Happy birthday, Mr Dickens!

Charles Dickensin syntymästä tulee ensi vuoden helmikuussa kuluneeksi 200 vuotta, mutta britit ovat käynnistäneet tasavuosijuhlat jo nyt.

Kirjaa toisensa perään pukkaa ja lisää tulee, seminaareja, konferensseja, televisio- ja elokuvasovituksia, radiolähetyksiä, teatteriesityksiä, uusintapainoksia vanhoista romaaneista jne. Juhlat tulevat kestämään koko ensi vuoden ja listalla on mm. BBC:n tuottamia dokumenttisarjoja ja romaanidramatisointeja, Dickens-museossa Lontoossa pidettäviä lukuiltoja, ruokaa ja rahaa tematisoiva ulkoilmatapahtuma Dickensin romaaneista tutussa ympäristössä, Dickens-festivaali hyvän musiikin, tanssin ja katuteatteriesitysten parissa, Dickensin tuotantoa valottava kuvataidenäyttely...

Eikä vain kirjailijan kotimaassa vaan myös muualla maailmassa. Saksassa kirjallisuudentutkijat keskittyvät puimaan Dickensin intertekstuaalisia salaisuuksia, Yhdysvalloissa ja Sveitsissä museot nostavat näytille kirjailijan käsikirjoituksia, kirjeitä, romaanien alkuperäisiä kuvituksia, Houstonissa (Texas, USA) juostaan Dickensin kunniaksi puolimaratoni, Ranskassa järjestetään Dickensin tuotantoon keskittyvät kirjamessut ja Uudessa Seelannissa kirjailijan innokkaimmat ihailijat kohtaavat keskustellakseen siitä, mitä olisi tapahtunut, jos Dickens olisi toteuttanut elinikäisen haaveensa ja todella tehnyt matkan maapallon toiselle puolelle.

Dickens siellä ja Dickens täällä. Mutta vaikka kirjailijavanhus on syntymämaassaan kunnioitettu, rakastettu ja muistettu, todellisuus saattaa silpaista kasvoille myös niitä, jotka haluavat vaalia vanhoja vaareja. Dickensin kotiin jo 1925 perustettu museo saa pääasiallisen tuottonsa vierailijoilta ja valtion veikkausvoittovaroista. Mutta nämäkään eivät enää riitä. Jotta museo voisi jatkaa toimintaansa, suorittaa joitakin välttämättömiä korjauksia ja laajennuksia ja kehittyä, apua tarvitaan yksittäisiltä lahjoittajilta.

Palkkioksi shekin ojentajat saavat hyvän mielen ja nimensä verkkosivuille. Jos ei ole rahaa, jota antaa, myös talkooväki toivotetaan tervetulleeksi. Kahvinkaatoa, siivousta, korttien ja kirjojen myyntiä, tapahtumien järjestämistä, markkinointia... Kaikkea tätä ilman palkkaa, mutta mitä viihtyisimmässä ympäristössä!

Tipukirjallisuudesta

Polly Courtney on reilu kolmikymppinen entinen investointipankkiiri, joka elättää nykyisin itseään kirjailijana Britanniassa. Viitisen vuotta sitten hän käänsi elämänsä suuntaa, otti hatkat työpaikastaan ja julkaisi omakustanteena romaanin, joka menestyi kohtalaisesti. Tai ainakin niin, että Courtneysta tuli kirjailija ja hän pääsi vielä kaupallisen kustantajan talliin.

Kohta hän tekikin kelvollisen sopimuksen useamman romaanin kirjoittamisesta, suoritti oman osuutensa ja ilmoitti tänä syksynä, kun viimeinen sovituista teoksista tuli ulos, että nyt riitti. Courtneyta alkoi tympiä se, miten häntä ja hänen kirjojaan markkinoidaan.  Hän harkitsee vakavasti paluuta omakustannekirjailijaksi.

Viimeinen pisara oli uusimman kirjan, It's a Man's World, kansi, joka kirjailijan mukaan antaa aivan väärän kuvan teoksen sisällöstä. Romaani kertoo naisesta, joka yrittää selviytyä miesten hallitsemassa lehtimaailmassa ja saa päälleen sekä miesten että feministien vihat. Kirjailijaa ärsyttää kanteen katseenvangitsijaksi asetetut sääret.

Courtneyn mukaan hänet on niputettu kirjalliseen koriin, jonka englanninkielinen nimi "chick-lit", tipukirjallisuus, kertonee kaiken. Kysymys on kirjallisuudesta, jossa kerrotaan tarinoita miehiä etsivistä naisista. Se on myös näiden teosten koko sisältö.

Courtneylla ei ole turhia kuvitelmia romaaniensa kirjallisista ansioista. "Minä kirjoitan kaupallista fiktiota, en sen kummoisempaa, mutta inhoan sitä, että kirjoihini suhtaudutaan naisen laatimana fiktiona. Kyllä, se on viihdettä, eikä mitään Sotaa ja rauhaa, mutta ei sentään tipukirjallisuutta."

Courtney haluaisi nähdä omat teoksensa nähtävän yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Viimeisimmässä on hänen mielestään kysymys siitä, miten media suhtautuu naisiin ja muokkaa kuvaamme siitä, mitä naisen pitää ja mitä hän voi tehdä. Hänen kirjansa kansi vie lukijaa aivan väärään suuntaan.

Naisfiktio (women's fiction) on leima, joka herättää närää ja keskustelua. Jokin aika sitten eräs suurehko kirjakauppa Britanniassa joutui asiakkaiden painostuksesta poistamaan hyllyosaston, johon oli koottu naislukijoille tarkoitettuja kirjoja. Sen pinkkiä väritystä ja kirjavalikoimaa (viihdettä, romantiikkaa, ei mitään vakavaa) pidettiin osoittelevana ja naislukijaa aliarvioivana.

Aika näyttää toteuttaako Courtney uhkauksensa, vai saako hän vain ujutettua romaaniensa markkinointiin elementtejä, joissa yhdistyvät kirjailijan omat ja kustantajan ambitiot. Keskustelu kirjallisuuden sukupuolittuneisuudesta tuskin silti häipyy asialistalta lähiaikoina, jos koskaan.

Roald Dahlin vaja

Brittibloggarien läpi on kulkenut virtapiikki, jonka lähde on parin päivän takaisessa radio-ohjelmassa. Tänä syksynä on kulunut 50 vuotta siitä, kun lastenkirjailijana laajalti arvostetun Roald Dahlin (1916-90) yksi tunnetuimmista kertomuksista Jaakko ja jättipersikka julkaistiin. Tätä juhlistaakseen BBC:n toimitus kutsui kirjailijan jäämistöstä ja museosta vastaavat henkilöt studioon turisemaan tavallisia.

Monilla taisivat korvat höröttäytyä outoon asentoon siinä vaiheessa, kun kirjailijan lapsenlapsi, itsekin kirjailijana meritoitunut Sophie Dahl, paljasti lopulta korttinsa. Roald Dahl kirjoitti aikoinaan kirjansa pienessä, asunnon takana pihamaalla sijainneessa vajassa, jonka kunto on nyt käyttämättömänä päässyt rapistumaan. Kirjailijan perintöä vaalivat tahot haluaisivat kunnostaa tuon hökkelin ja rakentaa sen tarkan kopion Lontoon lähellä sijaitsevaan museoon.

Rahaa tähän kaikkeen tarvitaan 500 000 puntaa (n. 580 000 e). Lahjoituksia otetaan vastaan, kiitos.

Telegraphiin bloggaava Andrew Brown ärähti välittömästi: "Miksi helvetissä meidän pitäisi pelastaa Roald Dahlin vaja? Eikö hänen rikas perheensä pysty auttamaan?" Roald Dahl on brittien rahakone, tai ainakin hyvä bisnes, joten ärtymyksen ymmärtää. Perikunnan tilille tipahtaa säännöllisesti tuloja monesta lähteestä, kirjoista, oheistuotteista, mainoksista, käännös-, televisiointi- ja elokuvaoikeuksista. Sophie Dahl on itsekin menestyskirjailija, ja sitäpaitsi naimisissa popjazzari Jamie Cullumin kanssa. Joten: rahassa löytyy.

Brown sai paljon tukea näkemyksilleen lukijoiltaan ja muistakin tiedotusvälineistä. Kukaan ei tunnu vastustavan kohun kohteen, eli kirjoitushökkelin säilyttämistä ja kunnostamista ("Se on osa Britannian kirjallisuushistoriaa"), mutta siihen tuskin tarvittaisiin julkista tukea. Eikä ainakaan näin paljon rahaa! Dahlin museon vastaava henkilö lähti tosin pian pehmentämään pomonsa ajatuksia korostaen, että rahainkeruukampanjan varsinaisena kohteena ovat säätiöt ja yhdistykset, eivät yksityiset ihmiset.

Kun talous kurjistuu, kurjat hurjistuu. Ja ehkä joidenkin hyväosaisten todellisuudentaju pettää pahemman kerran. Puhumattakaan PR-toimiston toheloinnista.