Lukija, tunne itsesi!

Englantilainen kirjailija, kääntäjä ja kriitikko Tim Parks on lähtenyt tonkimaan omaa lukuhistoriaansa. Lähtöolettamuksena hänellä on ajatus siitä, että lapsuudessa meille luetut ja meidän lukemat kirjat vaikuttavat siihen, miten me aikuisena luemme ja suhtaudumme kirjallisuuteen.

Kysymys on siis lukijoiden, todellisten, kirjapölyä hengittävien lukijoiden arkeologiasta.

Parksin lapsuuden pappiskodissa perhe kokoontui takkatulen ääreen kuuntelemaan, kun äiti luki heille kertomuksia Raamatusta ja muista "hyviksi" todetuista kirjoista. Myöhemmin, kun Parks pääsi oman lukemisensa makuun, hän saattoi irtautua vanhempiensa tukehduttavasta maailmasta lukemalla jotain aivan muuta.

Asian ydin on se, että herkkyys lukemiseen saavutettiin jo lapsuudessa ja kotona siihen suhtauduttiin vakavasti ja sitä vaalien. Henkien taistelu vanhempien ja lasten välillä käynnistyi todenteolla siinä vaiheessa, kun lasten kirjahyllyn kätköistä löytyi Giden, Beckettin tai Nietzschen teoksia. Näiden myötä Parks oppi, että lukeminen voi joskus olla myös vaarallista ja pahaa, hyvin pahaa. Ja sen, että aina välillä meidän kaikkien on hyvä kapinoida ja ottaa etäisyyttä muihin ihmisiin.

Parksilla oli kaksi sisarusta, joiden lukumaailman välissä hän varttui. Vanhemmalta siskoltaan hän oppi kirjan estetiikan, historiallisten ja romanttisten kertomusten yhteyden elämäntapaan, harrastuksiin (kirkkokuoro) ja huoneen sisustukseen. Velipojan hyllyyn ladotut moraaliltaan uskaliaat kertomukset (Agnar Mykle) ja pokkareiden kansiin painetut kuvat vähäpukeisista naisista valmistivat nekin tietä aikuisuuteen.

Isän työhuoneessa muistilaput ja kirjoihin kynillä tehtyjen merkintöjen monimutkaiset ajatuksenjuoksut kylvivät Parksille ensimmäiset siemenet hänen myöhemmin tuntemaansa epäilyyn ja vastenmielisyyteen itsetarkoituksellisen kokeilevaa tai akateemista kirjallisuutta kohtaan. Myös se, että isän lukiessa muun perheen piti olla hiljaa ja koko talo tuntui vaipuvan eräänlaiseen ahdistavaan horrokseen, sai Parksin myöhemmin hakemaan kirjallisuudesta elämänmenosta todistavia raikkaita tuulahduksia.

Äidin kirjakokoelmiin Parks yhdisti lämmön, tunteet ja patriotismin. Sieltä hän ahmi ensimmäiset Dickensinsä ja seikkailukertomukset sotasankareista. Jostakin talon kätköistä, portaiden alta katseilta piilossa löytyi myös se kirja, jossa käsiteltiin avioliiton seksielämää. Oli siis olemassa kirjoja, jotka olivat hyvää lukemista joillekin, mutta eivät kaikille.

Parksin omassa kirjahyllyssä komeilivat Dostojevski, Tolstoi, Tshehov, Flaubert ja Zola. Näiden laatimien tekstien sisällöstä hän ei tuolloin paljoakaan ymmärtänyt. Mutta tavallaan ne ilmensivät Parksin omaa asemaa perheessään. Kirjailijat edustivat ulkopuolista kulttuuria, heidän tarinansa olivat monimerkityksellisiä, synkkiä ja valoisia, rohkeita ja sovinnaisia, mutta eivät koskaan provokatiivisia. Toisin kuin veljensä, Parks ei noussut avoimeen sukupolvikapinaan. Pakotien ulos vanhempiensa mustavalkoisesta maailmankuvasta hän raivasi lukemiensa kirjojen avulla.

Henkilö- ja lukuhistoriaansa seuraten Parks löytää monia selittäviä tekijöitä nykyiseen kirjalliseen makuunsa. Hänen esteettisten mieltymystensä taustalla kummittelevat perheen kielletyt ja lapsilta piilotetut kirjat, omista ja sisarusten hyllyistä kurkistavat opukset, joiden läsnäolo sai myöhemmän muotonsa Parksin laatimissa kirjoissa ja kirja-arvioissa.

Lukijoiden, myös muiden kuin ammatikseen kirjaimia siristävien, olisi hyvä miettiä omaa lukuhistoriaansa. Siinä Parks on varmasti oikeassa. Kuten myös siinä, että meidän olisi syytä mennä itseemme ennen ensimmäisen esteettisen kiven heittämistä.

Kenen lukutuolissa sinä istut?