Kirjeet puhuvat

Honoré de Balzac oli monessa mielessä mahtipontinen persoona, muhkea ulkoisilta mitoiltaan ja taiteilijan asenne kohdallaan. Kaiken piti palvella häntä ja hänen työtään. Talossa piti olla hiljaista, ympärillä kauniita ja kalliita esineitä, tarjolla väkevää kahvia ja lempeä, mutta vain sen verran, että se ei häirinnyt työntekoa.

Tämäntyyppiset seikat käyvät ilmi Balzacin kirjeenvaihdosta, josta osa on äskettäin pistetty uusien kansien väliin. Ranskalaisten balzacistien toimittama teos kattaa vuodet 1836 ja 1841. Mukana on yli viisisataa kirjettä, joko Balzacin itsensä kirjoittamaa tai hänen saamaansa.

Valtaosa kirjeistä on Balzacin ja hänen faniensa välistä kirjeenvaihtoa. Omasta perheestään tai edes työstään kirjailijasuuruus ei juurikaan muille laverrellut. Balzacin mielestä perhe oli vain ajanhukkaa ja loputon rahareikä, työhönsä hän suhtautui taasen sangen praktisesti: parempi kirjoittaa romaani kuin puhua siitä.

Jotakin hän sentään paljastaa myös itsestään. Huomiot ovat lähinnä itsesäälissä rypemistä. Balzac katsoo olevansa "kahleisiin sidottu vanki", "jäihin juuttunut laiva", "parakkiin jumiutunut sotilas", "koira", "hukkuva mies" tai "luostariin tuomittu munkki". Tätä kaikkea siis silloin, kun hän ei kirjoittanut romaaneja tai puuhannut jotakin muuta mukavaa.

Nykymittapuun mukaan Balzac lienee ollut työnarkomaani, jolla oli jonkin sortin narsistinen persoonallisuushäiriö. Tuon kuuden vuoden aikana, jonka ajanjakson mainitut kirjeet kattavat, Balzac kirjoitti yli kolmekymmentä romaania ja kertomusta. Tämän ohella hän toimitti sanomalehteä, kirjoitti ja ohjasi näytelmän sekä jatkokertomuksena ilmestyneen romaanin. Jälkimmäiset olivat miehelle tietenkin vain puuhastelua tärkeämmän työn lomassa, eikä niistä oikein mitään tullutkaan. Sanomalehti lopetettiin puolen vuoden kuluttua, näytelmä kiellettiin ensi-illan jälkeen ja jatkokertomus floppasi sekin.

Mutta vaikka Balzac saattoi itse kokea riittämättömyyden tunteita ja sai köniinsä vasemmalta ja oikealta, ihailijoita riitti. Suurimman ihailijaryhmän muodostivat naiset, jotka pommittivat Isoa Miestä fanipostilla. He kiittivät, imartelivat ja kertoivat rakastavansa tämän kertomuksia enemmän kuin omaa elämäänsä tai aviomiestään. Jotkut uhmasivat kieltoja olla lukematta Balzacia ja paljastivat lukevansa häntä salaa muilta ja kuiskivansa vain toisten samanmielisten seurassa ihanuuksia idolistaan.

Pettymyksiltäkään ei vältytty. Joku saattoi loukkaantua siitä, että Balzac tuntui tuhoavan nerouttaan kirjoittamalla latteuksia vain mielistelläkseen yksinkertaisimpia lukijoita. Joku toinen kaipasi ohjausta ollakseen tappamatta itseään. Rakkauteen ja viettelyyn liittyvät neuvot olivat kysyttyjä, kuten myös pyynnöt suositella wanna-be-kirjailijoiden tekstejä kustantajalle tai edes ohjeistaa kirjan kirjoittamisessa.

Balzac vastaili ilmeisen kiitettävällä innokkuudella saamiinsa kirjeisiin. Yhtenä syynä oli se, että hän haki, ja myös löysi, rakastajattaria ihailijoidensa joukosta. Ilmeisesti ainakin kolmen kanssa hänellä oli suhde, ja myös viimeisen vaimonsa hän löysi tätä porukasta. Monet ehdottivat Balzacille salaisia tapaamisia, ja joihinkin tämä tarttuikin.

Kirjeiden kirjoittajana Balzac oli kaikkea muuta kuin romaanien laatijana. Kirjeissään hän on muodollinen, varautunut, tylsä ja lyhytsanainen. Intohimot saavat hänen puolestaan leiskua vain kertomuksissa. Neuvojensa kanssa hän on myös varovainen. Kun kirjeitä oikein imuroi, sieltä saattaa löytää kuitenkin seuraavankaltaiset ohjeet aloittelevalle romaanikirjailijalle:

• tarkista oikeinkirjoitus
• aloita kirjoittaa vasta sitten, kun innostuksen ensihehku on sammunut
• kirjoita kuin kirjoittaisit naiselle
• kirjoita vähintään kaksitoista tuntia päivässä
• älä koskaan lue arvosteluja
• kohtele kustantajaa kuten kohtelet laiskaa palvelijaa

Odottaa hirviötä

Juuri sopivasti naistenpäivän alla The New Republic julkaisi kirjallisuudentutkijan ja kriitikon Ruth Franklinin artikkelin, jossa hän esitti hieman toisenlaisen näkökulman Mary Shelleyn Frankensteinin lukemiseen. Voisiko olla niin - Franklin kyselee - että Shelleyn romaani ei kerrokaan vain miehestä, joka kehittää elämää "tyhjästä", vaan myös naisesta ja siitä, mitä hän kokee raskautensa aikana?

Franklin heräsi pohtimaan asiaa vieraillessaan New Yorkin kirjastossa, jossa on parhaillaan esillä Shelleyn käsikirjoituksia ja muistiinpanovihkoja. Kokoelmasta löytyy myös Shelleyn äidin miehelleen laatimia kirjeitä, jotka tämä oli kirjoittanut odottaessaan tyttärensä syntymää. Näissä kirjeissä viimeisillään raskaana oleva nainen käyttää kohta syntyvästä lapsestaan nimitystä "eläin" (animal). "Epäilemättä tulen kohtaamaan eläimen vielä tänään", Shelleyn äiti kirjoitti miehelleen 1797, ja kuoli kohta synnytyksen aiheuttamiin komplikaatioihin.

Mary Shelley, tuolloin vielä Mary Wollstonecraft Godwin, kirjoitti parikymmentä vuotta myöhemmin tarinan omasta "eläimestään", tohtori Frankensteinin luomasta hirviöstä, jonka tarina tenhoaa edelleen. Olemme tottuneet näkemään sen kertomuksena tiedeuskon sokeuttamasta miehestä ja varoituksena siitä, mitä tapahtuu, kun ihminen leikkii Jumalaa.

Franklin ei aivan kokonaan tätä tulkintaa nielaise.

Franklinin mielestä on erikoista se, että alle kaksikymppinen nainen, sellainen kuin Mary Shelley, otti aiheekseen ihmisolion tieteellisen sikiämisen. Mary oli kyllä hyvin koulutettu nuori, lukenut ja oppinut, ja ideankin hän sanoi saaneensa niistä keskusteluista, joita oli käynyt lordi Byronin ja miesystävänsä runoilija Percy Shelleyn kanssa. Näiden innostuksen sähköimpulssien käyttöön ruumiinosien "herättämiseksi" Mary jakoi ja siirsi romaaniinsa, kuten aikansa luonnonfilosofisen pohdiskelun yksilön vapauden rajoista ja oikeuksista.

Franklin on kuitenkin sitä mieltä, että Shelleyn romaani on omakohtaisempi kuin mitä päältä näyttää. Pari vuotta ennen Frankensteinin syntyä Mary oli jo tavannut tulevan miehensä, jonka kanssa hän karkasi kotoa. Mary oli tuolloin 17 ja odotti lasta, joka kuitenkin kuoli kohta syntymänsä jälkeen. Pian hän tuli uudestaan raskaaksi ja synnytti pojan. Samana kesänä romaanin syntysanat laadittiin, Mary ja Percy menivät naimisiin loppuvuodesta ja muutaman kuukauden kuluttua Shelley odotti jälleen lasta.

Frankenstein on näin kirjoitettu samaan aikaan, kun Mary on jo kokenut kolme raskautta ja yhden kätkytkuoleman. Kirjailijan kokemukset luonnollisesti siirtyvät tässäkin tapauksessa romaanin sivuille. Niissä Maryn tunnemaailman rekisteri piirtyy kaikkine äärireaktioineen tarinaan hirviöstä, "oliosta" tai "eläimestä", joka syntyy työn ja tuskan myötävaikutuksella.

Myös Frankensteinin kuolemat kantavat mukanaan kirjailijan henkilöhistoriaa. Hirviön ensimmäiset uhrit ovat lapsia, koska lapset olivat tuona aikana kaikkein suojattomimpia. Synnyttäminen oli itsessään riskialtista ja jos siitä selvittiin, lasten mahdollisuudet kasvaa aikuisikään asti olivat arpapeliä. Mary Shelley oli 34 vuoden ikään ehtiessään ollut kuusi kertaa raskaana ja menettänyt neljä lasta.

Onhan Frankensteinia aiemminkin luettu naisen silmin ja nähty hirviöparan kohtalossa jotakin synnytykseen rinnastettavaa kauhua, tuskaa ja syyllisyyttä. Franklinin ajatusleikki osuu tässäkin mielessä kohdalleen. On sitäpaitsi hyvä muistuttaa myös meitä lukijoita siitä, että hyvän romaanin synnyttämiseen tarvitaan muutakin kuin höpinöitä luovuudesta, inspiraatiosta tai mielikuvituksesta.

Kirjoittaminen on odottamista, pitkää ja jatkuvaa odottamista ja pelkoa siitä, mitä mahtaa kohta tulla, vai tuleeko mitään.

Pro Kustantaja

Kustannusmaailman kimuranteilla kujilla tapellaan tänään lähes kaikesta, elintilasta, kustannusten uusjaosta, lukijoista, kirjailijoista, digitaalisen tiedon omistusoikeudesta, jopa kirjan tulevaisuudesta perinteisen ja sähköisen version puristuksessa. Samaan aikaan, kun kirjallinen kulttuuri elää ehkä historiansa suurinta renessanssia - kiitos tietotekniikan, joka pistää meidät kaikki lukemaan ja tuottamaan tekstiä varhaisteinistä vaariin - sen yllä häilyy tummana varjona aavistus maailmasta, jossa kirja on lopullisesti hävinnyt taistelun kuvaa vastaan.

Kirjallisuus on aina ollut muuttumisen tilassa, joten siltä osin ei mitään uutta auringon alla. Tekstejä on kaiverrettu, raapusteltu ja hakattu ties millä tavoin ja mihin, monenlaisia muotokokeilujakin on tehty, kunnes on päädytty nykyisenkaltaiseen formaattiin. Kirjoittajiakin on ollut moneen lähtöön, puhumattakaan lukijoista, joiden määrä on huipussaan juuri nyt.

Tätä taustaa vasten kirjamaailman nykyiset myrskyt ovat vain tyrskyjä tai rantaan ajautuvien maininkien kevyitä vaahtopäitä. Suuri aalto on tulossa tai se meni jo...

Mutta monet ovat silti huolissaan ja ihan syystäkin. Kirjailijan rooli muuttuu, kirjan merkitys yhteiskunnallisen keskustelun avaajana ja ylläpitäjänä heikkenee, lukijoiden määrä kääntyy laskuun, kirja taide-esineenä katoaa, kustannusmaailma monopolisoituu jne. Viimeisimmässä blogissaan kirjailija Anthony Horowitz haluaa tuoda tähän alakulon sävyttämään keskusteluun toivon, tai edes mahdollisuuden kipinää.

Horowitz kirjoittaa kustantajista ja kysyy, mihin heitä enää edes tarvitaan. Kirjan kustantaminen hoituu hyvin itsekultakin ihan omatoimisesti, ja jos ei hoidu, kirjailijoiksi haluaville tarjotaan huokeita palveluita niin perinteisen kirjamuodon kuin sähkökirjan saattamiseksi luettavaan asuun. Sosiaalinen media markkinoi, eikä jakelussakaan enää tarvitse raastaa hiuksia.

Kustantamisen infra on siten kaikkien ulottuvilla. Horowitz myös huomauttaa, että ne kirjailijat, jotka edelleen tarjoavat palveluitaan kustantajille, saavat usein tyytyä huonoon kohteluun. Kirjat kyllä taitetaan ja painetaan ja toimitetaan jakeluun, mutta monella tavoin niitä ja niiden omaisia kohdellaan huonosti. Sivuilla vilisee kielivirheitä, aloittelevien kirjailijoiden kohdalla markkinointi on vähän-niin-ja-näin, eikä ennakkomaksullakaan pitkään elä.

Horowitzin lopputulema on kuitenkin se, että kustantajaa tarvitaan. Niin itseriittoista ja markkinavetoista kuin kustannusmaailma nykyään onkin, kustantajat ovat ainoita, joilla on mahdollisuus vaikuttaa laatuun. Kukaan muu ei sitä tee. Kirjailijat tarvitsevat punakynänkäyttäjiä, lukijat hyvin toimitettuja kirjoja ja ala ylipäätään ihmisiä, jotka huolehtivat siitä, että tavara on priimaa. 

Vanha hokema kustantajasta pörssin ja katedraalin välimuotona elää edelleen. Kun markkinavoimien puhallus saa pörssinkin seinät pullistumaan, ehkä ainoa, edes hetkellinen idylli löytyy katedraalin suojasta. Jos sellainen on sattuman oikusta jonnekin pystyyn jätetty.