Sivut

26.3.2010

Kultahattu


Tämä oli se elokuva, jossa Robert Redford näytteli hymyään ja Mia Farrow nilkkojaan. Oli vuosi 1974, ja elokuva voitti kaksi Oscaria. Puvustuksesta ja musiikista. Elokuvan käsikirjoituksen oli laatinut Coppola.

En tiedä elokuvasta, mutta ainakin romaani (ilm. 1925) toimii edelleen. Tietenkin se vahvistaa niitä mielikuvia, joita itse kullakin on nk. jazz-aikakaudesta, ja yltäkylläisyydessä elävien vätysten maailma on juuri sellainen kuin sen tulee ollakin: turmeltunut, tympäännyttävä ja sisäsiittoinen.

Mutta Fitzgeraldin ote aiheeseen ja henkilöihinsä on virkistävän kyyninen: Hänen keskittymisensä oli pateettista, ja näytti siltä kuin hänen itsekylläisyytensä, joka ilmeni selvemmin kuin ennen, ei olisi enää riittänyt hänelle.

Tarina on ohut, juoni draamallisesti epäkelpo ja lopun traagiset tapahtuvat hyppäävät silmille kuin äkäiset katseet aamuruuhkassa. Mutta tunnelman luomisessa Fitzgerald on mestari. Ja henkilöhahmojen määrittely osuu ytimeen: Hänen vaimonsa oli kimeä, raukea, sievä ja pöyristyttävä... Hänen kulmakarvansa oli nypitty ja siten vedetty uudelleen pirteämpään kulmaan, mutta luonnon ponnistelut entisen suunnan palauttamiseksi antoivat hänen kasvoilleen sekavan leiman... Se oli ääni, jota korva seuraa jokaista vivahdetta myöten, ikäänkuin jokainen lause olisi sävelmä, jota ei koskaan soiteta uudelleen.

Mutta mitä ihmettä varten romaaniin on sijoitettu suomalainen nainen, joka toimii kertojan taloudenhoitajana ja mutisee "suomalaisia loitsuja sähkölieden ääressä"? Kertoja on vuokrannut maaseudulta vaatimattoman talon, omistaa koiran (kunnes se karkaa), vanhan auton ja hänen apunaan on siis tuo suomalainen piika, josta ei käy selville onko tämä nuori vai vanha. Ehkäpä suomalaisuus toimii tässä elintason määreenä ja symboloi kertojan vierautta suhteessa ympärillään olevaan ökymaailmaan. Romaanin kuluessa selviää myös se, että kertojan vuokraama talo oli ympäristönsä "rikka silmässä". Tosin pieni sellainen.

Vanha talo, koira, autonrämä ja suomalainen köksä. Jazz-aikakauden eksotiikkaa.

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu. Suom. Marja Niiniluoto. Otava 2009.

21.3.2010

Alan Wake


Suomalaisen nykykulttuurin laajin vientituote on kohta täällä, tai siis: siellä. Se ei ole Tero Saarisen uusi tanssiteos, ei Kaija Saariahon viimeisin sävellys, ei yhdenkään nykytaiteilijan retrospektiivi. Eikä sillä ole mitään tekemistä oopperan, muotoilun tai arkkitehtuurin kanssa.

Se on Alan Wake, suomalaisen peliteollisuuden kuumin nimi. Tuottajana sama yhtiö, Remedy, jonka puljusta syntyi aikoinaan (2001, 2003) Max Payne. Peli sekin.

Kuten nykyaikaiselle tietokonepelille kuuluu, Wakeen kätkeytyy juonellinen tarina. Sen käsikirjoittaja Sami Järvi markkinoi luovaa teostaan Lehdessä (HS 21.3.) kertomalla, että kyseessä on psykologinen trilleri amerikkalaisesta kauhukirjailijasta, jonka kirjoittamat tarinat alkavat muuntua todeksi. Wake tullaan julkaisemaan Microsoftin pelikonsolille Xbox 360.

Voimme siis huokaista helpotuksesta. Suomalainen kulttuuri kulkee kovaa kyytiä maailmalla. Alan Wake, amerikkalainen kauhukirjailijasankari saa varmasti Microsoftin softassa kaikkien kuluttajien katseet suuntaamaan Suomeen ja ihmettelemään pohjoisen kansan omintakeista huum... kulttuuria.

Luova luokka on täällä!

20.3.2010

Brookner



Tuli muistuma 80-luvulta, kun luin hiljattain Anita Brooknerin (s. 1928) Booker-palkitun romaanin Rantahotelli. Teoshan ilmestyi alkujaan 1984, ja herätti paljon ihastusta. Ehkäpä vanhanaikaisen, viipyilevän kerrontansa takia. Ja varmasti myös siksi, että Brooknerin alter ego, Edith Hope, tarkkailee ympäristöään kuin tutkija mikroskooppinsa alla kiemurtelevia olioita.

Sveitsiläisessä hotellissa oman elämäntilanteensa kiemuroita pakoileva englantilainen kirjailijatar tapaa enemmän tai vähemmän kuutamolla kulkevia hahmoja, ja on vähällä ajautua jo eräänkin kanssa suhteeseen. Kuin hälyttävänä esimerkkinä siitä, minkälaisiin oljenkorsiin me olemme vaarassa tarrautua, jos emme pidä varaamme.

Tunne itsesi, ojensivat jo varhaiset kreikkalaiset.

Brooknerin romaani kyllä toimii edelleen. Hieman se vaatii kärsivällisyyttä, mutta vain ihan pikkaisen, juuri sen verran kuin 80-luvulta voi odottaa. Tyylillinen sekamelska on tässä romaanikirjallisuutta edustavimmillaan: Mannin dekadenssia muistuttava hotelli sesonkikauden päättymishetkellä ja henkilökohtaisia skismojaan peittelevät henkilöhahmot, joita kertojan viileänkirkas katse viiltelee.



Anita Brookner: Rantahotelli. Suom. Eva Siikarla. Otava 2009.

Translate