Leen ainokaisesta romaanista on vuosikymmenten myötä kehittynyt maassaan kirjojen kirja, joka kuuluu koulujen opetussuunnitelmiin, ja josta kansalaisoikeusliike löysi aikoinaan kaunokirjallisen tukirankansa. Kirjan pohjalta laaditussa elokuvassa (1962) tarinan sankaria esitti itse Gregory Peck, jonka matalalta lausutut, tiukkasävyiset ja moraaliltaan korkealentoiset repliikit kuuluvat amerikkalaiseen yleissivistykseen.
Leen romaani painii siis hieman samassa sarjassa kuin meillä Väinö Linnan teokset. Kysymys on kansallisesta aarteesta.
Ei siis ihme, että kun tieto Leen julkaisemattomasta käsikirjoituksesta tuli julki, monet olivat varpaillaan. Kävi ilmi, että kirjailija oli aikoinaan laatinut varhaisen version myöhemmästä menestysteoksestaan, jota kustantaja ei sellaisenaan halunnut julkaista. Lee muokkasi tästä uuden, oivalliseksi osoittautuneen kokonaisuuden ja unohti aiemman jonnekin pöytälaatikkonsa uumeniin.
Nyt sitten tuo kuusikymmentä vuotta sitten kirjoitettu Go set a Watchman (Kaikki taivaan linnut) ilmestyy ja ensipainos liikkuu kahden kolmen miljoonan kappaleen nurkilla. Käsikirjoituksen päätyminen painokoneisiin asti on oma tarinansa, mutta kaikki merkit viittaavat silti siihen, että 89-vuotias kirjailija on uusimmankin kirjansa suhteen kartalla.
Mediat kautta maailman (myös Suomessa) ovat ehtineet jo uutisoida teoksen sisältöä. Suurin skuuppi tuntuu olevan se, että Leen edellisen romaanin päähenkilö, sankarillinen lakimies Atticus Finch, näyttäytyy teoksessa kokonaan toisenlaisessa valossa. Romaanin kertoja on Finchin nyt jo aikuinen tytär, joka menee tapaamaan isäänsä tämän kotiseuduille. Tarinassa eletään 50-lukua.
Parikymmentä vuotta on siis kulunut siitä, kun isän harteille laskettiin sankarin viitta niin tapahtumia sivusta seuranneen tyttären kuin kovin monen lukijan toimesta. Nyt tytär kohtaa vanhan miehen, joka on kuin nuoremman itsensä irvikuva. Atticus Finch puolustaa rotuerottelujärjestelmää ja on ollut jopa mukana Ku Klux Klanin toiminnassa.
Leen romaanin ydintä ovat lapsen suhde vanhempiinsa, sukupolvien välinen kuilu ja yhteiskunnan muutostilat. Tematiikka on siis nykypäivää, ja aihe myös. Kuten tiedämme uutisista, Yhdysvalloissa rotukysymykset ovat edelleen tapetilla ja aiheuttavat kiihkeitä kannanottoja. Tästä näkökulmasta Leen viimeisin teos ei ole menettänyt mitään ajankohtaisuudestaan. 50-luvulle sijoittuvat asenteet ovat edelleen läsnä, niin hyvässä kuin pahassa.
Washington Postille kirjoittava professori Natasha Trethewey on sitä mieltä, että Leen romaani valottaa hyvin sitä, miten syvällä ennakkoluulot ja asenteet ovat meissä kaikissa. Että ihminen voi taistella tasa-arvon puolesta ja omata samaan aikaan jyrkkiäkin näkemyksiä suhteessa niihin, jotka ajattelevat toisin tai ovat muilla tavoin itsestä erottuvia. Siten Leen romaani kyseenalaistaa aiempaa romaania vaivanneen asetelmallisuuden, jossa ero valkoisen liberaalin sivistyneistön ja roskaväen välillä oli kovin selkeä. 30-luvulla rotujen välistä eroa perusteltiin biologisin syin, 50-luvulla kulttuurisin. Tänäpäivänä kaikuvat ehkä toisenlaiset perustelut, mutta yhtäkaikki: tarve erotteluun ei ole kadonnut mihinkään. Barbariasta meidät erottaa vain ohut, raaputettava kerros.
Atticus Finchin henkilökuva on itse asiassa häkellyttävä vain siinä suhteessa, että hänestä on tullut uudessa romaanissa jumalkuvan sijasta ihminen kaikkine vikoineen ja typerine mielipiteineen. Tämä tulee luonnollisesti muokkaamaan sitä, miten me Leen uusimman romaanin jälkeen luemme vanhempaa romaania Kuin surmaisi satakielen. Miten uskottavana voimme tämän jälkeen pitää Finchin kaunopuheisia vetoomuksia ihmisten yhtäläisten oikeuksien puolesta? Onko kaikki, mitä me tiedämme Finchistä, vain isästään sokaistuneen lapsen kuvitelmaa? Oliko Finch liian hyvä ollakseen totta?
Mitä meille tapahtuu siinä vaiheessa, kun sankareita ei enää ole?
Ehkä meistä tulee aikuisia. Niin yksilöinä kuin kansakuntana.
---
Leen romaani Kaikki taivaan linnut ilmestyy elokuussa suomeksi Gummeruksen kustantamana. Käännöksen tekee Kristiina Drews.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti