Ihmisluonnon oppitunti

Viime vuonna ei Suomessa ainakaan mainittavan näkyvästi muistettu naapurimaamme suuren pojan, August Strindbergin poismenoa, joka tapahtui tosin jo sata vuotta sitten, mutta olisi sellaisenaan kelvannut monen monituisen seminaarin ja bakkanaalin sisällöksi.

Myös meillä.

Strindberg kun on jotakin sellaista, jota ei Pohjoismaista juurikaan löydy: kansainvälisesti merkittävä kirjailija.

Strindberg uudisti modernia draamaa, oli kärkevä prosaisti, runoilija, kelvollinen kuvataiteilija, tiedemies, mystikko ja... no, ehkä myös hieman hullu. Lähin ajallinen vertailukohta löytyy Norjasta, jossa Ibsen taisteli samanveroisesti konventioiden tuulimyllyjä vastaan. Ainakin jälkipolvien silmissä molemmat herrat voittivat kamppailun, joka taisi lopulta muistuttaa enemmän sisällissotaa.

Sellainen sota kylvää tuhoa myös siviilipuolelle. Strindbergin kiukusta saivat osansa hänen lähimpänsä, eturintamassa naiset, joihin tämä ei koskaan löytänyt luontevaa suhtautumistapaa. Vaikka todellisuus olisi saattanut olla jotakin muuta, meille ovat jääneet vain ne sanat, joista tuoksuu määrittelemätön pelko, uhkaukset, epäily, vainoharhaisuus ja viha.

Ruotsissa Strindberg oli kiistelty ja kunnioitettu jo elinaikanaan. Ja on sitä edelleen. Mutta jos näyttävää, vuoden 2012 juhlallisuuksia merkkaavaa nettisivua on uskominen, kovin moni naapureistamme on tänään Strindbergiinsä tyytyväinen. Hänet tuntee koko maailma, Australiasta Valko-Venäjälle.

Suomessa ainakin Turun kaupunginteatteri osallistui omalla panoksellaan Strindbergin muistamiseen Aavesonaatilla, jonka ensi-iltaa vietettiin marraskuussa 2012. Juha Siltasen itsensä kääntämä ja ohjaama esitys Strindbergin ehkä arvoituksellisemmasta draamasta ei kikkaile ohjauksellisilla tempuilla, mutta on kokonaisuutena tasapainoista katsottavaa. Tarina ihmisistä elämänvalheidensa äärellä kylmää paitsi sanomallaan myös puhuttelevuudellaan. Draama on kirjoitettu 1900-luvun alussa, mutta ei ole menettänyt mitään yleisinhimillisyydestään.

Darwin, Freud, Zola, Schopenhaeur, Swedenborg ja lopulta myös ranskalainen symbolismi tai saksalainen ekspressionismi ovat ne langat, joista Strindberg draamansa kutoo. Ihmiset pettävät ja huijaavat toisiaan, kätkeytyvät väärien henkilöllisyyksien taakse, sepittävät itselleen menneisyyden ja iskevät kiinni kuin petoeläimet epäillessään jäävänsä kiinni. Jossakin elää unelma toisesta, paremmasta elämästä, mutta sekin osoittautuu lopulta harhaksi ja mahdottomaksi saavuttaa. Jos ei kroppa petä, niin sitten mieli.

Tätä kaikkea ihanaa voi vielä nähdä kevään aikana Turussa. Suosittelen lämpimästi. Erityisesti heille, jotka miettivät, mitä se on se näyttelijän karisma. Näytelmän pääosassa on nimittäin Pekka Laiho, ja häneltä sitä löytyy, karismaa.