Matkalla maineeseen

Maailmaan mahtuu monenkokoisia kirjallisuuskilpailuja. Vuosittain jaettava Independent Foreign Fiction Prize on yksi vähemmän tunnetuista, mutta mielenkiintoinen sinänsä. Palkinto luovutetaan vuoden parhaalle englanniksi käännetylle romaanille tai novellikokoelmalle. Kriteerinä on, että teos on alkujaan ilmestynyt muulla kuin englannin kielellä ja käännös julkaistu palkintovuotta edeltävänä vuotena Iso-Britanniassa. Kirjailijan on myös oltava elossa sinä vuonna, kun käännös julkaistaan.

Palkinto luovutetaan siten paitsi kirjailijalle myös kirjan kääntäjälle. Molemmat saavat palkinnoksi 5 000 puntaa (n. 7 000 euroa).

Independent Foreign Fiction -palkintoa on jaettu vuodesta 1990. Kilpailun taustalta löytyy brittiläinen liberaali sanomalehti Independent, jonka aloitteesta palkinto aikoinaan lanseerattiin. Myöhemmin kilpailuorganisaation kärkeen ovat nousseet muut toimijat, mutta lehden nimi on edelleen säilynyt siihen brändättynä.

Vuonna 1990 palkinto myönnettiin Orhan Pamukille ja tämän romaanin Valkoinen linna kääntäjälle. Palkittujen kirjailijoiden joukossa on ollut maailmalla tunnettujakin tekijöitä (Milan Kundera, José Saramago, W. G. Sebald, Per Olov Enquist), mutta monta kertaa valinta on osunut hieman eksoottisempiin nimiin ja pienempiin kielialueisiin (vietnam, heprea, hollanti). Norjaan palkinto on osunut kerran (Per Petterson, 2006).

Palkitun nimeämistä edeltäviltä ehdokaslistoilta löytyy kirjailijoita ja kieliä kuin Baabelin tornista, mutta ei kuitenkaan suomea tai suomalaisia, mitä voimme vain paheksua ja ihmetellä. Viime vuosien kestosuosikki pohjoismaisista kirjailijoista on ollut Karl Ove Knausgaard, jonka nimeä on pyöritelty vuodesta 2013 lähtien niin pitkällä kuin lyhyemmälläkin listalla. 

Voittajan valitsee viisihenkinen kirjailijoista, kääntäjistä ja kulttuurialan ammattilaista koostuva tuomaristo

Vuoden 2015 palkintoehdokkaat on julkistettu hiljattain. Kärkiehdokkaansa tuomaristo löysi yli sadan teoksen joukosta. Alkuperäiskieliäkin pelissä oli 28. Voittaja julistetaan toukokuun lopulla.

Mukana loppupeleissä ovat japanilainen Haruki Murakami, saksalaiset Daniel Kehlmann ja Jenny Erpenbeck, belgialainen hollanniksi kirjoittava Erwin Mortier, Päiväntasaajan Guineasta kotoisin oleva Juan Tomás Ávila Laurel ja kolumbialainen Tomás González. Näistä maailma tuntee parhaiten Murakamin ja Daniel Kehlmannin. Edelliseltä ehdokkaana on viimeisin romaani Colorless Tsukuru Tazaki and His Years of Pilgrimage. Jälkimmäisen saatamme muistaa miljoonamyyntiin yltäneestä romaanista Maailman mittaaja (2005) ja sitä seuranneesta, niin ikään hyvin menestyneestä novellikokoelmasta Maine (2011). Todennäköistä, että Kehlmannin nyt ehdolla oleva romaani F kääntyy sekin aikanaan myös suomeksi - kuten Murakamin myös.

Loput finalistit ovatkin sitten enemmän tai vähemmän tunnettuja oman maansa ulkopuolella. Erpenbeck on moneen kertaan maassaan palkittu kirjailija ja teatteriohjaaja, jonka kielellisesti kokeellinen tuotanto on nostanut hänet jo aiemmin Independentin ehdokaslistalle. Erwin Mortier tunnetaan sekä kotimaassaan Belgiassa että Hollannissa terävänä kolumnistina ja runoilijana.

Laurel ja González ovat puolestaan tuoreita nimiä näissä kekkereissä. Laurelin taustalta löytyy poliittista maanpakolaisuutta Espanjassa ja häntä pidetään espanjankielisen maailman yhtenä mielenkiintoisimmista poliittisista kirjailijoista. Gonzálezilta ehdolla on tämän esikoisromaani, joka ilmestyi 1983 kirjailijan tuolloisen työpaikan, yökerhon kustantamana. Romaanista tuli menestys ja Gonzálezista kirjailija, eikä maine tehnyt ehkä pahaa tuolle kustantajaksi äityneelle yökerhollekaan.

Viime vuonna palkinto meni irakilaiselle Hassan Blasimille. Tästä palkinnosta voisimme me suomalaiset myös röyhistellä, sillä Blasim on asunut Suomessa vuodesta 2004 lähtien. Irakista hän joutui lähtemään poliittisten elokuvaohjaustensa takia. Blasim kirjoittaa arabiaksi ja hän ehti nousta Independentin listalle jo 2009 ilmestyneellä novellikokoelmallaan Vapaudenaukion mielipuoli (suom. 2014) ennen kuin täysosuma tuli teoksella Irakin Purkkajeesus (2013).

Orhan Pamukin tähti lähti nousuun juuri Independentin palkinnon myötä. Sehän huipentui sitten Nobeliin 2006. Kuka tietää, mitä meillä on vielä odotettavissa Blasimin taholta. Onko seuraava nobelistimme Tampereen Pispalassa asuva maahanmuuttaja, joka kirjoittaa arabiaa?

Ei saa lakaista!

Edellisessä blogipostauksessani kerroin Yhdysvalloissa kehitetystä mobiilisovelluksesta Clean Reader, joka pyyhkäisee kirjan sisältämät kirosanat ja törkeydet tieltään ja korvaa ne soveliaammilla sanoilla.

Melko pian palvelun lanseeramisesta luudan heiluttajat saivat monet, varsinkin kristillistä äärilaitaa edustavat tahot hurraamaan keksinnölleen. Mikä ei ole yllättävää, eikä myöskään se, että kirjailijat käynnistivät välittömästi iskun luutaliikettä vastaan. Kapinaliikkeen barrikadeilla ylimpänä sananvapauden lippua on heiluttanut Joanne Harris (Pieni suklaapuoti), joka omassa blogissaan toteaa, että sovelluksessa on kysymys ei mistään muusta kuin sensuurista ja siitä, että teksteihin tehdäään muutoksia ilman kirjailijan lupaa. Harris vertaa toimintaa uskonnollisten hurmaliikkeiden, natsien, jopa Isiksen harjoittamaan väkivaltaan kulttuuriperintöä kohtaan. Kaikissa on kysymys samasta: tuhoa tehdään puhtaan, korkeamman moraalin tai nk. hyvän maun nimissä.

Harrisille kysymys on ennen kaikkea periaatteellinen. Clean Reader saattaa vaikuttaa viattomalta ja hyvääkin tarkoittavalta innovaatiolta, mutta voi pahimmillaan avata helvetin portit. Ehkä sanojen jälkeen vuorossa ovat rivot patsaat, sitten homot, juutalaiset, ja lopulta sytytetään kirjastot palamaan ja muokataan historia uusiksi.

Harrisin johtama taistelu taantumuksen voimia vastaan on tuottanut tulosta. Clean Reader joutui kohta kohun alettua ja kirjailijoiden sekä kirjakauppojen liityttyä yhteiseen rintamaan poistamaan sivultaan e-kirjoja kauppaavan myyntikataloginsa. "Tämä oli pieni voitto törkyiselle maailmalle", Harris totesi uutisen kuultuaan, mutta varoittaa myös tulevasta. Puritanistit keräävät voimiaan ja tulevat jatkamaan hyökkäyksiä. "Meidän on syytä olla valppaita."

Luutaporukalla on omat kannattajansa. Sen Harris on saanut tuta. "Mielelläni lukisin tarinoitasi ellei niissä olisi mukana niin paljon tarpeettoman siivotonta kieltä", kuului todistus eräänkin lukijan kynästä. Toisen mielestä maailmankirjallisuus on täynnä merkittäviä teoksia, jotka eivät kuitenkaan täytä kielen osalta laatustandardeja. Siksi tarvitaan Clean Reader.

Näille Harris vastaa, että jo Shakespeare loi tarpeettoman siivotonta kieltä, kuten myös Chaucer, Lawrence tai Joyce.

"Jos lukija haluaa välttää kirjojani, hyväksyn sen kyllä. Hänellä on siihen oikeus. Jos hän vihaa kirjojani, sekin menettelee. Jos hän tietää, miten kirjoistani olisi voinut tulla parempia, asia on kunnossa. Hänellä on oikeus olla jotakin mieltä riippumatta siitä, hyväksynkö minä hänen näkemyksensä vai en. MUTTA - hänellä ei ole mitään oikeutta mennä sorkkimaan tekstiäni. Minun kirjani, minun sääntöni, ja minun sanani. JOKAIKINEN niistä."

Luuta meitä varjelkoon!

Maailma on tehty hassuista appseista.

Yksi erikoisimmista kirjallisuutta läheltä liippaavista on hiljan kehitetty Yhdysvalloissa. Kyllästyneenä nykykirjojen sisältämään kirosanavalikoimaan pariskunta Idahosta kehitti yhteistyössä erään firman kanssa sähkökirjojen lukuohjelman, jolla saa poistettua kaikki rivoudet e-kirjoista.

Ilmaisohjelman voi ladata iPhoneen tai iPadiin ja keskittyä sen jälkeen lukemisen lumoon ilman häiritseviä v- tai p- tai s-alkuisia sanoja tai muita rivouksia. Ohjelmaa on tällä hetkellä saatavilla 14 kielellä (ei kuitenkaan suomeksi).

Lukijalla on mahdollisuus käyttää kyseistä ohjelmaa myös ilman tuhmien sanojen lakaisuefektiä. Mutta jos sille tielle kuitenkin mieli tekee, valittavana on kolme vaihtoehtoa: tekstin puhdistaminen kaikkein ilmeisimmistä rumista sanoista, astetta tiukempi kontrolli sekä törkeyksien täydellinen nitistäminen. Lakaistavien sanojen tilalle ohjelma tarjoaa soveliaampia vaihtoehtoja, joissa ei ole mitään mieltä tai kieltä loukkaavaa.

Clean Reader on menestynyt kohtuullisesti ja saanut monet ylistämään innovaatiota. "Ihanaa, että ei tarvitse enää lukea kaikkia niitä törkeyksiä!", "Paras ohjelma ikinä! Sain takaisin jo kadonneen lukuintoni!". Useat vanhemmat kaukana lännessä ovat myös kiitelleet sitä, että i-luudan ansiosta he voivat antaa lastensa lukea huoletta kirjallisuutta kuin kirjallisuutta. Jälkimmäinen seikka oli myös se heräte, joka pisti ohjelman alkuperäiset ideoijat työskentelemään pyöreitä päiviä hankkeensa eteen.

Tekijänoikeuskysymykset eivät nekään ole este lukupoliisin käytölle. Lukija kun voi tehdä ostamalleen tuotteelle mitä haluaa. Alkuperäiseen teokseen ei kajota, ainoastaan siihen versioon, joka näkyy yksittäiselle lukijalle. Ja sehän on jokaisen lukijan oma asia, mitä kirjalleen tekee.

Tämä amerikkalaisen lukutaitokampanjan uusin motto "Read books, not profanity" kuulostaa jotenkin asiakaskeskeisemmältä ja paremmin segmentoidulta kuin kotikutoisemme "Lukeminen kannattaa aina".

Suomalaisen kirjallisuuden ekologista sananjälkeä se ei silti uhkaa.