Lukijoita ja rahaa

Jos Suomessa haluaa tulla bestseller-kirjailijaksi, maksavia asiakkaita pitäisi löytää reilu 20 000. Viime vuonna tähän ylsivät mm. Enni Mustonen (22 600), Virpi Hämeen-Anttila (22 800) ja Tuomas Kyrö (29 100). Kaikki kuuluvat suomalaisten kaunokirjailijoiden TOP 10-listalle, jonka kärjessä toki flirttaillaan hieman toisenlaisten lukujen kanssa. Sofi Oksasen uusinta romaania myytiin yli 100 000, kuten myös Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-voittajaa.

Ilkka Remeksen, Riikka Pulkkisen, Reijo Mäen ja Leena Lehtolaisen pankkisaldoa hellittiin 30-60 000 kappaleen myynnillä, mikä on hyvä saavutus sekin. Kyrön kohdalla on tosin huomattava, että häneltä löytyy kaksi kirjaa eniten myytyjen listalta, joten Kyrön yhteenlaskettu myynti on reilu 70 000 kirjaa.

Näiden lukujen päälle tulevat vielä pokkareilla saavutetut lukijamäärät. Oksasen (60 200) ja Juha Vuorisen (54 000) ohella iki-ihana E. L. James pärjää hyvin myös Suomessa (90 000). Äänikirjojen kiistämätön kuningas on Kyrö (11 000) ja e-kirjojen kuningattaren titteli menee Leena Lehtolaiselle (10 700), joskin Miika Nousiainen hengittää kahdella kirjallaan hyvänä kruununperijänä niskaan (8 000).

Suomalaisen kirjallisuuden topkymppiin pääsee siis löytämällä jostakin ne 20 000 ihmistä, jotka ostavat kirjasi. Jos yhden kovakantisen kirjan keskihinta on 25 euroa, voisi puolen miljoonan euron panostuksella saada nimensä kirkkaimpaan kymmenikköön. Siis jos kuvittelemme, että ostat itse omat kirjasi, sinulla on ulkopuolinen kustantaja, jonka kanssa olet neuvotellut normitekijänpalkkion (20 % kirjan arvonlisäverottomasta hinnasta) ja olisit valmis pulittamaan näin saamasi tuoton (90 000 euroa) lyhentämättömänä kirjailijuutesi hyväksi.

Tosin oman kirjan ostaminen kuulostaa aika epätoivoiselta...
 
Onneksi halvemmallakin pääsee, mikäli markkinointifirmoja on uskominen. Yhdysvaltalainen ResultSource (RSI) väittää kykenevänsä tekemään lähes mistä tahansa kirjasta jättimenestyksen. Siihen tarvitaan vain oikeanlaista markkinointistrategiaa, ja tietenkin ehkä myös tuote, jota kehtaa lukijoille kaupitella. Sekä sitä jotakin, mitä löytyy vain ja ainoastaan heiltä. Jälkimmäisen osuus koko reseptistä on 89 % (strategia 10 % ja tuote 1 %).

Näyttönä yhtiöltä löytyy pino taloutta, yrittäjyyttä, johtajuutta ja ihmissuhteita käsitteleviä oppaita, joita on myyty maailmalla miljoonia.

Ilmaista ei RSI:n palvelu ole. Joidenkin laskelmien mukaan Wall Street Journalin myyntilistoille pääsee maksamalla 50 000 euroa. New York Times on jo kalliimpaa. Juoksevien kulujen ja markkinointifirman palkkion jälkeen lasku kipuaa 160 000 euroon.

Muistettakoon, että kirjallisuuden missit ja kansikuvapojat eivät ole niitä, joiden tuottamista herkuista ala saa elantonsa. Siinä mielessä RSI:n kaltaiset yhtiöt ovat oikeilla jäljillä. Suomessa vuonna 2011 myydystä kirjallisuudesta kaunokirjallisuuden osuus oli vain hieman yli 15 %. Tieto- ja oppikirjat haukkaavat kakusta muhkeimman palan, kaksi kolmasosaa. Siitä riittää jyrsittävää myös niille, jotka eivät koskaan rikastu, mutta pysyvät silti leivän syrjässä kiinni.

Varallisuuden jakautuminen useammalle tuntuu tässäkin tuotantopiirissä jotenkin paljon reilummalta kuin se toinen, kirjallisuuden Gordon Gekkojen toteuttama "greed is good" vaihtoehto. Toisaalta, asiakkaathan tämänkin ratkaisevat, oikeassa kun ovat.

Boydin Bond

Samaan aikaan, kun viimeisin Bond-elokuva lyö katsoennätyksiä maailmalla, Ian Flemingin oikeuksia valvova perikunta kertoo uuden Bond-romaanin ilmestyvän syyskuussa. Edellisen (Carte Blanche, 2011) kyhäsi kasaan amerikkalainen Jeffery Deaver, mutta nyt luotetaan brittiläiseen kynäniekkaan. Tekijänä on William Boyd (s. 1952), joka kuuluu saarivaltakunnan nykykirjallisuuden ei ehkä aivan terävimpään kärkeen, mutta tunnustettuihin tekijöihin yhtä kaikki.

Boyd on julkaissut aiemmin kymmenkunta teosta, jotka aiheiden käsittelytavan puolesta edustavat lähinnä yhteiskunnallista satiiria. Esikoisromaani Kelpo mies Afrikassa (1981; suom. 1983) kiinnosti brittiläistä siirtomaavaltaa tölväisevänä veijarikertomuksena muitakin kuin englantilaisia, ja Boydin myöhemmistä kirjoista ovat olleet ihastuneita eritoten ranskalaiset. Syynä tähän on paitsi se, että kirjailijalla itsellään on tapana viettää kesät Ranskassa, myös Boydin tapa löytää englantilaisuuden kipupisteet ja leikitellä toden ja fiktion välisillä asetelmilla. Ja olihan kirjailijan yhden tunnetuimman romaanin, Uudet tunnustukset (1987; suom. 1988) lähtökohtana Rousseaun omaelämäkerta ja siihen kytkeytyvät aikeet ja intohimot.

Boydin tulevasta Bond-seikkailusta ei ole julkisuuteen annettu ilmestymispäivän lisäksi muuta tietoa kuin, että tarina tulee sijoittumaan vuoteen 1969, jolloin agenttimme on 45-vuotias. Skyfallin retroilme tulee näin saamaan jatkoa myös kirjallisessa muodossa, mikä on varmaankin lohduttavaa niille, joiden mielestä maailma luisui alamäkeen väritelevisiolähetysten myötä.

Tyhmempää ei ole myöskään se, että Boyd osaa itseironian jalon taidon. Sehän se synnytti pitkät jonot elokuvateattereiden kassoille. Miksei siis myös kirjakauppojen oville?

Tsunami teekupissa

Terry Deary (s. 1946) on brittiläinen lastenkirjailija, joka on julkaissut yli 200 kirjaa. Näitä on myyty maailmalla kymmeniä miljoonia. Dearyn tuotanto koostuu lähinnä lapsille suunnatuista historiallisista tietokirjoista. Näistä pohjimmiltaan totuuspohjaisista, vitsikkäitä yksityiskohtia ja mielikuvitusta ruokkivista tarinoista muinaisista taisteluista, hallitsijoista ja hovien juonitteluista kertovista jutuista muokattiin 2009 Horrible Histories -niminen televisiosarja, josta tuli suunnaton hitti saarivaltiossa. Sarja on edennyt jo kolmanteen tuotantokauteensa ja katsojamäärät liikkuvat 400 000:n paremmalla puolella.

Dearyn kertomukset ja niistä tehty sarja kulkevat Monthy Pythonin ja Mustan Kyyn jalanjäljissä, parodisessa lajityypissä, jonka britit niin hyvin hallitsevat. Siinä sivussa lapset oppivat historiaa, naurunpyrskähdysten voimalla.

Vaikka Dearyn kirjat herättävät lähinnä myönteisiä mielikuvia, herra itse osaa ärsyttämisen jalon taidon. Jokunen vuosi sitten hän paasasi lasten koulunkäyntiä vastaan ("kun lapsi täyttää 11, hän oppii tämän jälkeen kaiken tarpeellisen menemällä töihin"), ja samoihin aikoihin myös historiantutkijat saivat toimia Dearyn sylkykuppina. Hän vertasi heitä kieroihin ja omaa etuaan ajaviin poliitikkoihin, jotka esiintyvät asiantuntijoina pyrkien pohjimmiltaan kuitenkin pönkittämään vain oman akateemisen asemansa.

Aivan hiljattain Deary loihe lausumaan, että yleiset kirjastot saavat hänen puolestaan mennä. Ei ole kuulemma enää mitään perusteita sille, että veronmaksajat, kirjailijat ja kustantajat kustantavat palvelun, jonka kirjastoa käyttävät asiakkaat saisivat maksaa omasta taskustaan. "Emme enää elä viktoriaanista aikaa, jolloin kirjastot huolehtivat kansan lukutaidon kehittämisestä." Julkinen tuki olisikin suunnattava sähköisiin lukulaitteisiin. Sen sijaan, että valtiovalta ja kunnat tuhlaavat miljoonia kirjastorakennuksiin, henkilökunnan palkkoihin ja hankintoihin, rahat voitaisiin suunnata mobiiliteknologiaan. Jokaiselle lapselle oma e-lukulaite, jolloin lukeminen voi tapahtua missä ja milloin tahansa.

Useimmat ovat olleet tietenkin äimistyneitä Dearyn näkemyksistä, jo siltäkin kannalta, että hänen omat kirjansa ovat olleet vuosia maan kirjastoista eniten lainattujen teosten kärjessä. Kirjastojen käyttäjinä britit ovat myös ihan kelpo sakkia. Eivät tietenkään pärjää suomalaisille, mutta asukaskohtaisilla lainamäärillä mitattuna (2005) hyvää ruotsalaista tasoa. Kun Suomessa jokainen sielu tekee 19 lainausta per vuosi, Britanniassa (ja Ruotsissa) luku on 6. Tällä määrällä taakse jäävät niin Norja (4), Saksa (4), Ranska (3) kuin Espanja(1).

Deary itse katsoo vain avanneensa keskustelun, jota nyt jotkut kirjailijan nimeämät "pikkusieluiset keskinkertaisuudet" pyrkivät tukahduttamaan. Maailma muuttuu ja kirjastojen on muututtava sen mukana, tai poistuttava näyttämöltä, Deary summaa ja kieltäytyy julkisesta debatista kiireisiinsä vedoten. Kalenteri on täynnä, eikä "minulla ole aikaa turhanpäiväiseen ja -aikaiseen keskusteluun aiheesta, joka ei oikeastaan kiinnosta ketään."

Ja Britanniassa kun ollaan, koko kohu on Dearyn mielestä vesilasin sijasta vain "myrsky teekupissa". Ihmisten tulee maksaa viihteestä, ja sitähän kirjatkin Dearyn mielestä ovat, viihdeteollisuutta.

Brittein saarilta on ennenkin tullut manner-Eurooppaan tuulten mukana levottomia aloitteita (kuten uusliberalismi), joten nyt on syytä olla tarkkana. Ainakin upean kirjastolaitoksemme puolesta.