Sivut

30.1.2013

Pum-pum-Mamet

Yksityistä aseenkanto-oikeutta puolustavien pääasialliset argumentit toistuvat David Mametin (s. 1947) eilen Newsweekiin laatimassa kirjoituksessa. Tunnetun näytelmäkirjailijan ja elokuvaohjaajan närkästystä vain vaivoin peittelevässä purkauksessa Obaman hallitus, Marx ja kommunismi asetetaan samalle lähtöviivalle yksilönoikeuksien kanssa.

Mametin rallissa voittajana maaliin selviytyy ylivoimaisena ykkösenä kansalainen, jolla on oikeus suojella itseään ja läheisiään kaikin käytettävissä olevin keinoin. Myös asein, jos siltä tuntuu. Yksilön tarpeet eivät kuulu valtionhallintoa pyörittäville byrokraateille.

Kirjoituksessaan Mamet hakee aseenkato-oikeudelle tukea Yhdysvaltain historiasta, ymmärtää "maan isien" halunneen perustuslailla, myös siihen kirjatulla kuuluisalla lisäpykälällä, varmistaa sen, että keskusvallasta ei koskaan muodostu diktatuuria, joka sanelee ja käskee ja valvoo. Mametin näkemyksen mukaan lain laatijoiden suhtautuminen valtiovaltaan oli äärimmäisen epäilevä ja kielteinen. He ymmärsivät, että yksilön tarpeet kulkevat aina yhteiskunnan tarpeiden edellä. Ja juuri tässä Obaman porukka menee pahasti harhaan. Se ei enää edusta sitä "terveen hallinnon" mallia, jonka olemasaolon oikeutus löytyy kansalaisten vapautta pyhittävästä perustuslaista.

Mamet myös muistuttaa, että sarjatuliaseet ovat olleet kiellettyjä Yhdysvalloissa vuodesta 1934. Ja muutoinkin aselait ovat maassa hänen mielestään jo nyt riittävän tiukat. Tämä ei ole tietenkään poistanut aseiden rikollista käyttöä. Mametin mukaan kaikkein räikeimmät väärinkäytökset tapahtuvatkin niissä osavaltioissa ja niissä kaupungeissa, joissa aseenkanto-oikeudelle on asetettu tiukimmat rajoitukset.

Rikolliset käyttävät aseita. Siksi kansalaisilla tulee olla mahdollisuus puolustaa itseään näitä vastaan. Siksi me tarvitsemme kouluihin aseelliset vartijat ja lainvartijoiden lonkkaa vasten lepäävät tykit, Mamet toteaa.

Mutta aina ja kaikkialla: vain ihminen itse määrittää sen, miten hän haluaa puolustaa itseään, perhettään ja omaisuuttaan. Tämän tahdon ylitse ei Obama, eikä kukaan muu saa kävellä.

Mametin kirjoitus on jo nyt, luonnollisesti, herättänyt suuria tunteita. Kovinkaan paljon uutta se ei tuo meneillään olevaan keskusteluun. Mametin näkemykset toistavat Pro-Gun -liikkeen parissa esitettyjä perusteluita, mitä eivät siinä hahmotellut yhteiskuntafilosofisen ajattelun alkeet kykene peittämään. Guardianin kolumnistin mielestä Mametin kirjoitus kertoo enemmän kirjoittajastaan kuin mistään muusta. Mamet on näitä oman persoonansa ja sen kaikkivaltaisuuden varassa eläviä julkkiksia, jotka ovat tottuneet saamaan kaiken haluamansa, omien tarpeidensa mukaan. Siksi hän onkin niin loukkaantunut siitä, että Obama kehtaa puhua kansakunnan tarpeista, ikään kuin Mametia ei olisi edes olemassa.

27.1.2013

Jäähyväiset automaattiaseille

Obaman hallinnon kampanja automaattiaseita vastaan on saanut vaikutusvaltaista tukea kirjallisuuden raskaasta sarjasta. 350 miljoonan myydyn kirjan Stephen King on julkaissut pikapikaa ärhäkkään puheenvuoron (Guns), jossa sotkee kansallisen kivääriliiton ja kaikki aseiden puolestapuhujat syvimpään suohon.

Kingin kirjoitus on laajuudeltaan vain 25 sivua, eikä hinnallakaan pilattu (vajaa 3 euroa).  Ja Amazonin Kindlen kautta kustannettuna se löytää kyllä lukijansa. Myös ne, joita Obaman povailemat aselainrajoitukset huolestuttavat.

King omistaa itse muutaman jykevän pyssyn, ja kohdistaakin kriittisen viestinsä vain yli 10 kutia ilman latausta ampuviin leluihin ja niiden kantajiin. Hän on kyllästynyt siihen retoriikkaan, jolla vapaata aseenkantokanto-oikeutta kannattavat tahot elämöivät. Hallitus on näille kuumapäille luotu vain ihmisten kiusaksi. He elävät omassa mielikuvitusmaailmassaan, jossa diktaattorit nousevat valtaan, jos kaikilla ei ole omia aseita. Yksilöiden mä-teen-mitä-haluan -toimia rajoittavat lait ovat asefetisistien mielestä kätkettyä sosialismia. Nämä ihmiset ovat addiktoituneet Kingin mielestä yhtä pahoin automaattiaseeseensa kuin "Amy Winehouse ja Michael Jackson siihen paskaansa, joka heidät lopulta tappoi".

Ja tietenkin Kingin kohteena on amerikkalainen media, joka haistaa veren ja kuoleman ja tekee siitä Corn Flakesia.

Oman kirjailijanuransa alkutaipaleelta King muistaa hyvin esikoisromaaninsa Rage (1977), jossa onnettoman lapsuuden läpikäynyt oppilas alkaa heilua aseensa kanssa koulussa. Sittemmin jotkut tosielämän "sankarit" käyttivät Kingin teosta inspiraationsa lähteenä. Kirjailijan omasta toiveesta romaania ei enää ensipainoksen loputtua ole nähty kaupan hyllyllä.

King ei kirjansa kirjoittamista ole katunut, mutta koska se osoittautui vaaralliseksi, hänen oli tehtävä asialle jotakin. Laki ei häntä tähän olisi velvoittanut, kuten se ei velvoita ihmisiä luopumaan aseistaan. Kysymys on tosiasioiden hyväksymisestä ja valinnan tekemisestä. Kingin valinta oli pyrkimys häivyttää "paha" romaani ihmisten mielistä.

Omalla aseidenvastaisella kirjasellaan King haluaa nyt provosoida ja pistää mielipiteitä muuttavan kampanjajunan liikkeelle. Keskustelua ainakin on syntynyt - laidasta laitaan, puolesta ja vastaan - kuten Guardianista löytyvän King-uutisoinnin lähes 600 lukijakommenttia todistavat.

23.1.2013

Joukkoja johdetaan edestä

Ranskan kansalliskirjastoa (Bibliothèque Nationale de France) on viimeiset viisi vuotta johtanut herra nimeltä Bruno Racine (s. 1951). Innokas johtaja tunnetaan väsymättömänä bibliofiilina, mikä lieneekin sopivaa hänen asemansa huomioon ottaen. Racinen ansiolistalla keikkuu maan kansallisaarteiksi määriteltyjen käsikirjoitusten hankkiminen kirjaston kokoelmiin.

Parisen vuotta sitten Racine osti Casanovan muistelmien alkuperäiset tekstit vaivaisella kahdeksalla miljoonalla eurolla. Myös Michel Foucaultin kirjallinen jäämistö löytyy tänään Ranskan kirjaston hallusta, eikä mistään Yhdysvaltojen huippuyliopiston, Yalen tms. kätköistä, jonne sitäkin oltiin jo kärräämässä.

Tällä hetkellä Racinen intohimon kohteena on Markiisi de Saden ehkä kiistellyin teos, seksuaalisten perversioiden kaunokirjallinen ja filosofinen ensyklopedia Sodoman 120 päivää (suom. 1989). Neuvottelut yksityisen keräilijän kanssa on aloitettu. Pohjahintana on noin neljä miljoonaa euroa.

De Saden käsikirjoitus on kulkenut pitkän ja mutkikkaan tien siitä, kun vankilaan kiukkuisen anopin toimesta suljettu kirjailija tekstinsä aikoinaan kirjoitti. Tämä tapahtui 1785. De Sade piilotteli rullalle käärimäänsä käsikirjoitusta sellinsä kiviseinän uumenissa, ja joutui sen sinne lopulta jättämään, kun hänet siirrettiin juuri ennen vallankumousta toiseen paikkaan. De Sade kuoli 1814 olettaen, että hänelle kovin rakkaaksi muodostunut teos jäi sille tielleen.

Mutta se löydettiin, kursittiin kokoon ja julkaistiin lopulta erään saksalaisen keräilijän muokkaamana versiona 1904. Parikymmentä vuotta myöhemmin suoraan alenevassa polvessa de Sadeen sukulaissuhteessa oleva taiteenkeräilijäpariskunta hankki käsikirjoituksen itselleen ja testamenttasi sen tyttärelleen. Tämä puolestaan luovutti sen heikkona hetkenään eräälle kustantajalle, joka vuonna 1982 meni ja möi sen sveitsiläiselle eroottisen kirjallisuuden keräilijälle.

Markiisi de Sade (1740-1814)
Lukuisten oikeusjuttujen jälkeen Ranskan korkein oikeus määräsi 1990, että käsikirjoitus on palautettava Ranskaan sen alkuperäiselle omistajalle. Tähän ei sveitsiläinen keräilijä tietenkään suostunut. Uusien oikeussalitapaamisten jälkeen, tällä kertaa Sveitsissä, maan oikeusistuin tuomitsi lopulta jutun keräilijän eduksi. Koska tämä oli ostanut käsikirjoituksen hyvässä uskossa, se olkoon hänen omaisuuttaan.

Seuraavan kerran käsikirjoitus putkahtaakin esille tammikuussa 2013, kun samaisen erotiikan ystävän kokoelman perineet jälkeläiset tarjoavat de Saden häijyn kirjan alkuperäistä käsikirjoitusrullaa myyntiin. Tässä kohdin Ranskan "Indy" astuu näyttämölle ja uhoaa tekevänsä kaikkensa saadakseen liitettyä aarteen kirjastonsa kokoelmiin.

Vaikka Racine itsekin myöntää, että de Saden teos on sisällöltään "vastenmielinen", kyseessä on silti "tärkeä historiallinen dokumentti, joka on osa Ranskan historiaa ja maan kulttuuriperintöä". Siksi sen puolesta on käytävä taistoon terhakkaasti: "Jos joku Ranskassa haluaa sen ostaa, joutuu ensiksi selvittämään välinsä minun kanssani."

Tällä hetkellä Racine taisteleekin Sadesta erään varakkaan yksityiskeräilijän kanssa. Miljoonia lyödään pöytään ja pokerinaamat käyvät sotaansa lehtien palstoilla ja arvattavasti vähän muuallakin. Kansalliskirjaston johtajan tavoitteena on hankkia niin paljon rahaa yksityisiltä tahoilta, että Sodoman 120 päivää voidaan lopulta asettaa näytteille kirjastoon, kun Ranskassa vietetään de Saden kuoleman 200 muistojuhlaa.

Translate