Kohti kuolemaa

Kirjailija Terry Pratchett (s. 1948) on käynnistänyt kuolemaansa johtavat toimenpiteet.

Tunnetulla fantasiakirjailijalla todettiin Alzheimerin tauti 2008. Työkykynsä hän on kuitenkin säilyttänyt ihan näihin päiviin asti. Hiljattain BBC esitti hänen dokumenttielokuvansa avustetusta kuolemasta (Terry Pratchett: Choosing to Die) ja vielä pitäisi saada yksi kirja loppuun.

Vasta sitten olisi syytä ryhtyä tuumasta tekoihin. Ehkä.

Pratchett propagoi tällä hetkellä voimakkaasti yksilön omavalintaisen kuoleman puolesta, ja dokumentti varakkaan hotelliketjun omistajan Peter Smedleyn ohjatusta itsemurhasta Sveitsissä on nostanut uudestaan pintaan kysymykset eutanasian oikeutetuksesta  ja oikeudellisesta asemasta.

Sveitsissä aktiivinen eutanasia on laillinen, joten Pratchett on monien kaltaistensa tavoin kääntynyt Dignitas -klinikan puoleen ja täyttänyt hakemuslomakkeen allekirjoitusta vaille sopivaan kuntoon. Saattaa olla, että Pratchett ei koskaan vie aiettaan loppuun - vain vajaa kolmannes hakijoista sen tekee - mutta mahdollisuus liueta tästä maailmasta vailla taudin aiheuttamaa sumentumista on olemassa.

55 miljoonaa myytyä kirjaa tekee sen, että Pratchett antaa kasvot paitsi Alzheimerille myös keskustelulle eutanasiasta. Ei huono testamentti kirjailijalta.

Huteja ja osumia

Vuoden 2001 nobelisti V. S. Naipaul (s. 1932) on saanut kohun aikaan Brittein saarilla erehtyessään - ilmeisesti jonkin sortin mielenhäiriön seurauksena tai vain vanhuuttaan - eräässä haastattelussa haukkumaan naiskirjailijat yleisesti ja Jane Austenin erityisesti. Naiset kirjoittavat hänen mielestään tunteellista roskaa ja heidän maailmankuvansa tuntuu rajoittuvan lähinnä neljän seinän sisälle. Pätee kuulemma vallan erinomaisesti myös Austeniin ja tämän yliarvostettuun tuotantoon.

Naipaul myös rehvastelee tunnistavansa naisen kirjoittaman tekstin jo muutaman sivun perusteella, ja että hän ei tiedä naista, jonka kirjalliset taidot yltäisivät samalle tasolle hänen kanssaan.

Tätä ei tietenkään kirjallinen maailma, jonka tiedetään tunnetusti lepäävän naislukijoiden aktiivisuuden varassa, voi jättää kommentoimatta. Lehtiin on ilmestynyt lukijoita haastavia testejä, joiden avulla voi kokeilla sukupuolisensitiivistä lukutapaa. Tunnistatko naisen kirjoittaman tekstin?

Myös monensorttiset mielipidekirjoitukset ovat seuranneet Naipaulin letkautusta. Kuten olettaa saattaa, reaktiot ovat olleet tuomitsevia, tyrmistyneitä ja typertyneitä. Kuinka Nobel-kirjailija voi sanoa jotakin tuollaista?

Ymmärtäjiä on ollut vähässä, mutta osa on halunnut kuitata koko asian samalla mitalla. Eräs tällainen on Naipaulin entinen kustantaja Diana Athill, jonka kirjallisen tuotannon Naipaul samassa yhteydessä asetti muiden naistöhertäjien rinnalle: "Kustantajallani oli joskus ollut hyvä kirjallinen maku ja kyky tekstien toimittamiseen, mutta kun hän päätti ryhtyä kirjailijaksi, tuloksena oli vain, kas kummaa, naisellista höpötystä."

Athillin mielestä Naipaul ei nyt oikein käsitä, minkä pellen on itsestään tekemässä. Toisaalta Athill myös näkee, että kirjailijan suusta sylkäistyjen lauseiden taustalla on heidän vuosia sitten tapahtunut välirikkonsa, minkä seurauksena Naipaul vaihtoi kustantajaa. Kirjailija kun ei kestänyt käsikirjoitukseensa kohdistuvaa arvostelua.

"Älkää ottako tätä vakavasti, ihan totta", Athill pyytää. "Koko juttu saa minut nauramaan, ja itse asiassa aika surulliseksi. Naipaul on erittäin hyvä kirjailija. Miksi olla tuollainen ärripurri mieheksi?"

Touché!

Aiheestä myös: Café Voltaire

Kakkosnelosella kasvoille

Lähes neljäkymmentä vuotta tulee kohta kuluneeksi siitä, kun Salaman Siinä näkijä missä tekijä ilmestyi ja aiheutti närästyksen oireita kiihkeimmissä kommunisteissa ja mikä ettei myös porvareissa. Romaanissa kun luonnehdittiin Tampereen punaisten aatteellista syvyyttä sangen yksilöpsykologisesta näkökulmasta. Pispalan aatesotureita kiinnostivat Hegeliä, Marxia tai Leniniä enemmän naapurin leuhkat lahtarit, ruokapöytään kannettavat eväät tai suvunjatkamiseen tähtäävät soidinmenot.

Siinä sivussa sodittiin Suomen historiaa uusiksi ja iskettiin kakkosnelosella päin myyttiä yhtenäisestä kansasta yhteisellä asialla. Käpykaartilaisista, vihollisen laskuun työskentelevistä desanteista ja isänmaanpettureista kuorittiin ajattelevia, tuntevia ja toimivia ihmisiä.

Salaman romaani ilmestyi keskellä kirjailijan kiivainta luomiskautta. Takana oli jo taistelu Juhannustansseista ja edessä vielä uran huipentuma, Finlandia-sarja (1976-83). Siinä näkijä missä tekijä palkittiin Pohjoismaiden kirjallisuuspalkinnolla 1975. Salama sai sen toisena suomalaisena. Ensimmäinen oli annettu Väinö Linnalle (1963).

Kun tänään lukee Salaman nuoruudenromaania, sen voi hyvin nähdä vastareaktiona Linnan pehmeämmälle tavalle käsitellä samaa aihetta. Niin sisällön kuin muodonkin puolesta Salama kurkottaa kohti omaa aikaamme, jossa sosiaalista soppaa hämmennetään isolla kauhalla sattumille hymähtäen. Ihmisten tarinoista käännetään esille sisus ennen kuin maltetaan kuunnella jutun juoni. Salama tuntuu aavistavan, että kertoja on se, joka vie vikisevää tarinaa.

Vuodet ovat tehneet Salamankin romaanista jo historiaa. Harvassa ovat tänään ne hetket, jolloin lukijan ennakko-odotuksia moukaroitaisiin vastaavalla tavalla. Karkeiden kakkosnelosten sijasta tyydymme pystyttämään siivot terassi- ja laiturirakennelmamme muottiin valettujen betoniaskelmien varaan. Siinä sitä kelpaa sipata valkoviiniä painekyllästetyllä laudalla maailman menoa ihmetellen.

Hannu Salama: Siinä näkijä missä tekijä. Otava 1972.