Tylerin romaani on oman aikamme tuotos (2009), Woolfin teos palautuu edellisen vuosisadan ensimmäisille kymmenyksille (1928), Fowles puolestaan ajoittuu uuden kirjallisuuskäsityksen, postmodernismin, varhaisvaiheisiin (1969).
Ikääntyvä ihmiskunta, miehenä ja naisena oleminen, historia ja miten se kerrotaan... Kovin monelta suunnalta nämäkin fiktiot olemisen peruskuvioita lähestyvät, ja aikaa siinä sivussa. Kertovat myös omasta ajastaan, jossa oli aika kyseenalaistaa sukupuoleen liitetyt normit (Woolf), epäillä todenkaltaisuutta ylläpitäviä narraatioita (Fowles) ja tehdä vierailu eläkeiän kynnykselle astuneen ihmisen mieleen (Tyler).
Aika myös kulkee näiden kirjojen parissa, pelottavan nopeaan. Woolfin romaani on nautittava parodia ja jouheasti loikkiva muka-elämäkerta, Fowlesin älyn ja tunteen yhdistelmä toimii ja kutkuttaa, Tylerin arkiset huomiot elämänvalintojen ja -mahdollisuuksien risteyksistä jäävät kytemään mieleen pitkäksi aikaa.
Elias Canetti kuvasi aikoinaan järkyttyneensä perusteellisesti oivaltaessaan, että ei milloinkaan kykenisi elinaikanaan lukemaan kaikkea kirjoitettua kirjallisuutta. Aika ei siihen yksinkertaisesti riitä. Olkoon aika sitten jana tai kehä, avaruutta tai virtaa, ehkäpä kirjallisuuden avulla on mahdollista kurkottaa kohti äärettömyyyttä. Siinä aika ja kirjojen lopullinen lukumäärä menettää merkityksensä.
John Fowles: Ranskalaisen luutnantin nainen. Suom. Kaarina Jaatinen. Karisto 1973.
Anne Tyler: Nooan kompassi. Suom Jaana Kapari-Jatta. Otava 2011 (2010).
Virginia Woolf: Orlando. Suom. Kirsti Simonsuuri. Tammi 2009 (1984).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti