Bla-bla-blaa

Olisin niin kovasti halunnut pitää Donna Tarttin Tiklistä, mutta niin ei ilmeisesti voinut käydä. Tarinassa on minun makuuni liikaa tyhjäkäyntiä, sen protagonistin silmin nähty maailma lopultakin aika epäkiinnostava, eikä tarinaan mahdollisesti upotetut traagiset elementit liikauttaneet.

Tiedän, että sijoitun näkemyksessäni ison joukon vastapuolelle. Tarttilla on miljoonia ja miljoonia lukijoita, jotka ovat vaikuttuneita hänen romaanistaan. Harvakseltaan julkaisevan kirjailijan kolmas teos on nostanut hänet paitsi nk. tavallisten lukijoiden myös kriitikoiden pystyttämälle jalustalle, johon ruuvattu Pulitzerin palkinto (2014) kelpaa todistusaineistoksi korkeamman asteen kirjallisesta läpimurrosta.

Tarttista tuli tähti ja kirjailija 1992 julkaistun esikoisteoksen Jumalat juhlivat öisin myötä. Kaksi vuosikymmentä myöhemmin hänen tuotantonsa käsittää muutamien novellien ja kirjoitusten ohella vain kolme romaania, mutta jostakin syystä se on riittänyt maailmanmaineeseen. Lukijat rakastavat Tarttia, ja osa kirjallisesta eliitistäkin, siis kriitikoista.

Mutta joillekin Tartt on ollut myrkkyä sielulle. Vanity Fairissa ilmestyi pari vuotta sitten - kun Tikli oli "se kirja" - mielenkiintoinen artikkeli, jossa avattiin hieman tarkemmin Tarttin kirjailijalaatua, tai sitä, miksi erityisesti newyorkilaiset kriitikot ovat suhtautuneet häneen niin penseästi. Kirjoituksessa problematisoidaan kevyesti viihteen ja nk. vakavan kirjallisuuden välistä suhdetta ja muuttuvia makukäsityksiä (Salingerin Sieppari, Fitzgeraldin Gatsby ja Nabokovin Lolita ovat aikoinaan kokeneet kovia nekin nirppanokkien kriitikoiden kynsissä) ja arvellaan ainakin rivien välistä, että Tarttista saatetaan hyvinkin vielä joskus leipoa jonkun sortin mestari, tai sitten ei.

Tarttiin inhoten suhtautuvat tuntuvat pitävän Tikliä populaarikulttuurista tukea ponnistavien kliseiden kokoelmana ja sen suosiota yhtenä osoituksena siitä, miten infantiilinen kirjallisesta kulttuuristamme on tullut. Siis senkaltainen, jossa aikuiset lukevat Harry Potteria ja pitävät tätä aivan normaalina. Tartt on tästä katsannosta aikuisille suunnattua lastenkirjallisuutta, hyvin kirjoitettua mutta ei millään tavalla vakavasti otettavaa.

Ylläolevat maininnat ovat tietenkin äärikriittisiä esimerkkejä siitä, mihin paljon myyvät, mutta työhönsä kunnianhimoisesti suhtautuvat kirjailijat saavat tottua. Tarttista pitävät muistavat aina mainita hänen ainutlaatuisen kykynsä kuljettaa tarinaa (kuin uusien aikojen Dickens ikään) ja luoda herkullisia tilanteita ja kohtauksia, jotka ovat ladattu täyteen puhuttelevia yksityiskohtia. Heille Tarttin romaaneissa on niin paljon tarttumapintaa, että lukijan on mahdotonta laskea kirjaa käsistään.

Vain luoja tietää kumpi puoli perii lopulta voiton taistelussa Tarttin merkityksestä. Itse seison tällä erää siinä sakissa, joka on tuskastunut ja tylsistynyt Tikliin ja kiittää siitä, että 900 sivua kestänyt seura sen kanssa on vihdoin ohi. Aika ei mennyt kuin siivillä, päinvastoin. Mutta parempi tämäkin kuin kolkko ja kylmä yksinäisyys ilman yhtäkään kirjoitettua sanaa.