Kirjallisuuden uusjakoa

Sillä välin, kun Suomessa puhutaan Oksasen maailmanvalloituksesta, Pulkkisen tulevasta sellaisesta ja kansa ryntää ostamaan Juha Vuorisen viimeisintä teosta, Saksassa kirjallinen maailma on ollut sekaisin 17-vuotiaasta Helene Hegemannista. Tämän esikoisromaani Axolotl Roadkill (2010) ryntäsi lukulistoille kuin norsu posliinikauppaan. Jälki oli myös sen mukaista.

Aika pian nimittäin paljastui, että romaani sisältää muilta lainattuja osioita. Kirjailijasta tehtiin kohta kirjavaras. Mutta hätäisen ja nopean kivityksen jälkeen kirjailijan päälle alettiin heittää myös pehmeämpiä paketteja, joilla haluttiin ymmärtää uutta, internet-sukupolven estetiikkaa. Siis sitä "avoimen koodin" ja "wikisukupolven" lähestymistapaa, jossa alkuperäisen ja lainatun välinen ero on vain asenteellinen (lol).

Vuoden sisään Hegemannin teoksesta on tehty nukketeatteriversio ja viimeisimpänä sen huumeita, seksiä, nuorisoväkivaltaa ja uusaristokratian elämäntapaa kuvaava maailma on siirretty teatterinäyttämölle Hampurissa. Vieläpä onnistuneesti, mikäli arvosteluita on uskominen.

Hegemannin tapaiset ilmiöt tekevät kirjallisuuden maailmasta tätäpäivää. Siksi ne ovat niin tervetulleita. Ne osoittavat, että kirjallisuudella on vielä merkitystä, ainakin niiden mielestä, jotka pyrkivät kaikin keinoin pitämään sen "puhtaana". Ikään kuin merkitys syntyisi vain siellä, missä katse on käännetty menneeseen ja totunnaisiin tuotantomalleihin.

Vanhat miehet kuulemma inhoavat Hegemannia, tuota nettisukupolven moraalitonta harrastelijakirjoittajaa. Vanhat miehet eivät kuitenkaan taida muistaa, että kirjallisuutta ovat aina uudistaneet "myrskyn ja mylväyksen" (Sturm und Drang) puhurissa viihtyneet teinit, joiden maailmankuva päättyy heidän nenänpäähänsä.

Rimminen

Kieli ja postmoderni estetiikka lyövät nätisti kättä Mikko Rimmisen esikoisromaanissa Pussikaljaromaani (2004). Kuten jo tiedämme, Rimminen on taidokas sanankäyttäjä, joka lykkii Volter Kilven ja Joel Lehtosen latu-uralla. Lauseet notkuvat ja venyvät, sanat siirtyvät totunnaisilta paikoiltaan ja kielikuvat päivittyvät urbaaniesperantoksi lämpimän huumorin ja neutraalin osallistumattomuuden keinoin.

Rimmisellä on silmää suomenkielen vivaihteille ja herkkyyttä, jolla kolmesta hampparista tehdään tuntevia, aistivia ja yleisempää kokemusmaailmaa heijastavia aikalaishahmoja.

Ei ihme, että romaani nousi Finlandia -palkintoehdokkaaksi. Eikä ihme, että Rimmisestä ollaan nyt viimeisen romaaninsa (Nenäpäivä, 2010) ja sen saaman ehdokkuuden myötä tekemässä hovikelpoista sanankäyttäjää.

Kaikessa "haasteellisuudessaan" hän on siloinen ja suloinen kuin koiranpentu. 

Ajallisen välimatkan päästä luettuna Pussikaljaromaani tuntuu edelleen hauskalta ja tuoreelta. Mutta samalla sen kielellisessä nokkeluudessa on jotakin samaa, jolla jokaviikkoisen Uutisvuodon katsominen saattaa jähmettää hymyn kasvoille.

Rimmisen Henninen, Lihi ja Marsalkka ovat lopulta tyhjänpäiväisiä hahmoja tyhjänpäiväisessä romaanimaailmassa, josta taitavat suurinta iloa saada äidinkielenopettajat. Mikä ei ole tietenkään vähän sekään. Kuten tiedämme, viihde on hyväksi, ja Rimminen antaa viihteelle kielellisellä rikkaudellaan hieman uudet kasvot. Mutta tyhjää katsetta eivät nekään kykene peittämään.

Hymyillään, kun luetaan. Uuden estetiikan motto?

Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani. 8. painos. Teos 2009 (2004).

Kuvaromaani?

Suomalaisen kirjallisuuden perheessä sarjakuva ei ole vielä löytänyt paikkaansa. Vaikka kirjallisuuden osto-, myynti- ja kustannustilastoissa sarjakuvalle on jo varattu oma käppyrä - heti siinä tieto- ja kaunokirjallisuuden alapuolella - sen rooli on lähinnä hämmentävä. Romaanien, runojen, näytelmien, esseiden ja muun kirjoitetun kirjallisuuden porukoissa kuvalliseen viestintään keskittyvä muotokieli on kuin väärässä seurassa. Tai kuin avioton lapsi, huutolaispoika ja räyhähenki samassa hahmossa.

Angloamerikkalaisessa maailmassa sarjakuva on noussut "yhdeksäntenä taiteena" muiden rinnalle nk. sarjakuvaromaanin (graphic novel) muodossa. Kyseessä on romaanin kaltainen kerronnallinen ja juonellinen kokonaisuus, jonka kerronta kuitenkin perustuu kuvamateriaalin kokeelliseen tai sarjakuvamaiseen käyttöön. Romaanipuristeille tämänkaltaisten tuotteiden nostaminen historiallisen lajityypin rinnalle tuottaa tietenkin ylimääräistä hengenahdistusta. Kuinka lapsille, nuorille ja laiskoille lukuvammaisille tarkoitetusta populaarikulttuurista voisi olla edes kuvitteellista haastetta Cervantesin, Dickensin tai Joycen  kehittämälle kerrontataiteelle!

Suomessa, ja kuulemma myös Saksassa, sarjakuvan ja  kirjallisuuden välinen suhde on täynnä ylimääräisiä jännitteitä ja ennakkokäsityksiä. Germaanit pitävät edelleenkin kirjallisuutta sivistyksen, koulutuksen ja aikuisuuden mittana, kun taas sarjakuvat liitetään nuoruuteen, moukkamaiseen käytökseen, populaarikulttuurin aivottomuuteen ja, ennen kaikkea, amerikkalaisuuteen.

Ehkäpä tilanne meillä ei ole aivan näin huono. Monet signaalit antavat ymmärtää, että sarjakuvalle halutaan antaa myös tilaa, jopa istumapaikka kirjallisuuden perheparlamentissa. Viivin ja Wagnerin, Kiroilevan siilin, Koiramäen karvanaamojen ja Fingerporin myötä meitä on opetettu "lukemaan" myös kuva-albumeita. Ja sarjakuva elää, kuten hyvin tiedämme, voimakasta etsikkoaikaa lukuisten vähemmän tunnettujen piirtäjien töissä.

Mutta vielä kaukana taitaa olla se aika, kun sarjakuvaromaani nousee kilpailemaan vaikkapa Finlandia-kirjallisuuspalkinnosta. Vai onko? Asennemuutoksen voi käynnistää siirtämällä terminologisen painopisteen sarjakuvista kuviin; puhutaanko mieluummin kuvarunoudesta tai kuvaromaanista? Tai jos se olisi sittenkin: grafiromaani?