Kaikki aprillipilat eivät ole hauskoja.
Saksalainen laatulehti Völkische Beobachter on hiljattain käynyt tutkimassa Nobel-komitean papereita ja löytänyt sieltä mielenkiintoisen tarinan, jossa seikkailee myös meille tuttu kirjailija.
Nimittäin, hyvissä ajoin jo ennen kuin suomalaiselle Franz Emil Sillanpäälle ojennettiin Nobel loppuvuodesta 1939, muutamat asioista perillä olevat tahot kuulemma tiesivät tämän. Itse asiassa päivä oli juuri huhtikuun ensimmäinen samana vuonna, ja henkilö, joka ensimmäisenä kuuli asioiden todellisen laidan, ei ollut kukaan muu kuin saksalainen Hermann Hesse, itsekin ehdokkaana mainittu.
Se, että juuri Hesse oli tietoinen tulossa olevasta, johtui Hessen läheisestä ystävyyssuhteesta Akatemian tuolloiseen sihteeriin Bertil Perssoniin. Tämä oli osallistunut moneen otteeseen Hessen maatilallaan Montagnolassa tarjoamiin hindulaisuudesta vauhtia ottaneisiin mielentilaa vapauttaviin istuntoihin. Noissa tilaisuuksissa mietiskeltiin paljon ja nautittiin Hessen idästä tuomia "yrttejä".
Hessen ja Perssonin keskinäisestä kirjeenvaihdosta käy ilmi, että Persson - joka tunsi hyvin myös Sillanpään ja oli tavannut tätä useaan otteeseen Tukholmassa - kertoi mielellään tarinoita ja kaskuja "hullusta suomalaisesta", jolla oli vakava alkoholiongelma, mutta joka "kirjoitti kuin karvainen enkeli". Leikillisesti hän pariinkin otteeseen nimesi Sillanpään "varteenotettavaksi ehdokkaaksi" seuraavaan Nobeliin.
Oma vaikutuksensa Perssonin tuntemaan kiinnostukseen Sillanpäätä kohtaan oli myös sillä, että Perssonin tumpelo, mutta kovin rakas veli oli ollut mukana taisteluissa Suomen puolella, ja tuonut siten "Suomen asian" kovin lähelle Perssonin henkilökohtaista elämää.
Hesse oli kuitenkin jo vuosien ajan ollut se kirjailija, jolle Persson monien muiden mukana oli kattanut Nobel-pöytää valmiiksi. Niin kuitenkin tapahtui, että tuona huhtikuun päivän iltana, pitkällisten meditaatiosessioiden päätteeksi Hesse sai kuulla Perssonilta itseltään, että Sillanpää tulee kyseisenä vuonna saamaan maailman arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon.
Ja röhönaurut päälle.
Persson on myöhemmin muistelmissaan kertonut, että Hesse tuijotti häneen mitään sanomatta, nousi ilmeenkään värähtämättä ja poistui taakseen katsomatta. Hän ei antanut Perssonille aikaa tai mahdollisuuksia selittää. Mikä suututti Perssonia lopulta niin paljon, että hän päätti kaikin keinoin pitää pilastaan kiinni.
Loppu onkin sitten suomalaista kirjallisuushistoriaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti