Kesälukija

Kesä oli kuuma ja hikinen ja pitkä kuin vuosi.
   Suomalainen lukija herkisteli aamuleppeän laiturin nokassa Tabermannin runoja lukien, siirsi sitten katseensa taivaalla ohilipuviin pilviin ja kiinnitti huomionsa fractuksen muotoon. Aamupalan yhteydessä hän hymyili Reijo Mäen miehisille nokkeluuksille ja matkalla mökin ulkohuussiin ihmetteli Ozzy Osbournen vaiherikasta elämää.
   Myöhemmin, lounasajan lähestyessä Elizabeth Gilbertin muistelmat nostattivat ruokahalua siinä määrin, että edes Harris Charlainen verenimijät eivät kyenneet sitä poistamaan. Hynysen kirjoitukset toivat mieleen nuoruusvuodet. Iltapäivään tultaessa, kun vaimon käsistä oli irronnut Oksanen, silmäiltiin Kunnasta ja käytiin keskustelua vauvoista, menneistä ja ehkä tulevistakin. Irvingin siirtolaiskuvauksen kautta muisteltiin sinisen hetken koittaessa Amerikkaan joskus lähtenyttä isoisoisää.
   Jens Lapiduksen ja Jo Nesbön dekkarit kuluivat käsissä kuin aika, ja ennen kuin huomattiinkaan esikoinen oli siirtynyt Riordanin fantasiasta Meyerin vampyyreihin, ja ehkä takaisinkin. Yöhön kuitenkin.

Suomalainen keskivertokesälukija on herkkä, runokypsä, pää pilvissä kulkeva miehistä uhoa pönkittävä, julkkiksista, yksityisetsivistä ja rikoksista kiksinsä saava nautiskelija, joka tykkää vampyyreistä ja vauvoista sekä samoista kirjoista kuin muutkin kaltaisensa.

Mikäli tulkitsemme Mitä Suomi lukee listaa oikein.

Irwin

Taiteessa ja elämässä sävyillä on merkitystä.

Kuuntelin hiljattain Matti Johannes Koivun jo parin vuoden takaista äänitettä Irwinin tunnetuiksi tekemistä ralleista. Siis näitä lähinnä kitaralla säestettyjä versioita sellaisista lauluista kuin Ei tippa tapa, Las Palmas, Lievestuoreen Liisa, Työmiehen lauantai tai Vain elämää.


Kuunnellessa Irwinin rehvakkaanoloinen laulu humisee taustalla kuin kaikuna Koivun lakoniselle ja hieman surumieliselle tulkinnalle. Hämmentävää huomata, miten jätkämäisestä uhosta tulee tyhjää puhetta, ryyppäämistä, rälläämistä ja rillumareimeininkiä ylistävästä räkätyksestä kaipuuta ja inhimillistä epäonnistumista kuittaavaa kipua.

Kuin toteutuksesta olisi riisuttu se kulttuurinen konteksti, jossa näitä lauluja on totuttu arvioimaan. Jäljelle jää melodian ydin, ja sen uudet sävyt. Vexi Salmen laululyriikka nousee Irwinin sävellysten ilmiasuksi ja paljastaa jotakin itsestään. Sen saman vanhan tarinan elämästä jossakin upottavan suon ja saavuttamattoman satumaan välissä.

Menettämättä mitään itsestään Irwin Goodmanin lauluista tulee jotakin... enemmän.

Matti Johannes Koivu: Irwin Goodmanin lauluja. m. dulor 2008.

Getting high...

Jossakin päin Serbiaa pidettiin hiljattain suuri trumpettifestivaali. Tilaisuus sai paikalla olleen Hesarin toimittajan herkistymään: "Kajahtaneelta tiedemieheltä näyttävä Shantel loikkaa yleisön niskaan sätkimään. Ihmiset heittelevät kuperkeikkoja ja itkevät riemusta... Seksuaalisuus hyökkää pintaan. Kaksi tyttöä tanssii sylikkäin kadulla, toiselta melkein kuoriutuvat bikinit päältä. Trumpetisti hiipii väliin ja töräyttää kysyvästi... Nuori mies kiipeää trumpetinsoittajan patsaan harteille ja pyörittää paitaansa. Pylvään nokassa seisoo toinen ja viuhuttaa munaansa... Ihmiset anelevat kaikki neljä torvea korvaansa, sulkevat silmänsä ja huutavat tietämättä itsestään mitään. Yksi polvistunut poika vetää paitaansa ylös, jotta huumaava ääni leviäisi koko kehoon. Kun aistit sumenevat, hän on koko maailmankaikkeus... Ja ihminen pelkää olla hullu. Mutta hulluus on meissä kaikissa, eikä syvällä vihreiden vuorten sylissä ole mitään pelättävää."

Seuraavan päivän lehdessä oli arvio Tapiola Sinfoniettan konsertista. Näin: "Jean Sibeliuksen vimeiset sinfoniat peräjälkeen esitettyinä tarjoavat puhdistautumisriitin, jossa liha muuttuu hengeksi ja ilma ohenee äärimmilleen. Nousemme niin korkealle, että keuhkot hätääntyvät, ruumiin kuolevaisuus käy pakahduttavan selväksi ja maan vetovoima alkaa väistyä uusien voimakenttien myötä."

Kutsuisiko tätä nyt uusromanttiseksi vai uusimpressionistiseksi kritiikiksi? Ehkä elämme uuden aikakauden kynnyksellä myös journalistisen mittapuun mukaan. Rationalismi taipuu irrationalismiksi, ekstaattisesta kokemuksesta tulee tavoite, jota estetiikan perässä juoksevat kriitikot pyrkivät jäljittelemään myös kirjoituksissaan.

Tulee muistuma 70-luvulle ja Neil Youngin lauluun, jossa maataan täysikuu silmissä, silmäillään luontoäidin tepastelua, bändi soittaa päässä, avaruusalukset kelluvat ilmassa ja ollaan muutenkin ihan pihalla.