Rimminen

Kieli ja postmoderni estetiikka lyövät nätisti kättä Mikko Rimmisen esikoisromaanissa Pussikaljaromaani (2004). Kuten jo tiedämme, Rimminen on taidokas sanankäyttäjä, joka lykkii Volter Kilven ja Joel Lehtosen latu-uralla. Lauseet notkuvat ja venyvät, sanat siirtyvät totunnaisilta paikoiltaan ja kielikuvat päivittyvät urbaaniesperantoksi lämpimän huumorin ja neutraalin osallistumattomuuden keinoin.

Rimmisellä on silmää suomenkielen vivaihteille ja herkkyyttä, jolla kolmesta hampparista tehdään tuntevia, aistivia ja yleisempää kokemusmaailmaa heijastavia aikalaishahmoja.

Ei ihme, että romaani nousi Finlandia -palkintoehdokkaaksi. Eikä ihme, että Rimmisestä ollaan nyt viimeisen romaaninsa (Nenäpäivä, 2010) ja sen saaman ehdokkuuden myötä tekemässä hovikelpoista sanankäyttäjää.

Kaikessa "haasteellisuudessaan" hän on siloinen ja suloinen kuin koiranpentu. 

Ajallisen välimatkan päästä luettuna Pussikaljaromaani tuntuu edelleen hauskalta ja tuoreelta. Mutta samalla sen kielellisessä nokkeluudessa on jotakin samaa, jolla jokaviikkoisen Uutisvuodon katsominen saattaa jähmettää hymyn kasvoille.

Rimmisen Henninen, Lihi ja Marsalkka ovat lopulta tyhjänpäiväisiä hahmoja tyhjänpäiväisessä romaanimaailmassa, josta taitavat suurinta iloa saada äidinkielenopettajat. Mikä ei ole tietenkään vähän sekään. Kuten tiedämme, viihde on hyväksi, ja Rimminen antaa viihteelle kielellisellä rikkaudellaan hieman uudet kasvot. Mutta tyhjää katsetta eivät nekään kykene peittämään.

Hymyillään, kun luetaan. Uuden estetiikan motto?

Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani. 8. painos. Teos 2009 (2004).