Monika Fagerholmin Amerikkalainen tyttö käyttää kaunokirjallisina tehokeinoina toistoa ja assosiaatioita. Fagerholmin tapa kutoa tarinaa on lukijan kannalta äärimmäisen palkitsevaa. Ei helppoja kerronnallisia ratkaisuja, ei ilmeisiä rinnastuksia tai kömpelöitä tarinanjuoksutuksia. Kertomisen vimma, kirjoittamisen asenne on tässä romaanissa kohdallaan.
Amerikkalainen tyttö ilmestyi alkujaan jo 2005 ja voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon (August) samana vuonna. Fagerholm liittyi näin samaan klubiin sellaisten kirjailijasuuruuksien kuin Sven Deblancin, Kerstin Ekmanin ja Per Olov Enquistin kanssa. Ehkä tuossa seurassa onkin parempi olla, mieluummin osana Pohjoismaista kirjallisuusperhettä kuin vain suomalaista.
Palkinnon perusteluissa viitattiin kirjailijan ”eksistentiaaliseen näkösyvyyteen”, mikä lienee kustantajan kömpelö suomennos jostakin, jonka avulla haluttiin määrittää Fagerholmin teoksen syvällisyyttä.
Ehkä se on kirjailijan tavassa lomittaa yhteen menneisyyttä nykyhetken kanssa. Kun laulunpätkät ja vuorosanat kulkevat ihmiseltä toiselle, tarinoiden kera ja hämärtyvien muistikuvien myötä. Fagerholmin monisyinen ja -polvinen kerronta vetää auki valmiiksi kudottua kertomusta, välillä vimmaisesti purkaen, välistä hidastaen ja pysähtyen kuin kysyäkseen tarkoitusta.
Tämän romaanin kohdalla on syytä olla tarkkana. Ettei se mene ohi.
Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö. Suom. Liisa Ryömä. 3. painos (2005). Teos 2009.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti