Hulluuden hehkua

Kirjavuosi 2014 jää Suomessa henkilömuistiin monen muun muistettavan asian ohella myös siitä, että tuolloin pari postmodernismin perusteosta sai suomenkielisen asunsa. Ensiksi taisi ehtiä Pynchonin Painovoiman sateenkaari Juhani Lindholmin kääntämänä ja heti perään Vladimir Nabokovin Kalvas hehku Kristiina Drewsin suorittamana kulttuuris-tekstuaalisena siirtona.

Ei toista ilman ensimmäistä, ja toisinpäin. Alkujaanhan Nabokovin romaanimuotoon puettu leikki tai satiiri tai-mikä-lie julkaistiin 1962 ja Pynchonin kerronnallinen oireyhtymä runsaat kymmenen vuotta myöhemmin. Kyseisistä herroista nuorempi, Pynchon, sai tiettävästi isällistä ohjausta kertomataiteen salaisuuksien äärelle vanhemmalta mestarilta, jonka yliopistollisissa seminaareissa viihtyi moni muukin tuleva kirjallinen suuruus.

Kalvas hehku on nimenomaan se Nabokovin teoksista, jonka varaan yhdysvaltalaisen myöhemmän, ja nuoremman sukupolven edustaman postmodernismin sanotaan vahvasti rakentuvan. Onhan esikuvia toki muitakin, kuten Burroughs, Borges ja Beckett, mutta Nabokovilla on tässä aivan oma asemansa. Kalvas hehku juurruttaa hullun naurun ja älyllisen estetismin yhdysvaltalaiselle maaperälle.

Kysymys on siis kirjallisesta parodiasta, jossa irvaillaan akateemisen maailman ja kerronnallisten keinojen kustannuksella. Nabokovin romaani on kertovinaan kuolleesta runoilijasta ja tämän postuumisti julkaistusta mestariteoksesta nimeltään Kalvas hehku. Kertojana on kirjailijan luotettu ystävä ja tämän tekstien intohimoinen tutkija, joka on siis toimittanut kyseisen jälkeenjääneen runoelman. Nabokovin romaanista löytyvät siten sekä tekijän, siis kertojan teokseen laatima esipuhe, tämän kokoon kursima ja kommenteilla varustama runoelma että hakemisto-osa, jossa palataan niin ikään runoelman sisältämiin yksityiskohtiin.

Nabokovin romaani kiertyy kaikin tavoin itsensä ympärille. Romaanin kertoja, professori Charles Kinbote, on ilmeisen tasapainoton yksilö, joka käyttää henkilökohtaisen elämänsä ja siitä sepittämänsä tarinan tukena runoilijaystävänsä teosta. Romaanin todellinen päähenkilö onkin tuo epäluotettava kertoja, joka rakentaa fiktion päälle akateemiseen ja tutkimukselliseen kaapuun verhotun, todellisuutta epätodellisella tavalla tulkitsevan maailman.

Lukijalle tämä kaikki näyttäytyy kertomuksena, jolla ei ole pohjaa. Ellei sellaiseksi lasketa fiktiivisen kirjailijan neliosaista ja yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän säettä sisältävää runoelmaa, josta kertoja yrittää, eikä itse asiassa edes yritä vaan tekee parhaansa olla sanomatta mitään järkevää.

Tarinan pohja on jossakin muualla: kerronnan rajoissa, lukijan odotuksissa, kielessä maailmaa ja todellisuutta määrittämässä.

Nabokovin romaanissa on monia ovia, joita aukoa. Siihen upotettu kertomus kahden miehen epäsuhdasta ystävyydestä ja toisen maniaksi muuntuneesta hulluudesta on vain yksi huone kurkattavaksi. Ja sen parodiset viittaukset niin kirjallisuuden lajikonventioihin kuin maailmankirjallisuuden merkkiteoksiin ansaitsevat nekin omat ovenavauksensa. Teoksen itseään kommentoivasta ja täydentävästä rakenteesta löytyy niin ikään lukuilmaa liikuttavaa tuulenvirettä. Romaania voi nimittäin lukea myös muilla tavoin kuin lineaarisesti sivulta toiselle edeten. Varhaisen hypertekstin logiikka on kirjoitettu kertojan lukijalle esitettyyn pyyntöön kulkea eteenpäin polkua, jossa runoelmaa tukevat kommentit kuljettavat lukijaa läpi kirjan.

Yhdysvaltalainen postmodernismi luotiin lopulta 30-luvulla syntyneiden kirjailijoiden, John Barthin, Robert Cooverin, Donald Barthelmen ja Thomas Pynchonin toimesta. Venäjältä vallankumouksen aikana Yhdysvaltoihin emigroitunut Nabokov edusti vanhempaa kirjallista sukupolvea, jolle vielä riitti rivien väliin piilotettujen ja kulttuurisia konventioita hätkähdyttävien asetelmien esiin nosto. Populaarikulttuurin kuvasto ja siihen leimautuneet seksuaaliset ja poliittiset suorasukaisuudet sekä historian uudelleen tulkinnat olivat myöhempien aikojen nabokovien ominta aluetta.

Sanomattakin on selvää - eikä silti aina ole - että Kalvaan hehkun kaltaisten teosten kääntäminen suomeksi vaatii tekijältään aivan erityistä lahjakkuutta ja ponnistusta. Kristiina Drewsin suoritus vertautuu taitavaan taikatemppuun, josta romaanin kertojakin puhuu ihailemansa runoilijan yhteydessä. Aivan kuten tämä, myös Drewsin Nabokovin pohjalta tuottama kieli "havainnoi ja muokkaa maailmaa, ahmii sen sisäänsä, repii riekaleiksi ja kokoaa osaset uudelleen yhteen samalla kun tallettaa kaiken mieleensä - tuottaakseen jonakin määrittelemättömänä ajankohtana orgaanisen ihmeen, kuvan ja musiikin yhteensulautuman, runosäkeen."

Taikureita kaikki tyynni, nuo kielen taiturit.

----
Vladimir Nabokov: Kalvas hehku. Suom. Kristiina Drews. Gummerus 2014.

Kirjallisuus muistaa ja muistuttaa

Näin joulun alla meillä kaikilla tulisi olla sydän paikallaan ja virtaa paljoon hyvän tekemiseen.

Sesonkiaikaan sopivasti Berliinin kirjallisuusfestivaalit (Das Internationale Literaturfestival Berlin, ilb) lähestyy ystäviään kirjeellä, jossa muistutetaan paitsi syksyllä 15. kerran järjestettävän festivaalin ajankohdasta (9.-19.9.2015) myös tätä ennen toteutettavasta huomiokampanjasta. Huhtikuussa tulee kuluneeksi 100 vuotta siitä, kun turkkilaisten sotakoneisto käynnisti armenialaisten kansanmurhan.

Murheellista tapahtumajaksoa pyydetään muistamaan ilb:n perinteiden mukaisesti lukuhetken muodossa. Idea on siis se, että eri puolilla maailmaa kirjailijat ja muut halukkaat lukevat julkisesti kansamurhasta kertovia tekstejä ja näin saattavat ihmisten tietoon menneisyyteen piilotettuja kauhuja. Lukutilaisuuksia voivat halukkaat toteuttaa yhden päivän aikana (21.4.) kouluissa, kulttuurilaitoksissa tai vaikka radiossa.

Samalla liikkeelle on jo laskettu kirjelmä, jossa kerrotaan lyhyesti tästä ensimmäisestä modernista etnisestä puhdistuksesta. Vetoomuksen muistohetken kunnioittamisesta ovat jo allekirjoittaneet lukuisat kirjailijat eri puolilta maailmaa. Kolmensadan allekirjoittaneen joukosta löytyy monien nobelistien ohella (Coetzee, Llosa, Jelinek, Müller, Pamuk) myös kaksi suomalaista, Jörn Donner ja J. K. Ihalainen.

Edellisen kerran ilb organisoi lukuhetken Edward Snowdenin hyväksi (2014) ja tätä ennen kohteena olivat Venäjän poliittiset vangit Hodorkovskista Lebedeviin. Omat hetkensä ovat saaneet myös vangitut kirjailijat ja toimittajat niin Afrikassa, Lähi-idässä kuin Kiinassakin.

Yksikään tankki tuskin pysähtyy siihen, että jossakin päin maailmaa jotkut lukevat kidutettujen, kadonneiden ja kuolleiden muistoksi tekstejä. Mutta aina hyvä silti edes välillä muistuttaa, että kirjallisuutta (ja festivaaleja) voi käyttää viihdyttämisen ohella myös sosiaalisen ja poliittisen tahtotilan kasvattamiseen ja välinpitämättömyyden nujertamiseen.

Bloggarista tuli kirjailija - tai sitten ei

Marraskuun blogissani kerroin nuoresta brittiläisestä Zoe Suggista, joka oli tehnyt rahakkaan kirjasopimuksen kustantajan kanssa. Sittemmin tämän videoblogeilla maineeseen yltäneen naisen esikoisromaani todella ilmestyikin ja nousi myyntilastojen kärkeen. Ensimmäisen viikon aikana kirjaa myytiin 78 000 kappaletta, mikä peittoaa määrällään niin E. L. Jamesin, Dan Brownin kuin J. K. Rowlingsin esikoisteosten myyntiluvut.

Nyt on kuitenkin paljastunut, että Suggin romaani Girl Online ei ole aivan kokonaan blogistin aikaansaannosta. Kustantaja on jo myöntänyt jonkin aikaa netissä velloneen huhun todeksi. Itse asiassa romaanin alkusivuilla tekijä jo toteaa, että on saanut apua teoksensa kirjoittamiseen muilta. Mutta tästä huolimatta tapauksesta on virinnyt kiivas keskustelu, jossa lokaa ja likaämpäreitä heitellään moneen suuntaan ja moneen osuen. Suggin, alias Zoellan miljoonat fanit ovat raivoissaan niin kustantajalle kuin romaanin haamukirjoittajaksi paljastuneelle kirjailijalle, joka heidän mielestään yrittää vain rahastaa heidän idolinsa kustannuksella.

Anglosaksisessa maailmassa haamukirjoittajien pestaaminen julkkisten ja kiireisten ihmisten kirjojen kirjoittajiksi on melkoisen vakiintunut käytäntö. Tässä mielessä tapaus Zoella ei ole mitenkään erikoinen. Mutta jotakin on markkinoinnissa ja viestinnässä ilmeisesti mennyt pieleen, koska asiasta on noussut niin suuri meteli. Yhtenä syynä pidetään Zoellaa itseään, joka erehtyi hyvissä ajoin kertomaan verkkoystävilleen kirjoittavansa kirjaa ja myöntämään sitten, että ei ollut sitä sittenkään ihan yksin tehnyt.

Ja tietenkin ongelma on myös niissä lukijoissa, jotka kuvittelevat kirjojen syntyvän yksistään kirjoittajien päästä, ilman tuotannollista tukea. Kirjat - kaikki kirjat - tarvitsevat kustannustoimittajia ja joskus jopa kanssakirjoittajia tullakseen kirjoitetuiksi. Aivan kuten musiikkiala tarvitsee tuottajan maagista kosketusta.

Zoella ei näin kirjailijana ole aivan niin luomu kuin ehkä blogistina. Se mikä jälkimmäisessä on tuntunut aidolta, tuoreelta ja omalta aikaansaannokselta, on tärveltynyt kirjatuotannon likaiseen ja rahalta haisevaan todellisuuteen.

Voittajia silti tässäkin julkisuusmyllyssä löytyy. Zoellan kirjojen, myös tulevien, myyntiluvut noussevat pilviin ja ehkäpä tuo paljon parjattu haamukirjoittaja itsekin saa nyt omille tuotoksilleen enemmän lukijoita. Hän on Siobhan Curham, kotimaassaan arvostettu ja palkittu kirjailija, jonka laajasta tuotannosta löytyy lukuisia tarinoita nuorille aikuisille. Curham on itse todennut, että avusti mielellään Zoellaa tämän romaanin muokkaamisessa. Girl Online käsittelee nimittäin vakavia aiheita nettikiusaamisesta homofobiaan, joista keskustelemiseen meidän tulisi Curhamin mielestä käyttää enemmän aikaa kuin tähän muuhun arvottomaan ja yhdentekevään höpötykseen.