Ihmisen torsot

Amerikkalaisen modernin draaman pilarit pystytettiin 40-50-luvuilla, kun Arthur Miller, Eugene O'Neill ja Tennessee Williams olivat vielä voimissaan ja mieli täynnä lavarepliikkeihin ladattua energiaa. Edelleen herrojen tuotoksia (Kauppamatkustajan kuolema, Pitkä päivämatka yöhön, Viettelyksen vaunu) esitetään ympäri maailmaa ja aikamme yksinäiset, elämäänsä pettyneet, addiktioista, lapsuuden traumoista ja perhehelvetistä kärsivät onnettomat saavat vertaistukea teatterin näyttämöltä. Uuden ajan ihmisen ongelmat ovat ikuisia ja ratkaisemattomia.

Viimeksi näihin synkkiin virtoihin on sukeltanut Turun kaupunginteatterin työryhmä, jonka Kissa kuumalla katolla saa ensi-iltansa tulevana perjantaina. Williamsin 1955 ensimmäistä kertaa lavalla nähty näytelmä tunnetaan parhaiten sen pohjalta laaditusta elokuvasta (1958), jossa Paul Newman ja Elizabeth Taylor kiristelivät hampaitaan ja sättivät toisiaan onnettomana avioparina. Elämänvalheiden ylläpitämät kulissit sortuivat niin tässä Richard Brooksin ohjaamassa versiossa kuin lukuisissa vastaavissa draamatulkinnoissa - tosin jälkimmäisissä sitä ryskyvämmin. Homoseksuaalisuuden, -fobian ja rasismin motiivit jätettiin elokuvasta vähemmälle huomiolle ja hienovaraisten vihjeiden varaan.

Sini Pesosen Turkuun ohjaama tulkinta on uskollinen alkuperäiselle näytelmätekstille, jota sitäkin on tosin peukaloitu ja muunneltu ajan myötä useampaan kertaan, niin kirjailijan kuin muidenkin toimesta. Mutta pääasiat eli elämän "perisynnit" ovat tässäkin mukana: ahneus, kateus, valehtelu, tunnekylmyys ja viha. Patriarkan kuolemaa odotteleva ydinperhe puhuu mitä sylki suuhun syö, väistelee totuuksia ja tulee viinan tai intohimon ajamana heittäneeksi löyhkäävän kasan totuuksia toistensa silmille.

Williamsin hysteeriseltä vaikuttava näytelmä ei ole helppoa tavaraa, ei sen tekijöille, eikä yleisölle. Ehkä sen sisäiseen kaaostilaan on kirjoitettu myös ansoja, joihin moni saattaa helposti astua. Kissa kuumalla katolla kun ei oikeastaan pääty mihinkään, eivätkä sen ihmiset kykene ratkaisemaan mitään. Vanhat valheet korvataan uusilla ja kuvitelmien lumo säilyy. Kissa tai kissat jatkavat epävarmaa kulkuaan kuumalla katolla.

Turun versio Williamsin klassikosta kulkee luistavasti läpi jääkylmän tunnemaiseman. Näyttämökuvaan on asemoitu kaikki tarpeellinen lavaa hallitsevaa sänkyä, baarikaappia ja taustaan piirtyviä lasi-ikkunoita myöten. Yläosaan projisoitujen visualisointien funktio jää hieman hämäräksi, mutta osaltaan nekin yhdessä äänimaiseman kanssa ilmentävät henkilöiden mielentilaa ja draaman temaattista yhtenäisyyttä. Näyttämön reunoille asetellut ovet luovat rakenteellisen tasapainon, jota aletaan kohta horjuttaa sisältä käsin ja sanan voimin.

Näkemässäni ennakkoesityksessä rytmi niin replikoinnin kuin näytelmän tematiikan puolesta ei vielä ollut aivan kohdallaan, ja jotakin jäi uupumaan myös tavoitteen selkeydestä. Kyseessä oli ehkä enemmän läpimeno kuin viimeistelty ja loppuun asti hiottu esitys. Mutta työryhmää tulee kiittää rohkeudesta tarttua moderniin klassikkoon näinkin uhrautuvalla asenteella. Keskeiset näyttelijät (Niina Koponen, Pyry Nikkilä, Taneli Mäkelä, Eila Halonen) heittäytyvät tummaan virtaan itseään säästämättä ja tulevat näin näyttäneeksi meille esittämiensä henkilöiden negatiivin, sen mitä nämä eivät ole.

Kultaisen kynän ritarit

Meillä Suomessa tärkeimpiä (Finlandia) kirjallisuuspalkintoja jakavat tahot antavat vielä odottaa ehdokaslistojensa kanssa, kun maailmalla mennyttä kirjavuotta pistetään jo lahjapakettiin. Viimeksi Guardian-lehden ympärille viritetty lastenkirjallisuuden kilpailu julkaisi ehdokkaansa, neljä Englannissa julkaistua lastenkirjaa ja niiden tekijää. Näistä raati valitsee vuoden parhaimman. Palkintona on lähinnä mainetta ja kunniaa, ei niinkään rahaa. Shekkiin kirjoitettu summa jää pariin tuhanteen euroon.

Vuodesta 1965 jaetun palkinnon arvostus on syntynyt siitä, että voittajan valitsevat lastenkirjailijat itse. Hieman samaan tapaan kuin kotoisessa jääkiekkoliigassa pelaajat valitsevat joukostaan arvokkaimman pelaajan, joka saa tunnustukseksi "kultaisen kypärän". Kun arvonanto nousee kotijoukoista, se tuntunee erityisen mukavalta.

Guardianin kultaista kypärää, tai ehkä pikemminkin kultaista kynää, tavoittelee siis neljä kirjailijaa, joiden teosten lukijakunta muodostuu 8-16 vuotiaista lapsista tai nuorista. Aivan pienimmille tarkoitetut kuvakirjat jäävät tämän kisan ulkopuolelle. Ehdokasasettelu tapahtuu kustantajien kilpailuun lähettämien teosten pohjalta. Näistä palkintoraati valitsee ensiksi kahdeksan hyvää (nk. "pitkä lista") ja lopulta neljä loppukilpailuun etenevää.

Kilpailun sykliin kuuluu se, että pitkälle listalle päätyneitä teoksia pidetään esille julkisuudessa muutaman kuukauden ennen jatkoon päässeiden nimeämistä. Kilpailun yhteyteen on perustettu lehden nettisivuilta löytyvä "kesäkoulu", jossa lukijoiden on mahdollista kommentoida ja käydä keskustelua ehdokkaista sekä toistensa että kilpailun tuomariston kanssa. Lukijat voivat myös esittää omia suosikkejaan. Alle 18 vuotiaille koululaisille ja koululaisryhmille on avattu pääsy "Nuori kriitikko" -kisaan, jonka palkintona on kirjoja ja mahdollisuus tavata kirjailijoita.

Tämän vuoden nelikosta löytyy 1700-luvulle sijoittuva historiallinen seikkailuromaani (Tanya Landman: Hell and High Water), sarjakuvaa ja proosaa sekä historiaa ja nykyaikaa yhdistävä mysteerikertomus (Brian Selznick: The Marvels), fantasiaa tarjoava postmoderni ritaritarina (Alex Wheatle: Crongton Knights) sekä pakolaiskysymykseen keskittyvä kertomus kahden nuoren ystävyydestä (Zana Fraillon: The Bone Sparrow). Tarinoihin kätketyt synkät teemavirrat ylitetään juonikkaita pitkospuita pitkin hölkytellen.

Voittajan julistaa marraskuussa kolmen lastenkirjailijan paneeli, joista yhtenä on mukana myös viime vuoden voittaja David Almond. Hänen uudelleen lämmitetty versionsa Orfeuksen ja Eurydiken tarusta (A Song for Ella Grey) sai tuolloin kriitikoiden ja kollegoiden posket hehkumaan, osan tosin enemmänkin inhosta kuin innosta. Eräskin suurin odotuksin ja toivein 12 vuotiaalle lapsenlapselleen kirjan ostanut lastenkirjailija palautti tekeleen samantien takaisin kauppaan: "Ensimmäiseen viiteen sivuun mahtuu lesborakkautta, kiroilua, juopottelua ja kaikkea muutakin, jonka perusteella saatoin todeta, että kyseessä ei ole mikään lastenkirja... Voi meitä, jotka oikeasti kirjoitamme lapsille! Meitä ei palkita. Kustannusmaailmaa eivät lapset enää kiinnosta."

Kuten tuostakin voi päätellä, lapsille suunnatut kirjat ovat aikansa peili nekin. Niitä lukiessa saattaa säikähtää.

Kirjapaketit auki

Jotkut kaltaiseni saattavat suhtautua epäilyksellä uuteen teknologiaan ja ilmaisevat huolensa perinteisen kirjan kohtalosta digiaikakauden puristuksessa. Mutta aivan kuten kaikilla pilvillä, tummillakin, on hopeareunuksensa, sen voi löytää myös tietokoneaikakauden innovaatioista.

1940-50-lukujen taitteessa Kuolleenmeren lähettyvillä tehtiin useita merkittäviä käsikirjoituslöytöjä, jotka toivat valoa kirjoitettujen tekstien varhaishistoriaan. Syrjäisiin luoliin päätyneistä kirjoituskääröistä vanhimmat oli laadittu 100-luvulla ennen ajanlaskumme alkua. Tunnetuimmat löydökset sijoittuivat Qumranin lähistöllä sijaitsevaan luolaan, jonne oli piilotettu lähemmäs 1 000 kirjoituskääröä.

Juutalaisuuden ja kristinuskon varhaisiin vaiheisiin saatiin tekstien avulla merkittävää lisätietoa. Hepreaksi, arameaksi, kreikaksi ja latinaksi laadittujen kirjoitusten taustalta löytyi niin Raamatun kuin uskonnollisten yhteisöjen tuhansia vuosia vanhoja kirjoituksia ja sääntökokoelmia.

Jälkipolville vanhojen tekstien tulkinta asettaa haasteensa. Näistä kirjoitusmerkkien tunnistaminen ja tulkitseminen on varmasti omansa, mutta joskus jo löydöksen fyysinen kunto asettaa rajoitteensa. Ilman asianmukaista säilytystä papyrukselle tai eläinnahkaan piirretyt kirjaimet haihtuvat kuin tuhka tuuleen. Käärö saattaa kotelon lailla suojata sisältöään, mutta entäpä, kun käärö on itsessään hiiltynyt ja kovettunut. Sen avaaminen ei onnistu kuin lievää väkivaltaa käyttäen. Eikä väkivalta ole koskaan hyvä ratkaisu.

Tässä kohdin ja juuri nyt bitit, digit, algoritmit ja IT-teknologia karauttaa paikalle ja paljastaa historiaan kätkeytyneet salaisuudet. Avainkäsite on "virtuaalinen paketinpurku" (virtual unwrapping). Tietokone-ohjelma skannaa kovaksi mustuneen kirjakäärön, laatii sen sisällöstä 2D-mallinnoksen ja heijastaa tekstin kuvaruudulle. Ja katso: pystymme lukemaan käärön sisällön sitä avaamatta!

Tästä kaikesta kertoi New York Times hiljattain. Ihmeen kohteena oli puoli vuosikymmentä sitten nykyisen Israelin alueelta löytynyt käsikirjoitus, jota ei päästy tutkimaan sen huonon kunnon vuoksi. Kymmeniä vuosia tätä aarretta pidettiin säilössä, kuin odottaen parempia aikoja. Kunnes ihmiskunta oli päässyt älyvoimassaan niin pitkälle, että salaisuuden verhot saatettiin avata.

Skannauksen ja mallinnoksen perusteella voitiin todeta, että hiiltyneen käärön sisältä löytyi 3. Mooseksen kirjan kaksi ensimmäistä lukua, jotka oli kopioitu ajanlaskumme alussa 50-100 luvulla. Kyseessä oli osa hepreankielistä Raamatun versiota, joka toimi myöhemmin sekä protestanttisen että katolisen Vanhan Testamentin käännösten pohjana.

Kirjoitetun kielen hämärästä on siis uudella tietokonetekniikalla mahdollista avata kirjapaketteja, joiden rinnalla uudet ovat rihkamaa. Kentuckyn yliopistossa kehitetty ohjelma, nk. Volume Cartography, avasi meille pääsyn tekstiin, joka oli osa Julius Caesarin appiukon laajaa kirjastoa Pompeijin lähettyviltä Italiassa. Alueella ollaan käynnistämässä kaivauksia ja odotettavissa on uusia antiikin aikaisia ja kadonneiksi luultuja tekstilöytöjä. Eikä niiden kuntokaan ole välttämättä enää ongelma.

Parasta kaikessa on kuitenkin se, että tämä ihmeohjelma tulee kohta avoimen lähdekoodin piiriin. Kivettyneiden kirjapakettien avaaminen kuuluu sen jälkeen jokamiehenoikeuksiin. Digi on dägä!