20 vuoden melankolia

Ranskalainen Michel Houllebecq tunnetaan meillä ja maailmalla parhaiten rohkeista romaaneistaan ja ronskeista puheistaan. Esikoisromaanista Halujen taistelukenttä (1994) lähtien olemme saaneet luettavaksemme seksiä, väkivaltaa ja politiikkaa haastavan kerroksellisesti yhdistäviä tarinoita, joiden ympärille on kudottu kirjailijan julkisuuteen saattamia sammakoita naisista, islamista ja mistä milloinkin.

Houllebecq'n muut tekemiset ovat jääneet tämän kaiken alle. Kuten esimerkiksi työ elokuvien parissa, tai runoilijana.

Saksassa julkaistiin tänä keväänä lähes 800-sivuinen teos, johon oli käännetty ja koottu Houllebecq'n tähänastinen runotuotanto. Opus innoitti Die Weltin kriitikon aprikoimaan vakavalla naamalla laaditun alakuloisuuden ja huumorin välisiä yhteyksiä. Ranskalaisen runonlaulajan lyyrisen tuotannon yhteensitovana tekijänä kun vaikuttaa olevan kirjoittajan parinkymmentä vuotta kestänyt murjotus. 

Tässä mielessä Houllebecqin lyyrinen minä on monotoonisella tavalla huonolla tuulella. Maailma kurjistuu ja tuhoutuu yhdessä peilistä tuijottavan rappeutuvan rontin kanssa.

Mutta kun samaa melankolista yrmytystä on jatkunut tarpeeksi kauan, tunnelma muuttuu hillittömäksi. Tapahtuu kuulemma sama ilmiö kuin Kaurismäen tai Lars von Trierin elokuvissa. Tuhatsivuisesta depressiosta kehittyy vitsi, joka päättyy lukijan nauruun ja yhdessä koettuun hyvänolon tunteeseen.

Runot toimivat myös päinvastoin: jos työporukka alkaa vaikuttaa hysteerisen ylivirittyneeltä, pari Houllebecq'n runoa ääneen luettuna saa heidät taas keskittämään tarmonsa oikeisiin asioihin. Tätä menetelmää on tiettävästi myös onnistuneesti testattu. Eräänlaista käänteistä tyky-toimintaa siis.