Brasilia lukee

Parhaillaan käynnissä olevan Frankfurtin kirjamessujen pääteemana on Brasilia. Messuilla vierailee yli 70 brasilialaista kirjailijaa ja saksalaisille lukijoille tullaan vuoden aikana tarjoamaan mittava kattaus käännöskirjallisuutta.

Brasilia ei ole vain sambaa ja jalkapalloa ja Etelä-Amerikan suurimman valtion kirjallinen kulttuuri muutakin kuin Jorge Amado tai Paulo Coelho. Minkä saksalaiset kohta hyvin tietävät.

Toisin kuin on laita muun maailman kanssa, Brasilialla menee tällä hetkellä hyvin. Maan taloudellisesta noususuhdanteesta on hyötynyt myös kirjallinen kenttä. Vaurastunut keskiluokka on ryhtynyt hamstraamaan kirjallisuuteen, ja alan tuottomittarit näyttävät huimaa 11 prosentin kasvua. Erityisesti lasten- ja nuortenkirjallisuus menee hyvin kaupaksi.

Yksityisten kuluttajien varassa Brasilian kirja-ala ei sentään silti lepää. Kirjojen hinnat ovat tavallisen palkansaajan ulottumattomissa ja lukemisen riemusta pääsee nauttimaan vain pieni osa kansasta. Tilannetta on kuitenkin ryhtynyt paikkaamaan valtio, joka ostaa ja kustantaa kirjallisuutta urakalla. Kun Brasiliassa julkaistaan vuodessa n. 60 000 nimikettä, näistä puolet on koulu- ja tietokirjoja. Kustannuskakustakin valtio haukkaa reilun osan ja lapioi rahaa koulutukseen sekä kirjastoille.

Valtion vahva rooli kirjallisuuden kentällä näkyy lukuharrastuksen kasvussa. Kolmasosa kansasta (72 miljoonaa) lukee vähintään kirjan kuukaudessa, mikä vastaa hyvin eurooppalaista tasoa. Köyhemmissä sosiaaliluokissa tosin vain 6 % pääsee tuohon lukemaan, mutta tilanne korjaantunee, jos valtiovallan kulttuuripoliittinen tahtotila pysyy nykyisellään.

Kirjat ovat Brasiliassa luksustavaraa ja niiden ostamiseen ja omistamiseen liittyy nautinnon ohella sosiaalista pääomaa kasvattavia pyrkimyksiä. Kirjatalous on keskittynyt suuriin kaupunkeihin, Sao Pauloon ja Rio de Janeiroon, joissa myös kolmeneljäsosaa maan kirjakaupoista sijaitsee. Pohjoisosa Brasiliasta on lähes kirjoista vapaata aluetta, jonne suuret kauppaketjut tai kustantajat eivät halua sijoittaa.

Maan myydyimpien kirjojen listaa hallitsevat kansainväliset nimet Dan Brownista E. L. Jamesiin. Mutta vilkkainta rahanvaihtoa käydään kuitenkin uskonnollisten kirjojen puolella. Brasilian ehdoton bestseller-kirjailija on Marcelo Rossi, katolinen pappi, joka kerää kirjoillaan miljoonia lukijoita ja saavuttaa esiintymistensä, radion, television ja sosiaalisen median kautta valtakunnan äärirajatkin.

Bowie kirjavinkkaa

Lontoon kevään ja kesän museohäppeningien joukossa David Bowien uraa ja tuotantoa käsittelevä David Bowie is on ollut tapaus ja menestys isoilla kirjaimilla. Nyt näyttely on jättänyt Britannian ja aloittanut maailmankiertueen. Ensimmäisenä pysähdyspaikkana on Kanada ja Toronto. 

Poikkitaiteellista polkua tallanneen muusikon jälkiä seuraavaan näyttelyyn on koottu esineistöä, nauhoja, videoita, käsikirjoituksia, valokuvia, levykansia, piirustuksia, pukuja ja kaikkea muutakin, jolla on ollut Bowien elämän ja urakehityksen kannalta merkitystä. Näyttelyesineet on noukittu muusikon omasta kotikokoelmasta, joka käsittää yli 70 000 nimikettä.

Kulttuurin kuluttajana Bowieta voinee pitää sangen ennakkoluulottomana. Taiteen kaikki alat teatterista kuvataiteisiin ja elokuvaan kuin designiin ovat antaneet pontta omalle musiikin tekemiselle. Lisämausteensa siihen ovat tuoneet taiteen "ismeistä" tai brittiläisestä varieteesta ammentaneet herätteet, puhumattakaan kulttuurien välisistä hankaumista (japanilainen Kabuki-teatteri päällimmäisenä).

Inspiraatiota tekemisiinsä taiteilija on hakenut kaiken muun ohella myös kirjallisuudesta. Näyttelyn kuraattorit ovat halunneet muistuttaa kävijöitä myös tästä puolesta. Bowieta kuvataan "ahnaaksi" lukijaksi, joka on yhden kirjan päivävauhtia sukeltanut syvälle länsimaisen kirjallisuuden kaanoniin. Näyttelystä löytyvät Bowielle tärkeät kirjat, joista muodostuva sadan "must read" -listaus, on kieltämättä vaikuttava ja opettavainen.

Sieltä löytyy Homeroksen, Danten, Flaubertin, T. S. Eliotin ja Faulknerin ohella siivuja niin saksalaisesta modernismista (Döblinin Berlin Alexanderplatz, Kafka) kuin ranskalaisesta eksistentialismista (Camus). 50-luvun romaanikirjailijoista Bowie on tykästynyt mm. Kerouacin, Colin Wilsonin tai Nabokovin tuotantoon. Orwell, Muriel Spark, Anthony Burgess (Kellopeli Appelsiini), Saul Bellow ja Truman Capote piipahtavat hekin listalla, kuten Bulgakov, Christa Wolf ja uudemman ajan nimistä Don DeLillo, Martin Amis, Angela Carter ja Sarah Waters.

Lukijana Bowie taitaa olla yhtä höveli kuin muunkin kulttuurin kuluttajana. Suureen kitaan mahtuu paljon.

Mikä olkoon opiksi kaikille taiteen tekijöille kautta maailman.

Katsoja menee vaihtoon

Aina joskus tässä elämässä tulee eteen tilanteita, jolloin on mentävä itseensä.

Ensin oli brittiläinen diplomaatti ja viihdekirjailija John Buchan (1875-1940) ja hänen romaaninsa The Thirty-Nine Steps (1915; 39 askelta, 2011), josta Alfred Hitchcock ohjasi elokuvaversion 1935. Jälkimmäisen menestyksen vanavedessä tehtailtiin lukuisia radiokuunnelmia ja uusia elokuviakin, kunnes 2005 laadittu teatterimuunnelma Hitchcockin elokuvan pohjalta räjäytti potin. Lontoosta neljälle näyttelijälle kirjoitettu farssi siirtyi kohta Yhdysvaltoihin pysytellen useita vuosia Broadwayn vakiotarjonnassa.

Suomessakin asti näytelmä on käväissyt. Vuonna 2008 Åbo Svenska Teater ja Tampereen Komediateatteri ottivat sen ohjelmistoonsa ja viimeisimpänä Turun Linnateatteri tänä syksynä.

Näytelmäksi muokattu 39 askelta nauraa alkuperäiseen tarinaan kirjoitetuille mielikuvituksellisille ja jokseenkin mahdottomille juonenkäänteille sekä Hitchcockin elokuvalliselle kerronnalle, josta näyttämölle siirrettynä muovautuu kimppu visuaalisten efektien kliseitä. Farssin perinteiden mukaisesti draamaan on sisällytetty absurdeja kohtauksia, slapstickiä ja teatraalisuutta tai teatterintekemistä metatasolla kommentoivaa huumoria. Viittaukset ohjaajamestarin muihin elokuviin ovat myös osa näytelmän kuvastoa.

Siis ironisella asenteella tehtyä vanhan kierrättämistä uudessa kuosissa.
 
Alkuperäisessä näytelmässä neljä näyttelijää vetää läpi 130 henkilöhahmoa 100 minuutissa. Linnateatterin versiossa näyttelijät eivät aivan vastaavaan roolimäärään yllä, mutta useissa kymmenissä kuitenkin mennään. Ja vauhtia sekä hassuja kommelluksia riittää siinä määrin, että yleisö ei pitkästy.

Ensi-iltayleisön reaktioista päätellen ainoa pitkästynyt katsoja olin minä. Esitys toimi hyvin, näyttelijät tekivät töitä otsansa hiessä ja itseään säästämättä, lavastukseen oli kätketty kekseliäitä yksityiskohtia ja ohjauksellisesti kuljettiin kultaista keskitietä. Ei mitään hohdokasta tai yllättävää, mutta kuitenkin sujuvaa. Ja olihan siellä naiseksi pukeutunut mieskin. Ja muutama kirosana. Ja hassua artikulaatiota.

Samalla penkkirivillä, parin istuimen päässä itsestäni, istui nuorehko naishenkilö. Jo näytelmän ensiminuuteista lähtien hän käynnisti kikatuksen, joka katkesi vain hänen ottaessaan siemauksen punaviinilasistaan. Vastaavankaltaista tyrskintää huomasin muuallakin salissa. Ja kun esitys päättyi, taputuksista ei meinannut tulla loppua.

Joten kyllä: olin huono katsoja, jonka on syytä pysähtyä miettimään itseään. Ei voi olla niin, että jos kaikilla muilla on hauskaa ja minulla ei, minä olisin jotenkin enemmän oikeassa kuin muut.

Turha minun on valittaa, että Linnateatteri on näissä komedioissaan kuin vanha koira, joka on jo temppunsa näyttänyt, eikä taida enää uusia oppia. Ja vaikka olisikin näin, jos se kelpaa ja riittää kaikille muille, mikä minä olen sitä viemään lopetettavaksi. Antaa piskin olla ja louskuttaa leukojaan. Minun ei sitä tarvitse katsella.

Tai ehkä minä olen itse tuo koira, jonka katse alkaa himmetä ja kääntyä sisäänpäin.

Jotakin vikaa on katsojassa, joka vain myhäilee munaskuissa asti tuntuvan farssin aikana. Vaihtoon tuollainen! Ja toinen parempi tilalle.