Jossakin päin Serbiaa pidettiin hiljattain suuri trumpettifestivaali. Tilaisuus sai paikalla olleen Hesarin toimittajan herkistymään: "Kajahtaneelta tiedemieheltä näyttävä Shantel loikkaa yleisön niskaan sätkimään. Ihmiset heittelevät kuperkeikkoja ja itkevät riemusta... Seksuaalisuus hyökkää pintaan. Kaksi tyttöä tanssii sylikkäin kadulla, toiselta melkein kuoriutuvat bikinit päältä. Trumpetisti hiipii väliin ja töräyttää kysyvästi... Nuori mies kiipeää trumpetinsoittajan patsaan harteille ja pyörittää paitaansa. Pylvään nokassa seisoo toinen ja viuhuttaa munaansa... Ihmiset anelevat kaikki neljä torvea korvaansa, sulkevat silmänsä ja huutavat tietämättä itsestään mitään. Yksi polvistunut poika vetää paitaansa ylös, jotta huumaava ääni leviäisi koko kehoon. Kun aistit sumenevat, hän on koko maailmankaikkeus... Ja ihminen pelkää olla hullu. Mutta hulluus on meissä kaikissa, eikä syvällä vihreiden vuorten sylissä ole mitään pelättävää."Seuraavan päivän lehdessä oli arvio Tapiola Sinfoniettan konsertista. Näin: "Jean Sibeliuksen vimeiset sinfoniat peräjälkeen esitettyinä tarjoavat puhdistautumisriitin, jossa liha muuttuu hengeksi ja ilma ohenee äärimmilleen. Nousemme niin korkealle, että keuhkot hätääntyvät, ruumiin kuolevaisuus käy pakahduttavan selväksi ja maan vetovoima alkaa väistyä uusien voimakenttien myötä."
Kutsuisiko tätä nyt uusromanttiseksi vai uusimpressionistiseksi kritiikiksi? Ehkä elämme uuden aikakauden kynnyksellä myös journalistisen mittapuun mukaan. Rationalismi taipuu irrationalismiksi, ekstaattisesta kokemuksesta tulee tavoite, jota estetiikan perässä juoksevat kriitikot pyrkivät jäljittelemään myös kirjoituksissaan.
Tulee muistuma 70-luvulle ja Neil Youngin lauluun, jossa maataan täysikuu silmissä, silmäillään luontoäidin tepastelua, bändi soittaa päässä, avaruusalukset kelluvat ilmassa ja ollaan muutenkin ihan pihalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti