Houllebecq

Mikä siinä on, että kaikkein moraalittomimmat kirjailijat ovat niitä suurimpia moralisteja?

Ranskalaisen kirjallisuuden "paha poika" (kustantajan määritelmä) Michel Houllebecq (s. 1958) on jakanut mielipiteitä aina esikoisromaanistaan lähtien. Kaikki eivät pidä siitä, että kirjojen sivuilla harrastetaan rajua seksiä ja rujoa väkivaltaa tai muodostetaan poliittisesti epäkorrekteja lauseita sukupuolten välisestä tasa-arvosta, uskonnoista ja talouden ja demokratian salasuhteesta.

Ja joillekin tämä on juuri sitä, mitä kirjallisuuteen on kaivattu jo pitemmän aikaa. Myös niille muutamille suomalaisille kirjailijoille, jotka ovat tunnustaneet inspiroituvansa tämän teksteistä (ks. Mitä Houllebecq tarkoittaa? Toim. Timo Hännikäinen. Savukeidas 2010.).

Houllebecq osaa haastaa lukijansa. Ja hän on lukenut de Sadensa, sekä tietenkin kaikki ranskalaiset ja amerikkalaiset postmodernistit ja eurooppalaiset yhteiskuntafilosofit. Puhumattakaan niistä moralistikirjailijoista (Gide, Céline, Mauriac), joiden teksteistä hänenkin tarinansa saavat kimmoketta.

Ja koska hän on ranskalainen kirjailija, voimme lähtökohtaisesti olettaa, että se, mikä monien muiden kohdalla tarkoittaisi vain banaalia ajattelua ja tarvetta herättää huomiota, voidaan tässä tapauksessa tulkita sivistyneeksi syvällisyydeksi.

Romaaniensa perusteella voisi kuvitella, että Houllebecq vihaa naisia, arabeja, juutalaisia, ihmisiä ja eläimiä noin ylipäätään ja kaikkia niitä ajatusrakennelmia, joiden varassa me täällä heilumme: liberalismia, kapitalismia ja materialismia. Että parasta, mitä ihmiset voivat täällä tehdä, on hakea nopeita voittoja ja pikanautintoa sieltä, mistä niitä vielä saa: seksistä, viihteestä, pintajulkisuudesta ja televisiosta.

Mahdollinen saari -romaania lukiessa huomio kiinnittyy kuitenkin siihen, miten heikosti kirjailija kykenee lopulta piilottamaan sen, että on huolissaan. Nykyisyyttä ja tulevaisuutta ruotivassa teoksessaan Houellebecq päätyy melkein liikuttavaan paatokseen siitä, miten inhimillisesti katsoen virheellisesti ihmiset käyttäytyvät alistaessaan toimintansa ruumillisen hyvänolontunteen ja tätä hyödyntävien ihmissuhteiden hakemiseen.

Siinä katoavat tunteet.

Näin romaanista, joka saa herkimmät haukkomaan henkeään, tuleekin mitä kirkasotsaisinta tendenssikirjallisuutta. Ehkä se on vain lajityypille ominaista käyttäytymistä. Romaaniin on kirjoitettu yhteiskunnan pyhä sisin: alenna niin sinut ylennetään.

Tämä vain vinkkinä niille lukijoille, joita Houllebecqin lukeminen kuvottaa.

Michael Houllebecq: Mahdollinen saari. Suom. Ville Keynäs. Wsoy 2006.

Fagerholm

Monika Fagerholmin Amerikkalainen tyttö käyttää kaunokirjallisina tehokeinoina toistoa ja assosiaatioita. Fagerholmin tapa kutoa tarinaa on lukijan kannalta äärimmäisen palkitsevaa. Ei helppoja kerronnallisia ratkaisuja, ei ilmeisiä rinnastuksia tai kömpelöitä tarinanjuoksutuksia. Kertomisen vimma, kirjoittamisen asenne on tässä romaanissa kohdallaan.

Amerikkalainen tyttö ilmestyi alkujaan jo 2005 ja voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon (August) samana vuonna. Fagerholm liittyi näin samaan klubiin sellaisten kirjailijasuuruuksien kuin Sven Deblancin, Kerstin Ekmanin ja Per Olov Enquistin kanssa. Ehkä tuossa seurassa onkin parempi olla, mieluummin osana Pohjoismaista kirjallisuusperhettä kuin vain suomalaista.

Palkinnon perusteluissa viitattiin kirjailijan ”eksistentiaaliseen näkösyvyyteen”, mikä lienee kustantajan kömpelö suomennos jostakin, jonka avulla haluttiin määrittää Fagerholmin teoksen syvällisyyttä.

Ehkä se on kirjailijan tavassa lomittaa yhteen menneisyyttä nykyhetken kanssa. Kun laulunpätkät ja vuorosanat kulkevat ihmiseltä toiselle, tarinoiden kera ja hämärtyvien muistikuvien myötä. Fagerholmin monisyinen ja -polvinen kerronta vetää auki valmiiksi kudottua kertomusta, välillä vimmaisesti purkaen, välistä hidastaen ja pysähtyen kuin kysyäkseen tarkoitusta.

Tämän romaanin kohdalla on syytä olla tarkkana. Ettei se mene ohi.



Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö. Suom. Liisa Ryömä. 3. painos (2005). Teos 2009.

Flaubert

Tänään tulee kuluneeksi 130 vuotta siitä, kun Gustave Flaubert heitti henkensä. Kuollessaan tämä realistisen romaanikerronnan mestari oli 58 vuotias. Edelleenkin Rouva Bovary (1857) jaksaa viehättää. Paitsi tietenkin Flaubertin ironinen, etäännyttävä kerronta myös päähenkilön sielunmaiseman erittely tuntuu kovin – sanoisin – terveeltä.

Kertojan mukaan Emman koko persoonallisuus on rakennettu sen varaan, miten hän kuvittelee omaa elämäänsä tulkittavan muiden taholta. Toisin sanoen, Emma on teeskentelijä. Emma tuntea kaipuuta jonnekin, johon hän ei pääse, paikkaan, jota hän ei pysty määrittämään. Hän kokee olevansa onneton, koska maailman pitäisi tarjota hänelle suurempaa intohimoa. Mutta maailmasta Emma tietää vain sen, mitä hänelle on kerrottu.

Flaubert antaa Emman juoda myrkkyä ja kuolla tuskien tietä ja lääkäreiden ja omaistensa ympäröimänä. Kuolinvuoteellaan tämä pyytää vielä peiliä, jotta saisi nähdä kärsineet kasvonsa. Ne nähdessään kyyneleet alkavat valua pitkin poskia. Emmalle peili kertoo sen, mitä hän on. Hän tunnistaa itsensä kuvaruudusta.

Tyytymättömyys, itsesääli, viha ja kiukku omaa elämää kohtaan, irrallisuus, teeskentely: näistä rakentuu Bovaryn pariskunnan ja Flaubertin maailma. Ehkä siksi yli sata vuotta sitten kirjoitettu romaani jaksaa edelleen kiinnostaa. Katse peiliin, sananen Facebookiin ja tukeva blogi: Emma elää!