Piru keskuudessamme

Pahuuden estetisoinnista on tullut kulttuurimme yksi tärkeimmistä tunnusmerkeistä. Tätä mieltä on ainakin Peter-André Alt, kirjallisuudentutkija Berliinin Freie Universität -yliopistosta. Tänä syksynä hän on julkaissut aiheesta kirjankin, yli 700 sivuisen tutkielman Ästhetik des Bösen (C. H. Beck).


Taiteessa pirulla on aina ollut paikkansa, kuten Alt eräässä haastattelussa toteaa. Mutta mitä pitemmälle ajassa mennään kohti meidän aikaamme sitä suuuremman roolin pahuuden manifestaatiot saavat. Hirmuteot kulkeutuvat melkeinpä huomaamatta kulttuurimme taiteellisiin tuotteisiin, olivat ne sitten kirjoja tai elokuvia tai vain arkipäiväämme rytmittäviä televisiouutisia.

Nykypäivän pirullisuudet uppoutuvat ihmisen psyykkiseen mieleen tai osaksi poliittista todellisuutta. Sarjamurhaajat, verenhimoiset vampyyrit, demonisoidut natsit marssivat esille kaikista välineistä. Kaksoistornien sortuminen viimeistään manifestoi islamista pahuuden valtakunnan, joka uhkaa pelkällä olemassaolollaan eurooppalaisuuden ydintä.

Alt tutkii teoksessaan mm. amerikkalaisen Jonathan Littelin natsihirmutekoja käsittelevää romaania Hyväntahtoiset (ilm. 2006). Littelin romaani kuulemma osoittaa hyvin sen, miten pahuus siirretään tänään osaksi ihmisen psyyken rakenteita. Piru löytyy siis meidän kaikkien sisältä. Aivan kuten tapahtui myös Bret Easton Ellisin Amerikan Psykossa (1991), jossa hyvän ja pahan välinen raja-aita menetti kokonaan merkityksensä.

Monissa näkemyksissään Alt maistuu hieman puisevalta ja totiselta, mutta huomionarvoista sinänsä on ajatus siitä, mitä tapahtuu, kun mikään ei enää tunnu miltään. Kun rajoja ei ole, terroristien isku New Yorkiin muuttuu "vaikuttavaksi taideteokseksi" - kuten eräs onneton taiteilija (Stockhausen) aikoinaan erehtyi toteamaan - tai Chilen nääntyneet kaivosmiehet tunnistetaan parhaiten tosi-tv-tähtinä. Puhumattakaan niistä epätoivoisista, jotka kosiskelevat murhamiehiä puolisoikseen.

Todellisuutta me emme tunnista, vaikka se kävelisi vastaan.

Pirut ovat hypänneet kivisiltä seiniltä sisällemme. Miten pitkälle me olemmekaan edenneet keskiajan pimeimmistä hetkistä!

Rowling

Harry Potterin luoja J. K. Rowling piipahti hiljattain Oprah-showssa Yhdysvalloissa kertoilemassa kirjoistaan ja kuuluisuudestaan ja elämästään ja kaikesta muustakin tärkeästä tai vähemmän sellaisesta. Pakollinen kysymys liittyi tietenkin siihen, mitä seuraavaksi, 400 miljoonan myydyn kirjan jälkeen.

Oprahin jälkeen yksi maailman rikkaimmista naisista totesikin arvoituksellisesti, että hän ei sulje pois mahdollisuutta jatkaa Potter-saagan kirjoittamista. Henkilöt kulkevat kuulemma edelleen elävinä hänen rinnallaan, eikä tarinan takominen tunnu mitenkään vastenmieliseltä ajatukselta.

Olisikin äärimmäisen mielenkiintoista seurata, mihin suuntaan Rowlingin kirjailijaura lähtisi tästä eteenpäin. Markkinat on jo kyllästetty nuorisoille suunnatuilla fantasiatarinoilla ja kopiotuotteilla, joiden yhteyteen liitetty alkuperäinen otos saattaisi vaikuttaa ehkä jopa eksyneeltä. Uskaltaisiko kirjailija ottaa niin harkitun riskin?

Sehän olisi kuin Jeesuksen toinen tuleminen. Kukapa sellaista enää vakavissaan ottaisi. Onhan tämä jo nähty.

Benjamin

27. syyskuuta, reilut 70 vuotta sitten, Espanjan ja Ranskan rajalla, päätti päivänsä Saksasta paennut filosofi Walter Benjamin (1892-1940). Juutalaisena kirjailijana hän oli elänyt veitsen terällä jo pitkään. Kun kiinnijääminen näytti väistämättömältä, Benjamin teki oman ratkaisunsa ja otti yliannostuksen morfiinia.

Benjamin oli saksalainen filosofi, esseisti, yhteiskunta- ja mediakriitikko, kääntäjä, taiteentutkija ja ties mitä vielä. Hänen kuolemansa merkkipäivä meni ohi Suomessa, ja varmaan monessa muussakin maassa.

Se unohtui myös tämän blogin kirjoittajalta.

Kuitenkin Benjaminin merkitys nykypäivän taidekriittiseen ja filosofiseen keskusteluun on ollut huomattava. Hänen näkemyksensä medioituneen maailman ymmärtämiseen on ohjeistanut niin eurooppalaista kuin pohjoisamerikkalaista kulttuurin tutkimusta perustavalla tavalla. Postmodernismin ja jälkistrukturalismin teoreetikot omivat juuri Benjaminilta näkemyksensä massakulttuurin tuotteistumiseen tai kapitalismin kritiikkiinsä.

Mutta maineella on hintansa. Die Welt -lehdessä saksalainen Stephan Wackwitz (s. 1952) ihmettelee ja hieman irvaileekin Benjaminin suunnatonta ihailua jälkipolvien kirjoituksissa. Kirjoittaja, johon hänen elinaikanaan suhtauduttiin vähätellen, on tänään yhteiskuntateoreettisen ja humanistisen tutkimuksen apostoli, jota siteerataan aina, kun se vain on mahdollista, ja myös silloin, kun se asiallisesti ottaen on mahdotonta. Wackwitz ottaa esimerkeiksi Benjaminin aforistiset, kaunokirjalliset tai yksityiselämäänsä kuvaavat kirjoitelmat, joista haetaan todistusvoimaa tieteellisille spekulaatioille ja väitteille.

Wackwitzin mielestä Benjaminista on tullut, ainakin saksankielisellä alueella, melkeinpä kirjallinen tabu, jonka näkemyksiä ei pitkään uskallettu kyseenalaistaa, ja jota kaikissa yhteyksissä kohdellaan kuin sen lopullisen totuuden tuojaa.

Nekrologissaan Wackwitz nostaa esille ne seikat, joista aikalaiset Benjaminia kritisoivat (tieteellisessä ja tutkimuksellisessa mielessä) ja aprikoi tämän myöhempää menestystä akateemisessa maailmassa. Hän löytääkin syyn Benjaminin tavassa sitoa toisiinsa sosialismia, uskonnollisuutta ja mediakriittisyyttä. Se upposi 60-luvun nuorisoon, vallankumousromantiikkaa ja kriittisyyttä yhdistäviin piireihin. Benjaminin merkitys filosofina perustuu siten siihen, miten häntä alettiin myöhemmin tulkita.


Mutta tyylitietoisena kirjoittajana, Wackwitz huomauttaa, Benjamin oli ja on verraton. 20-luvun saksalaisjuutalaisen kirjallisen kulttuurin taitajana Benjamin edustaa sen tärkeintä, upeinta ja myös myöhäisintä jatkumoa.Vaikka hänen teoreettisista malleistaan ja näkemyksistään uskalletaan jo tänään virittää kriittistäkin polemiikkia, tekstintekijänä Benjamin lukeutuu mestarien luokkaan.

Tähän ei, kuten M. A. Numminen sen ehkä sanoisi, eläin pysty.