Angloamerikkalaisessa maailmassa sarjakuva on noussut "yhdeksäntenä taiteena" muiden rinnalle nk. sarjakuvaromaanin (graphic novel) muodossa. Kyseessä on romaanin kaltainen kerronnallinen ja juonellinen kokonaisuus, jonka kerronta kuitenkin perustuu kuvamateriaalin kokeelliseen tai sarjakuvamaiseen käyttöön. Romaanipuristeille tämänkaltaisten tuotteiden nostaminen historiallisen lajityypin rinnalle tuottaa tietenkin ylimääräistä hengenahdistusta. Kuinka lapsille, nuorille ja laiskoille lukuvammaisille tarkoitetusta populaarikulttuurista voisi olla edes kuvitteellista haastetta Cervantesin, Dickensin tai Joycen kehittämälle kerrontataiteelle!Suomessa, ja kuulemma myös Saksassa, sarjakuvan ja kirjallisuuden välinen suhde on täynnä ylimääräisiä jännitteitä ja ennakkokäsityksiä. Germaanit pitävät edelleenkin kirjallisuutta sivistyksen, koulutuksen ja aikuisuuden mittana, kun taas sarjakuvat liitetään nuoruuteen, moukkamaiseen käytökseen, populaarikulttuurin aivottomuuteen ja, ennen kaikkea, amerikkalaisuuteen.
Ehkäpä tilanne meillä ei ole aivan näin huono. Monet signaalit antavat ymmärtää, että sarjakuvalle halutaan antaa myös tilaa, jopa istumapaikka kirjallisuuden perheparlamentissa. Viivin ja Wagnerin, Kiroilevan siilin, Koiramäen karvanaamojen ja Fingerporin myötä meitä on opetettu "lukemaan" myös kuva-albumeita. Ja sarjakuva elää, kuten hyvin tiedämme, voimakasta etsikkoaikaa lukuisten vähemmän tunnettujen piirtäjien töissä.
Mutta vielä kaukana taitaa olla se aika, kun sarjakuvaromaani nousee kilpailemaan vaikkapa Finlandia-kirjallisuuspalkinnosta. Vai onko? Asennemuutoksen voi käynnistää siirtämällä terminologisen painopisteen sarjakuvista kuviin; puhutaanko mieluummin kuvarunoudesta tai kuvaromaanista? Tai jos se olisi sittenkin: grafiromaani?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti