Lue sinä, minä kuuntelen

Kirjallisuus on monenmuotoinen ilmiö, ja sitä se on ollut kautta historian. Isot siirtymät kirjallisuuden kehityksessä suullisesta kirjoitettuun kieleen, ääneen sanotusta kiveen hakattuun tai paperille painettuun ja edelleen digitaaliseen ovat kuljettaneet sanataiteen nykyaikaan asti. Ja jännällä tavalla jotkut tavat ja tottumukset kirjallisuuden välittymisessä ovat pysyneet sitkeästi hengissä ja jatkaneet eloaan.

Kuten vaikkapa ääneen lukeminen.

Kaikki sen tietävät, että kunnon vanhemmat lukevat lapsilleen, ja tapana on myös mykistyä kirjan äärelle, kun lukemaan oppiminen on kohonnut jälkipolville sille tasolle, että kykenevät itsekin virittämään aivonsa kirjainmerkkien tulkinnan äärelle. Lukemisesta on tullut kehityksen myötä maan hiljaisten harrastus.

Näin ei ole suinkaan aina ollut. Kehityksen käännekohtana pidetään yleensä 1700-lukua ja kirjapainotekniikan lopullista läpimurtoa. Siihen asti kirjat olivat siksi kalliita ja harvinaisia, että niitä ei moniakaan perheiden hallussa ollut. Joten, sisällön välittäminen sujui parhaiten toisille ääneen lukemalla. Mutta kun kirjojen jakeluverkosto kehittyi, yleinen elintaso kohosi ja ihmisten vapaa-aika lisääntyi, väylä yksilölliselle ja hiljaiselle lukemiselle oli avattu.

Mutta ei ääneen lukeminen tästä minnekään kadonnut. Se pysyi ja on pysynyt osana kirjallisuuden kokemusta. Tuoreinta tietoa lukemisen historiasta tarjoaa kirjallisuushistorioitsija Abigail Williams teoksessaan The Social Life of Books: Reading Together in the Eighteenth-Century Home (Yale Books, 2017). Williamsin löytöretki historiaan suuntautuu ihmisten lukutapojen selvittämiseen. Miten kirjoja on 1700-luvun Englannissa luettu, missä, minkälaisissa tilanteissa, kenen kanssa, yksin vai yhdessä, huviksi vai hyödyksi? Lähteinä tutkijalla ovat lukijoiden päiväkirjat, kirjeet ja arkistoihin kätkeytyneet selvitykset. Ja kohteena - tietenkin, kirjallisuudesta kun puhutaan - keskiluokka.

Kirjojen ja lukemisen sosiaalihistoriaa kaivamalla Williams haluaa tehdä tiettäväksi, että kirjojen kohdalla aivan yhtä tärkeää kuin se, mitä niihin on kirjoitettu, on se, miten niitä luetaan. Aikoinaan tuo jälkimmäinen seikka oli jopa edellistä tärkeämpi. Vaitonaisina tekstien ääreen syventyvät lukijat saattoivat nimittäin vaikuttaa pelottavilta ja epäilyttäviltä. Jotta lukijat eivät liikaa uppoutuisi sentimentaalisten romaanien huuruiseen maailmaan, ääneen ja yhdessä lukemista pidettiin suositeltavampana. Lukija saattoi tilanteessa tarkkailla kuulijoiden reaktioita ja suorittaa omatoimisia "poisjättöjä". Eikä hassumpaa ollut sekään, että kuulijat pystyivät tarkkailemaan toisiaan. Naisten ohella myös lapsia ja nuoria haluttiin näin suojella tarinoiden turmiolliselta vaikutukselta.

Kirjoja myös kirjoitettiin ja toimitettiin sitä tarkoitusta varten, että niitä luettaisiin ääneen. Tiivistetyt romaaniversiot, kotinäyttämöohjeilla täydennetyt näytelmät, sanomalehdissä ilmestyneet jatkokertomukset ja erilaiset tekstikoosteet muokattiin ääneenlukua silmälläpitäen. Näiden tueksi laadittiin niin ikään oppaita, joissa kerrottiin, miten kirjoja tulee lukea ääneen.

Williamsin kirjaan perehtynyt Spectatorin kriitikko toteaa kirjasta löytyvän yllättäviä yhtymäkohtia omaan aikaamme ja levottomaan tapaamme kruisailla yhdestä viihdykkeestä tai kanavasta toiseen ja kolmanteen. 1700-luvun Englannissa kirjoja kuuntelevat kehuivat innokkaasti niitä teoksia, joita kuunnellessa saattoi hyvin tehdä jotakin muuta, parsia sukkia tai puuteroida peruukkeja.

Ääneen lukeminen, varsinkin kirjailijoiden vetämät lukutilaisuudet, ovat säilyttäneet vankan aseman Keski-Euroopassa. Näissä siis kirjailija vain lukee otteita teoksestaan ilman, että hän kertoisi lukijoille, miten häntä kirjailijana tulisi ymmärtää. Jostakin syystä tämä hyvä tapa ei ole koskaan ollut kovin suosiossa tai yleinen meillä, mistä johtuen alkuvuodesta Helsingissä järjestetty runoilijoiden luentatilaisuus ("Runousaamiainen") näyttäytyi niinkin erikoisena. Ehkä kirjallisuus on käsitetty Suomessa niin pyhänä toimituksena, että sen äärellä on syytä olla hiljaa ja yksin. 

Tyypillistä tuntuu olevan, että ääneen lukeminen yhdistetään Suomessa kulttuuriseen sosiaalityöhön. Juhlavuoden "Minä luen sinulle" -kampanja keskittyy selkokielisen kirjallisuuden edistämiseen. Kohderyhmänä ovat iäkkäät ja kehitysvammaiset. Pari vuotta aiemmin "Maailman ääneen lukemisen päivänä" meillä haluttiin vahvistaa alakouluikäisten lukumotivaatiota. Suomalaiset menevät tähänkin kysymykseen hanke ja ongelma edellä.

Mutta muutostentekijät ovat jo täällä. Kuunteleminen on uusi kulutustrendi, jonka vanassa puheohjelmat, podcastit ja sähkökirjat elävät nousukautta. Ehkä sama tapahtuu myös ihmisten välillä, perheissä, kaveri- ja työporukoissa. Monessa lukupiirissä saatetaan tälläkin hetkellä keskittyä kuuntelemaan, kun joku lukee.

Kaiken tämän rinnalla suomalaisille e-kirjamarkkinoille rantautuneet ruotsalaistaustaiset Storytell ja Bookbeat saavat painaa pitkää päivää tyydyttääkseen kuulevien kysynnän. Vai onko tämäkin vain itsekseen ja itselleen lukemisen käänteiskuva: itsekseen kuunteleminen?

Lähellä ihminen

Luettuani Karl Ove Knausgårdin romaanisarjasta Taisteluni (2009-11) sen ensimmäisen osan, liityn mielelläni siihen porukkaan, jossa kirjaa ylistetään. En tosin ole lukenut vielä sarjaa tätä pidemmälle, enkä tiedä, tulenko lukemaan - todennäköisesti kyllä, mutta en tiedä. Omillaankin sarjan aloittava ensimmäinen kirja nimittäin toimii. Omaelämäkerrallinen kertomus miehestä, josta tuli kirjailija, on niitä kirjoja, joita on vaikea laskea käsistään, kun alkuun pääsee. - Ja myös niitä, joista ei tarkkaan tiedä, miksi näin on.

 Knausgård ei ole Proust, eikä hän ole varsinkaan Päätalo, joiden nimet yleensä samassa yhteydessä mainitaan. Yhtenevyyksiä varmasti löytyy. Proustiin kirjailija tekee viittauksen jo alkusivuilla todetessaan lukeneensa ranskalaista aikoinaan "ahmimalla" - pääsemättä silti ylitse kaipuustaan "päästä pois". Toisin kuin Proust (tai Päätalo) Knausgård ei tavoittele menneen ajan ja aikakauden, siiinä vaikuttavien ihmisten ja tapahtumien ylöskirjaamista. Kirjan nimeen sisältyvän persoonakohtaisen muodon mukaisesti tekijä taistelee itsensä puolesta nykyhetken "ylivaltaa" vastaan:

Minulla on aina ollut suuri tarve olla yksin, tarvitsen suuria yksinäisyyden pintoja, ja kun en saa niitä, kuten en ole saanut viimeisten viiden vuoden aikana, turhautumiseni voi äityä lähes paniikinomaiseksi tai aggressiiviseksi. Ja kun sitä mikä on pitänyt minua käynnissä koko aikuiselämäni ajan, kunnianhimoa kirjoittaa joskus jotakin ainutlaatuista, tällä tavoin uhataan, ainoa ajatukseni kalvaa sisuksiani kuin rotta, ja se ainoa ajatus on että minun on päästävä pois.

Knausgårdin kirjan lähtökohta on siten hyvin intiimi ja syvällä tekijän omassa elämässä. Taisteluvälineinä, aseina hän käyttää muisti- ja mielikuviaan lapsuudestaan ja nuoruudestaan, mutta todelliset tykit kätkeytyvät kieleen ja kirjoittajan tapaan rakentaa tarinaansa. Kertoja kulkee aikatasolta toiselle, menneisyydestä nykyisyyteen ja takaisin, mutta ei anna lukijan koskaan unohtaa tarinan kerrontahetkeä. Tästä syntyy vahva läsnäolon vaikutelma, ja kun siihen liitetään osuva henkilökuvaus, kaunistelematon itseanalyysi sekä syyllistämisestä ja inttämisestä vapaa aito halu ymmärtää ihmisten toimintaa, arkisistakin huomioista kasvaa jotakin itseään suurempaa.

Knausgård hakee merkitystä elämälleen ja niitä tilanteita, jolloin kokemus ja oleminen olivat yhtä. Tehtävä on tietenkin mahdoton, koska ikääntymisen myötä asiat unohtuvat, katoavat ja menneisyyden "unohtumattomista hetkistä" tulee jotakin muuta. Mutta kirjailijana hän syöksyy sanojen, kertomusten, tarinoiden ja arkisten yksityiskohtien avulla kohti määränpäätään.

Hyvänä esimerkkinä Knausgårdin "metodista" toimii ensimmäiseen osaan sisältyvä laaja jakso, jossa veljekset siivoavat alkoholisoituneen isänsä jälkeensä jättämää kotitalon sotkua. Toistasataa sivua kestävä kohtaus on kerrontateknisesti mestarillinen, suorastaan hypnoottinen, jossa edetään huone huoneelta, nurkasta nurkkaan, esineeltä esineelle yksityiskohtaisen ja äärinaturalistisen kuvauksen keinoin, mutta josta kasvaa lopulta suuri kertomus pojan ja isän suhteesta sekä surutyön tekemisestä.

Näin pienestä tulee suurta, yksityisestä yleistä. 

Kun Knausgårdille ojennettiin kirjasarjastaan saksalaisen Welt-lehden kirjallisuuspalkinto 2015, hän  kiitospuheessaan korosti kirjallisuuden, erityisesti romaanin intiimiä luonnetta. Romaani on aina kahden ihmisen, kirjan kirjoittajan ja lukijan välistä dialogia. Kirjailija pyrkii kirjoittamalla tavoittamaan toisen ihmisen ja lukija puolestaan tekstin välityksellä löytää kirjoittajan ajasta ja paikasta riippumatta, aina uudestaan, satojen vuosienkin kuluttua.  Kirjallisessa kohtaamisessa yksityisestä tulee erityistä ja yleistä.

Knausgårdin puhe oli kritiikki mediatodellisuutta vastaan, jota hänen mukaansa hallitsevat karkeat yleistykset, viholliskuvien rakentamiset ja pyrkimykset luokitella ihmiset tiettyihin kategorioihin. Kaunokirjallisuuden hän katsoo toimivan toisin. Paradoksaalisesti sen luoma kuvitteellinen todellisuus on lähempänä reaalimaailmaa kuin raflaavien otsikoiden, numeroiden ja tilastojen taakse kätkeytyvä tiedonvälitys, joka tuntuu unohtavan ihmisen. Maahanmuuttajien, terroristien, sotien, tautien tai luonnonkatastrofien uhrien kasvot jäävät usein varjoon. Mediat eivät todellakaan kerro totuutta.

Kirjallisuus, erityisesti romaani, vie meidät lähelle yksilön kokemusta ja sitä myötä syvälle ihmisyyteen ja omaan itseemme. Siksi se on Knausgårdin mukaan jopa tärkeämpää kuin muodolliset sosiaaliset kohtaamiset reaalimaailmassa, jossa kaikki on säädeltyä ja kontrolloitua. Ajatustaan tukemaan - ja ystävällisenä eleenä saksalaisille isännilleen - Knausgård nosti esille kolme saksankielistä kirjailijaa, joiden kirjoituksissa yksilön ja yhteisön, yksityisen ja yleisen, todellisen ja kuvitellun välinen kuilu aukeaa.

Totalitarismista ja pahuuden arkipäiväistymisestä kirjoittanut Hanna Arendt on yksi näistä, jonka analyysi Adolf Eichmannin virkamiespersoonan taakse kätkeytyvästä julmuudesta heijastuu Knausgårdin mukaan suoraan nykypäivään ja siinä operoivien ihmisten ja valtioiden toimintaan. Tavat, tottumukset ja muodollisuudet otetaan tietoisesti tai tiedostamatta käyttöön, kun kaikkea ei haluta nähdä tai voida tunnustaa.

Walter Benjaminin lukeminen puolestaan opetti hänelle aikoinaan jotakin yksilön suhteesta kulttuuriin ja sen, että meillä kaikilla on oma historiamme, joka liittää meidät osaksi muita. Muistista, esineiden maagisesta voimasta ja menneisyyden läsnälosta kirjoittaneen kulttuurikriitikon elämä kietoutui osaksi Hitlerin kohtaloa, kuten niin monen muunkin. Mutta myös Hitlerillä oli taustatarinansa, joka liitti hänet hirmuhallinnon mahdollistaneeseen sukupolveen ja kulttuuriin. Tässä kertomuksessa niin Arendtilla, Benjaminilla kuin runoilija Paul Celanilla oli oma roolinsa. Jälkimmäisen kohdalla kokemukset juutalaisvainoista määräsivät hänen kirjoittamisensa sisällön ja suunnan. Kun yhteys kieleen siihen sisältyvän väkivallan ja sorron johdosta menetetään, kirjailija jää yksin.

Knausgårdille mainitut kirjailijat - monien muiden (Hölderlin, Goethe, Thomas Mann, Peter Handke, Thomas Bernhard) ohella - ovat tärkeitä, koska he kaikki pyrkivät repäisemään suojaverkon sitä ylläpitävän maailman edestä. He tekevät yksilöllisestä erityistä ja yleistä. Ja siihen, voitaisiin todeta, myös Knausgård omalla kirjoittamisellaan pyrkii.

Samaisessa tilaisuudessa, jossa kirjailija lateli suuria ajatuksiaan, hänen saksalainen kollegansa - Sibylle Berg - kiitteli Knausgårdia tekemästään työstä. Asiaankuuluvasti hän ylistää kirjailijan kykyä loihtia arkiseen kuvaukseen syvyyttä ja sykettä, elämän banaliteettien kielellistä rikastamista ja taipumusta löytää merkitystä sieltä, mistä vähemmillä kyvyillä varustetut kirjoittajat eivät sitä koskaan löydä.

Berg kuitenkin arvelee, että suurin syy Knausgårdin suosioon lukijoiden keskuudessa on hänen rehellisyytensä. Knausgård nostaa raa'an nokkaan paitsi elämänsä myös itsensä kaikkine vikoineen. Hän on heikko, epävarma, typerä ja hän tekee virheitä. Sellainen ihminen tulee lähelle meitä kaikkia.

Kirja koleaan kesään

Koleahkon kesän kestämiseksi kelpaa kolkohko nauru.

Tammen keltaisen kirjaston sidottu yhteispainos Kurt Vonnegutin viidestä varhaisromaanista (5 X Vonnegut, 1989) vie ajatukset pois pienistä murheista ja mustan huumorin sävyttämälle matkalle vieraille planeetoille, historiaan ja vuosikymmenten takaiseen henkiseen maisemaan, jossa olivat jo iduillaan kaikki nykyhetken ongelmat.

Vonnegutin läpimurtovuosikymmenen 1959-69 aikana julkaistut romaanit ovat hyvin kestäneet aikaa. Titanin seireenien, Äiti yön, Kissan kehdon sekä Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater kautta kulkenut tuotanto huipentui romaaniin Teurastamo 5, joka toimii eräänlaisena tiivistelmänä kirjailijan keskeisistä teemoista, aiheista ja kerronnallisista keinoista.   

2007 ajasta ikuisuuteen tai jollekin planeetalle (Tralfamadorelle?) siirtynyt Vonnegut hallitsi sarkasmin, satiirin, ironian ja muut jalot epäsuoran ivan ja komediallisen kaksoispuheen sanalliset keinot. Hänen näkemyksensä ihmiskunnasta ei ollut kaksinen. Ihmiset ovat julmia, typeriä, tekopyhiä teeskentelijöitä, jotka hakevat merkityksen elämälleen yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisiin kysymyksiin tarjoavista poliittisista tai symbolien ja rituaalien taakse kätkeytyvistä uskonnollisista liikkeistä. Sokea luottamus tieteen kaikkivoipaisuuteen edustaa sekin inhimillisyyden nurjaa kääntöpuolta.

Tämän vakavan alavireen pehmittäjänä Vonnegutilla toimii kirjoihin sisältyvä koominen perusvire, jossa lakoninen, toteava tarinankuljetus johtaa tarinoiden päähenkilöt absurdien ja mielikuvituksellisten tilanteiden äärelle. Titanin seireeneissä Marsiin kaapatut ihmiset ryhtyvät sotaan maapalloa vastaan, Äiti yössä natsien propagandaa sodan aikana levittänyt amerikkalainen kirjailija välittää radio-ohjelmissaan tietoja myös liittoutuneille, Kissan kehdossa atomipommiakin hirmuisempi tuhoväline päätyy bokononismia, kaiken turhuutta julistavien uskonnonharjoittajien käsiin. Romaanissa Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater puhelinpalvelun perustanut juopotteleva miljonääri yrittää omalla tavallaan auttaa robotisaation myötä yhteiskunnalle tarpeettomaksi tulleita ihmisiä.

Suomessa Vonnegut-buumi alkoi romaanista Teurastamo 5, joka ilmestyi suomeksi 1970. Tätä seurasivat kirjailijan varhaisemmat teokset, joten tutustuminen Vonnegutin maailmaan tapahtui meillä päinvastaisessa järjestyksessä. Luimme Vonnegutia väärinpäin. Tammen julkaisema alkuteosten ilmestymisvuoteen pohjautuva yhteisnide onkin myös tässä mielessä mielenkiintoinen lukukokemus. Kirjailijan hellimät keskeiset ja toistuvat teemat tulevat näin paremmin esille ja hahmot - jotka kulkevat romaanista toiseen - löytävät paikkansa ja merkityksensä.

Vonnegutin varhaistuotannon kautta luettuna Teurastamo 5 ja sen pyristely irti sotaromaanitraditiosta on luontevaa ja toteutuskin ymmärrettävää. Dresdenin pommittamisesta kertovaan autofiktioon on kirjoitettu kirjailijan aiempi tuotanto kerrontatekniikoita, lajityyppien variaatioita ja henkilöitä myöten. Päähenkilön opastuksella siirrymme ajasta ja paikasta toiseen, toisesta maailmansodasta 30- ja 60-lukujen Yhdysvaltoihin ja Tralfamadoren planeetalle, kohtaamme sattumoisin useimmistakin romaaneista tutun tieteiskirjailijan, viinaan menevän herra Rosewaterin, Titanin seireenien päähenkilön lähisukulaisen ja Äiti yön kaksoisagentin Howard W. Campbellin. Myös kirjailija tai kertoja itse loikkaa parikin kertaa mukaan tarinaan.

Vonnegutin ura ei toki päättynyt Teurastamo 5:een, vaan jatkui vielä seuraavien kolmen vuosikymmenen ajan. Mutta avaimet kirjailijan omaleimaiseen tuotantoon löytyvät näistä viidestä varhaisesta teoksesta.

Koleaa kesää on vielä jäljellä. Ajan voi käyttää muuhunkin kuin jonkin sellaisen odottamiseen, jota ei tule. Eikö niin? Kuunnelkaa vaikka: Pyy-tii-huiit?