Poistettu Naantalin kaupunginkirjaston kokoelmista

Kirjan elinkaari on, kuten usein todetaan, lyhyt. Tänään kaikkien saatavilla ja jokaisen huulilla, puolen vuoden päästä jossakin missä lie, ja mikähän sekin oli. Kirjoittajalta kustantajalle, kustantajalta kaupalle, kaupalta lukijalle, lukijalta hyllyyn, hyllystä takaisin kiertoon tai luontoon. Jossakin välissä muutamat viettävät eläkepäiviään kirjastojen kokoelmissa, kunnes ne sieltäkin siirretään mikä-mikä-maahan.

Jokunen vuosi sitten annoin yhdelle kirjasielulle uuden elämän. Kirjastosta poistettavien teosten korista ostin (ehkä yhdellä eurolla) John Barthin romaanin Matkan pää. Amerikkalaisen postmodernistin kirjasta oli tullut hukkatavaraa, jota kukaan ei ollut ilmeisesti enää pitkään aikaan halunnut lukea. Se oli tullut tiensä päähän.

Joten otin Barthin syliini, kannoin kotiin ja nostin hyllyyn, lähelle Barthelmea ja Borgesia. Että tuntisi olonsa kotoisaksi. Muiden outojen ja puolikuurojen seurassa.

Joitakin vuosia tästä ja Barthin matka päätyi päähäni, mutta kirjana, esineenä, pahvikansiin puristettuna paperimassana se muistuttaa minua kuolevaisuudesta edelleen. Muiden hyllyssä olevien hautakivien tavoin.

Barthin kohtalo on vain yksi tarina miljoonien joukossa. Eikä mitenkään kolkko tai synkkä, pikemminkin kotoinen. Kirjastot hukkuvat kirjoihin, aivan kuten hautausmaat kuoleviin ihmisiin. Uusille pitää tehdä tilaa, vaikka väkisin, ja miettiä uusia säilytysratkaisuja.

Naantalin kirjaston kirjastoaineiston poistosuunnitelman (2010) mukaan hankintamäärät ja poistot pyritään pitämään mahdollisimman lähellä toisiaan. Tässä tukeudutaan ns. Mooren kriteeriin, jonka mukaan "vähintään 40 % aineistosta tulisi olla alle 5 vuotta vanhaa". Naantalissa kokoelmasta poistetaan vuosittain 1,5 - 3 % aineistosta, koko maassa reilu 6 prosenttia.

Mutta aineiston nuorennusleikkaus tarvinnee radikaalimpia toimenpiteitä. Naantalissa alle viisi vuotta vanhaa aineistoa on vielä reilu 20 % eli sen määrä tulisi tuplata. Vanhusten kustannuksella, tietenkin. Luupin alle on nostettu aikuisten kirjat, jotka edustavat selkeästi suurinta ryhmää kirjaston aineistosta. Kaunokirjallisuuden puolella 2000-luvun puolella syntyneet kirjat ovat pääosassa, mutta ilmeisen liikaa hyllyjen kätköistä löytyy vielä ennen 80-lukua kätilöityjä opuksia.

Toimenpide-ehdotuksena esitetään, että "aikuisten kirjojen poistot aloitetaan lähikirjastoista". Aikuisten tietokirjat "käydään systemaattisesti läpi luokka kerrallaan" ja tarpeettomat tuplakappaleet poistetaan. Kaunokirjallisuuden puolella kohteeksi otetaan erityisesti 1960-90 -lukujen kirjat, "joiden osuus kokoelmasta on merkittävin". Samat toimenpiteet kohdistuvat myös varastoihin. Kirjojen korjauksessakin nipistetään. "Vanhempaa kirjallisuutta ei tarvitse korjata, jos sitä ei paljon lainata ja niteitä on muualla."

Poistettu aineisto päätyy myyntiin, paperinkeräykseen, lahjoituksina kouluihin ja päiväkoteihin ja vain harkiten varastoihin.

Elämme kovia aikoja. Missään ei ole kukaan eikä mikään turvassa miltään. Silti me kaikki olemme, kuten Barthin romaanissa osuvasti huomautetaan, "oman elämäntarinamme päähenkilöitä ja sen sepittäjiä".

Pitääpä muistaa tämä, kun kirjastonhoitaja osuu omalle kohdalle.

Happy birthday, Mr Dickens!

Charles Dickensin syntymästä tulee ensi vuoden helmikuussa kuluneeksi 200 vuotta, mutta britit ovat käynnistäneet tasavuosijuhlat jo nyt.

Kirjaa toisensa perään pukkaa ja lisää tulee, seminaareja, konferensseja, televisio- ja elokuvasovituksia, radiolähetyksiä, teatteriesityksiä, uusintapainoksia vanhoista romaaneista jne. Juhlat tulevat kestämään koko ensi vuoden ja listalla on mm. BBC:n tuottamia dokumenttisarjoja ja romaanidramatisointeja, Dickens-museossa Lontoossa pidettäviä lukuiltoja, ruokaa ja rahaa tematisoiva ulkoilmatapahtuma Dickensin romaaneista tutussa ympäristössä, Dickens-festivaali hyvän musiikin, tanssin ja katuteatteriesitysten parissa, Dickensin tuotantoa valottava kuvataidenäyttely...

Eikä vain kirjailijan kotimaassa vaan myös muualla maailmassa. Saksassa kirjallisuudentutkijat keskittyvät puimaan Dickensin intertekstuaalisia salaisuuksia, Yhdysvalloissa ja Sveitsissä museot nostavat näytille kirjailijan käsikirjoituksia, kirjeitä, romaanien alkuperäisiä kuvituksia, Houstonissa (Texas, USA) juostaan Dickensin kunniaksi puolimaratoni, Ranskassa järjestetään Dickensin tuotantoon keskittyvät kirjamessut ja Uudessa Seelannissa kirjailijan innokkaimmat ihailijat kohtaavat keskustellakseen siitä, mitä olisi tapahtunut, jos Dickens olisi toteuttanut elinikäisen haaveensa ja todella tehnyt matkan maapallon toiselle puolelle.

Dickens siellä ja Dickens täällä. Mutta vaikka kirjailijavanhus on syntymämaassaan kunnioitettu, rakastettu ja muistettu, todellisuus saattaa silpaista kasvoille myös niitä, jotka haluavat vaalia vanhoja vaareja. Dickensin kotiin jo 1925 perustettu museo saa pääasiallisen tuottonsa vierailijoilta ja valtion veikkausvoittovaroista. Mutta nämäkään eivät enää riitä. Jotta museo voisi jatkaa toimintaansa, suorittaa joitakin välttämättömiä korjauksia ja laajennuksia ja kehittyä, apua tarvitaan yksittäisiltä lahjoittajilta.

Palkkioksi shekin ojentajat saavat hyvän mielen ja nimensä verkkosivuille. Jos ei ole rahaa, jota antaa, myös talkooväki toivotetaan tervetulleeksi. Kahvinkaatoa, siivousta, korttien ja kirjojen myyntiä, tapahtumien järjestämistä, markkinointia... Kaikkea tätä ilman palkkaa, mutta mitä viihtyisimmässä ympäristössä!

Tipukirjallisuudesta

Polly Courtney on reilu kolmikymppinen entinen investointipankkiiri, joka elättää nykyisin itseään kirjailijana Britanniassa. Viitisen vuotta sitten hän käänsi elämänsä suuntaa, otti hatkat työpaikastaan ja julkaisi omakustanteena romaanin, joka menestyi kohtalaisesti. Tai ainakin niin, että Courtneysta tuli kirjailija ja hän pääsi vielä kaupallisen kustantajan talliin.

Kohta hän tekikin kelvollisen sopimuksen useamman romaanin kirjoittamisesta, suoritti oman osuutensa ja ilmoitti tänä syksynä, kun viimeinen sovituista teoksista tuli ulos, että nyt riitti. Courtneyta alkoi tympiä se, miten häntä ja hänen kirjojaan markkinoidaan.  Hän harkitsee vakavasti paluuta omakustannekirjailijaksi.

Viimeinen pisara oli uusimman kirjan, It's a Man's World, kansi, joka kirjailijan mukaan antaa aivan väärän kuvan teoksen sisällöstä. Romaani kertoo naisesta, joka yrittää selviytyä miesten hallitsemassa lehtimaailmassa ja saa päälleen sekä miesten että feministien vihat. Kirjailijaa ärsyttää kanteen katseenvangitsijaksi asetetut sääret.

Courtneyn mukaan hänet on niputettu kirjalliseen koriin, jonka englanninkielinen nimi "chick-lit", tipukirjallisuus, kertonee kaiken. Kysymys on kirjallisuudesta, jossa kerrotaan tarinoita miehiä etsivistä naisista. Se on myös näiden teosten koko sisältö.

Courtneylla ei ole turhia kuvitelmia romaaniensa kirjallisista ansioista. "Minä kirjoitan kaupallista fiktiota, en sen kummoisempaa, mutta inhoan sitä, että kirjoihini suhtaudutaan naisen laatimana fiktiona. Kyllä, se on viihdettä, eikä mitään Sotaa ja rauhaa, mutta ei sentään tipukirjallisuutta."

Courtney haluaisi nähdä omat teoksensa nähtävän yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Viimeisimmässä on hänen mielestään kysymys siitä, miten media suhtautuu naisiin ja muokkaa kuvaamme siitä, mitä naisen pitää ja mitä hän voi tehdä. Hänen kirjansa kansi vie lukijaa aivan väärään suuntaan.

Naisfiktio (women's fiction) on leima, joka herättää närää ja keskustelua. Jokin aika sitten eräs suurehko kirjakauppa Britanniassa joutui asiakkaiden painostuksesta poistamaan hyllyosaston, johon oli koottu naislukijoille tarkoitettuja kirjoja. Sen pinkkiä väritystä ja kirjavalikoimaa (viihdettä, romantiikkaa, ei mitään vakavaa) pidettiin osoittelevana ja naislukijaa aliarvioivana.

Aika näyttää toteuttaako Courtney uhkauksensa, vai saako hän vain ujutettua romaaniensa markkinointiin elementtejä, joissa yhdistyvät kirjailijan omat ja kustantajan ambitiot. Keskustelu kirjallisuuden sukupuolittuneisuudesta tuskin silti häipyy asialistalta lähiaikoina, jos koskaan.