Poikia ja ihmisiä

Toimittaja Aarno Laitinen väitti Iltalehden kolumnissaan (12.11.), että syy siihen, miksi pojat eivät lue tai lapset ole kiinnostuneita kirjallisuudesta, johtuu aikuisista, jotka antavat lapsille väärää kirjallisuutta luettavaksi. Siis sellaista, josta lapset eivät ole kiinnostuneita.

Samassa yhteydessä hän myös kertoi selanneensa lasten kirjojen Finlandia-palkinnon ehdokkaita ja epäilevänsä, että valinnan olivat tehneet "Punavuoren sivukirjaston virkailijat". Ehdokkaina olevia kirjoja eivät hänen mielestään pojat ainakaan lukeneet.

Laitinen näkee pojat turhan yksiulotteisesta perspektiivistä, tai ehkä juuri siitä, mistä aikuiset usein nuoria katselevat. Karkeakin otos kuluvan vuoden aikana julkaistuista nuortenkirjoista kertoo tarjonnan monipuolisuudesta. On seikkailua maailman merillä ja galakseissa, synkkää tulevaisuuskuvaa, varttuvien teinien itsetietoista läpänheittoa, urheilusuorituksia, ihastumisia ja videopelaamista. Kirjat ovat yhtä monitahoisia kuin nuoret itse. Niistä riittää myös nk. pojille.

Yksi hurjimmista on K. K. Alongin tulevaisuuden Helsinkiin sijoittuva dystopia Kevätuhrit (Otava). Tarina kaupungista, joka alkaa selittämättömästä syystä muistuttaa avoruumishuonetta, omaa trillerin ja tieteisromaanin aineksia. Kyseessä on trilogian avausosa, joten monet kysymykset jäävät vielä auki ja tarina sekin irtonaisten langanpätkien varaan. Kirjoittaja on Yhdysvalloissa asuva liikunnanohjaaja ja elämäntapavalmentaja Katariina Alongi (s. 1967), jolla on taito rakentaa vetävä tarina mieltä kutkuttavine yksityiskohtineen. Romaani soveltuu yli 14 vuotiaille.

Hieman samaan ikäryhmään osuu Aleksi Delikouraksen Nörtti 4: Pro Gamer (Otava). Romaanin kertojana ja päähenkilönä on videopelaamisen taituri DragonSlayer666, joka haaveilee niin ammattilaispelaajan urasta kuin kavereista ja tytöistä. Delikouras käsittelee tässä jo neljänteen osaan ehtineessä kirjasarjassaan itsetunnon kanssa kamppailevaa keskushenkilöään ironisen piikikkäästi, mutta tekee hänestä myös sympaattisen ja tunnistettavan hahmon. Mielenkiintoista on myös se, että kirjailija onnistuu kuvaamaan ainakin itselleni täydellisen vierasta pelimaailmaa ymmärrettävästi.

Harri Veistisen satiirinen Kotitekoisen poikabändin alkeet (S & S) uponnee sekin hyvin ikäryhmään 15-17. Bändin perustamiseen kytkeytyvä tarina on hyväntuulinen ja myönteinen kuvaus pienen paikkakunnan pojista ja hieman tytöistäkin. Mitä kaikkea voikaan tapahtua ennen kuin pojista kasvaa miehiä (vai kasvaako sittenkään?)! Veistisen kerronnasta löytyy myös metafiktiivistä ulottuvuutta, mikä ilmentää romaanin virnuilevaa tunnelmaa.

Nuorille suunnattujen urheiluaiheisten kirjojen kärkeä kolkuttelee Mika Wickströmin Meidän jengin Zlatan (WSOY), joka on lajityypille ominaisesti sekoitus pelikuvauksia sekä karille ja kiville menneitä ystävyyssuhteita ja niiden jälkihoitoa. Wickström (s. 1965) on tunnustettu tietopohjaisten urheilukirjojen tekijä, joka aloitti kirjallisen uransa nuortenkirjailijana 90-luvun alussa. Tarinan kuljettajana Wickströmiltä löytyy taitoa, ja pikkukaupungin jalkapallosankarin edesottamusten seuranta kolahtaa hyvin ikäryhmälle 11-14.  

Sieppari ruispellossa oli entisten nuorten klassinen kasvutarina 50-luvun alusta, jonka jäljissä kulkee Johanna Hulkon K18 (Karisto). Romaanissa lukiolainen poika kertoo mokailuistaan kotibileiden, kavereiden ja tyttöystävien maisemassa. Tyyli on, kuten J. D. Salingerin teoksessa, irtonainen ja puhekielen sanoja ja rytmiä tavoitteleva. Näkökulma on nuoren pojan, mutta esikuvansa aikuisten ja nuorten maailmojen lohduttomaan kohtaamattomuuteen Hulkko ei yllä. Lopputuloksena on opetuksellinen kertomus nuoresta, jonka kovan pintakuoren alta löytyy pehmeä sydän.

Vuoden tarjonnasta löytyy mainittujen ohella useita teoksia, joissa pojat on vahvasti läsnä, joko henkilöasetelmissa tai tarinaan näkökulmaa antavina tahoina. Mukana on tendenssikirjallisuutta, jonka pohjavireenä on halu ja tarve tuottaa tarinoita vähän lukeville pojille. Hieman vaikuttaa siltä, että tendenssin myötä tarinaan kätkeytyvien syvempien teemojen käsittely jää juonen pintaimun alle. Siksi mielenkiintoisimmat poikakirjat löytyvätkin suunnalta, jossa sukupuolet asetetaan samalle lähtöviivalle kerronnan moni-ilmeisyyden kanssa.

Finlandia-ehdokkaina tänä vuonna olleet nuortenkirjat - Vuorelan Lumi, Niemen Et kävele yksin, Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin, jopa Iston hieman pienemmille lukijoille suunnattu Maan alaiset - onnistuvat käsittelemään nuorten elämää koskettavia tärkeitä kysymyksiä yleispätevästi ja monitahoisesti. Kaikissa näissä tarinoissa pojat ja tytöt toimivat lapsina yhdessä, lapsina aikuisten maailmassa ja sitä kuin yhdestä suunnasta katsoen. Polttomerkit tehdään vaikeisiin, jopa mahdottomiin tilanteisiin ja niiden ratkaisemiseen joko yhdessä aikuisten kanssa tai vain keskenään. Maailma on yksinäinen paikka ilman muita ihmisiä, mitä nämä sitten ovatkaan: muista maista saapuneita, vanhoja, nuoria, kumman näköisiä tai pelottavia. Ja se vierain olio saattaa joskus tuijottaa peilistä. Mutta jotenkin on löydettävä tie myös sen luo. 

Keskustelu lasten kirjallisuudesta, lapsien lukemisesta tai lukemattomuudesta, pojista kirjojen lukijoina, on useimmiten tervettä huolta kirjallisen kulttuurimme tulevaisuudesta. Usein se on myös syyllistävää. Taakan saavat kantaakseen lasten vanhemmat, väärää kirjallisuutta kustantavat kustantajat, kirjailijat tai vaikka Punavuoren sivukirjaston virkailijat, joilla ei muuten ollut mitään tekemistä tämän vuoden Finlandia-ehdokkaiden valinnassa.

Ehkä syyllisiä kehnoon tilanteeseen ei ole. Tai syyllisiä ovat vain ne, jotka eivät halua tai ymmärrä lukea kirjoja. Ehkä kysymys on niin syvistä kulttuurisista muutoksista, että niiden havaitsemiseen tarvitaan historianmittainen perspektiivi. Siis hieman kolumnia pitempi.