisuudentutkijat ja kriitikot ovat lähinnä kuluneiden vitsien käyttöainesta.
Lukemiskulttuurin demokratisoituminen on tietenkin pelkästään hyvä asia, varsinkin tänään, kun se on vaarassa. Yhä harvempi meistä lukee tai viitsii lukea. Se mikä oli aiemmin kansalaishyve, on nyt jotakin muuta. Siksi Finlandian kaltaisten palkintojen flirtti nk. suuren yleisön tai tavallisen lukijan kanssa, on ymmärrettävää. Mutta se saattaa johtaa myös tilanteeseen, jossa kirjallisuus menettää yhteiskunnallista arvostustaan tai jotakin omaleimaisuudestaan muiden taiteenalojen tai kulutus- ja ajanvietehyödykkeiden rinnalla.
Tulee varmasti aika, jolloin kirjojen ja kirjainten tulkitsijaa, lukijaa haetaan kissojen ja koirien kanssa. Ehkä vasta silloin alkaa uusi, asiantuntijoiden aika. Joka on itse asiassa paluuta aikaan ennen modernin kirjateollisuuden syntyä, aikaan, jolloin pieni joukko yhteiskunnan eliittiä piti hallussaan sekä lukemisen että kirjoittamisen taitoa.
Sitä odotellessa nautitaan vielä näistä kirjakulttuurin viimeisistä yleishyödyllisistä hetkistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti