Lokakuu lähestyy ja sen myötä veikkaukset tulevasta kirjallisuuden nobelistista kiihtyvät. Kansainvälisten vedonlyöntitoimistojen suosikkilistan kärjestä löytyy tällä hetkellä Haruki Murakami. Japanilainen on aiemminkin pärjännyt hyvin näissä ennakkoasetelmissa, ei niinkään itse valintahetkellä, jossa viimeisen sanan lausuu aina ruotsalaisten asettama arvovaltainen komitea. Ja tekee sen, kuten tiedetään, yllätyksiä säästämättä.
Murakamin osakkeet ovat siis nousussa. Lähellä hengittävät amerikkalainen Joyce Carol Oates, unkarilainen Peter Nádas, eteläkorealainen Ko Un ja kanadalainen Alice Munro. Huonosti ei mene myöskään syyrialaisella runoilijalla Adoniksella, joka hävisi 2011 vain säkeenmitalla ruotsalaisten omalle pojalle, Tomas Tranströmerille.
Philip Roth ja Don DeLillo ovat edelleen ainakin niminä mukana, mutta monikaan ei usko, että komitea lähtee tuolle linjalle. Palkitsemaan yhdysvaltalaisia meganimiä.
Juu, ei: Sofi Oksasen nimeä ei listoilta löydy.
Vakavastihan näitä nobelarpajaisia ei ole syytä ottaa. Vain Ruotsin Akatemia tietää lopulta sen, minkä tietäminen on tarpeellista. Kaikki ennen sitä on huulten pärinää. Bob Dylanin puolesta iskettiin taaloja pöytään parisen vuotta sitten, ja viimevuotiseksi voittajaksi (Mo Yan) nousi lopulta kirjailija, jonka kertoimissa ei ollut hurraamista.
Mutta pelurit ovat nyt iskeneet kiinni Murakamiin.
Kun Nobel pitäisi testamentin mukaan luovuttaa kirjailijalle, jonka kirjat ovat jollakin tapaa edustavan "ihanteellisia", Murakamin nimi ei kaikkien moraalikoodistoon tai esteettisiin kategorioihin taivu. Hänen tapansa risteyttää keskenään lajityyppejä, melodraaman ja suorasukaisen seksuaalisen kuvaston häpeilemätön käyttö ja kansallisten ja kulttuuristen typologioiden kyseenalaistaminen on tulkittu epäilyttävänä.
Murakamin asemaa Nobel-pörssissä ei mitenkään edistä sekään, että hän on niin tavattoman suosittu. Kaikkialla maailmassa.
Mutta onhan hän sentään mies ja vieläpä sopivan vanha. Tähän mennessä 109 kirjailijaa on tämän arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon saanut. Heistä vain 12 on ollut naisia. Palkittujen keski-ikä on yhtä kuin Murakamin ikä, 64.
Oma veikkaukseni on kylläkin Nádas. Mutta ennemmin Murakamia lukee kuin turpaansa ottaa.
Kirjoituksia kirjoista, kirjailijoista, lukijoista, kirjojen kustantajista ja vähän muustakin...
7.9.2013
3.9.2013
Kuvasta kirjaan
Kesän viimeisimpien henkäysten saattelemana otin käteeni Tracy Chevalierin (s. 1962) jo runsaan vuosikymmenen takaisen romaanin Tyttö ja helmikorvakoru (1999). Hollantilaisen 1600-luvulla eläneen Johannes Vermeerin maalaaman taulun mysteereihin pureutuva romaani oli ilmestyessään kansainvälinen sensaatio ja myyntimenestys, eikä sen tenho ole kadonnut vieläkään mihinkään.
Kuten ei Vermeerin taiteenkaan.
Yhdysvaltalaissyntyinen Chevalier tavoittaa romaanissaan oivallisella tavalla kuvaamansa taiteilijan taulujen pysähtyneen asetelmallisuuden, jossa aukipurettavat tarinat odottavat kertojaansa. Historiallisista lähtökohdista Chevalier rakentaa fiktiivisen kertomuksen vaatimattomasta piikatytöstä, joka päätyy taiteilijan malliksi ja jonka liikkeeseen pysähtyneet kasvot vilkaisevat meihin vielä satojen vuosienkin takaa.
Kukaan ei tiedä, kuka Vermeerin kuuluisan kuvan tyttö oli tai miten hänestä tuli taiteilijan malli. Chevalier on tietävinään ja hyödyntää samalla romaanikirjailijan vapauttaan käyttäen henkilöitään jonkin näitä suuremman aiheen tukirankana. Historia puhuu hiljaisessa katseessa, toiveissa joita ei milloinkaan lausuta ääneen, rajoissa joita me noudatamme tai joita vastaan yritämme taistella.
Kirjan ilmestyessä Chevalier sai kiitosta siitä, että malttoi jättää tarinansa romanttisen lähtökohdan vähemmälle huomiolle. Historialliselle fiktiolle tyypilliseen faktojen ja kulttuuristen anekdoottien helmasyntiin Chevalier ei myöskään sortunut. Jäljelle jäi itse asiassa vain pieni tarina siitä, mitä on olla toisten katseen kohteena ja mitä tapahtuu, kun yrittää katsoa takaisin.
Pieni tarina, suuri kuva. Ja katseenvangitsijana tuo valkea täplä, joka taistelee huomiostamme hartioille valahtaneen huivin ja aukiraottuneiden huulten kanssa.
Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru. Suom. Arja Gothoni. Otava 2001.
Kuten ei Vermeerin taiteenkaan.
Yhdysvaltalaissyntyinen Chevalier tavoittaa romaanissaan oivallisella tavalla kuvaamansa taiteilijan taulujen pysähtyneen asetelmallisuuden, jossa aukipurettavat tarinat odottavat kertojaansa. Historiallisista lähtökohdista Chevalier rakentaa fiktiivisen kertomuksen vaatimattomasta piikatytöstä, joka päätyy taiteilijan malliksi ja jonka liikkeeseen pysähtyneet kasvot vilkaisevat meihin vielä satojen vuosienkin takaa.
Kukaan ei tiedä, kuka Vermeerin kuuluisan kuvan tyttö oli tai miten hänestä tuli taiteilijan malli. Chevalier on tietävinään ja hyödyntää samalla romaanikirjailijan vapauttaan käyttäen henkilöitään jonkin näitä suuremman aiheen tukirankana. Historia puhuu hiljaisessa katseessa, toiveissa joita ei milloinkaan lausuta ääneen, rajoissa joita me noudatamme tai joita vastaan yritämme taistella.
Kirjan ilmestyessä Chevalier sai kiitosta siitä, että malttoi jättää tarinansa romanttisen lähtökohdan vähemmälle huomiolle. Historialliselle fiktiolle tyypilliseen faktojen ja kulttuuristen anekdoottien helmasyntiin Chevalier ei myöskään sortunut. Jäljelle jäi itse asiassa vain pieni tarina siitä, mitä on olla toisten katseen kohteena ja mitä tapahtuu, kun yrittää katsoa takaisin.
Pieni tarina, suuri kuva. Ja katseenvangitsijana tuo valkea täplä, joka taistelee huomiostamme hartioille valahtaneen huivin ja aukiraottuneiden huulten kanssa.
Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru. Suom. Arja Gothoni. Otava 2001.
8.8.2013
Korvakirjoja
Mikäli on uskominen viimeisimpiä visioita rapakon takaa, perinteinen tapa lukea itsekseen hiljaa kirjallisuutta on kohta historiaa. Yhdysvalloissa kirja-alan markkinoiden ainoa hyvä uutinen tulee äänikirjojen puolelta. Kun paperille painetun ja e-kirjojen menekki on kutistumaan päin, äänikirjat leikkaavat yhä suuremman siivun yhteisestä kakusta.
Syitä tähän on varmaankin monia ja tärkeimpänä mobiiliteknologia. Napit korvissaan kulkevat ihmiset kaipaavat äänimaailmaansa muutakin kuin musiikkia. Uuden väylän kuluttajien aivoihin löytäneet kustantajat kilpailevat nyt verisesti siitä, kenen löytämille tarinoille löytyy eniten kuulijoita.
Äänikirjoja tuotetaan ja ostetaan samalla vimmalla kuin teknisiä vimpaimia. Kirjojen hinnat ovat pudonneet alas ja niiden tarjonta kasvanut räjähdyksenomaisesti. Digitaalinen todellisuus on tehnyt äänikirjojen saannin ja käytön helpoksi. Ei enää kömpelöitä ja tilaa vieviä kasetteja tai CD-levyjä. Muutamalla painalluksella kirjan voi ladata omaan kännykkään tai tablettiin, vääntää volyymin kaakkoon ja antaa jonkun Colin Firthin tai Annette Beningin lukeman tarinan viedä taivaisiin.
Tai vaikka tehdä ruokaa, pyöräillä ja lenkkeillä samalla, kun uusimmat bestsellerit tulevat "luetuiksi".
Yhdysvalloissa äänikirjojen markkinoita hallitsee Audible, jonka taustalta löytyy maailman suurin verkkokirjakauppa ja sähköisten kirjojen kustantaja Amazon. Yhtiö puskee markkinoille yli tuhat nimikettä joka kuukausi ja nostanee lähivuosina tuottamiensa äänikirjojen määrän sataan tuhanteen. Viime vuonna Audible julkaisi sovelluksen, joka yhdistää toisiinsa e-kirjan ja äänikirjan ominaisuudet. Sen avulla lukija voi vaivattomasti siirtyillä omien tarpeidensa mukaisesti kirjan kuuntelusta tekstin lukemiseen näytöltä ja toisinpäin, mikä mihinkin tilanteeseen parhaiten sopii. Uusi uljas lukija elää äänen, kuvan ja tekstin yhteensitomassa todellisuudessa.
Äänikirja on ollut pitkään - aina siitä asti, kun ensimmäisiä kirjoja alettiin lukea sokeita varten nauhalle 30-luvun Yhdysvalloissa - vain yksi keino välittää kirjoitettua tekstiä laajemmalle asiakaskunnalle. Nyt siitä on kehkeytymässä oma kirjallinen lajityyppinsä. Tunnetut näyttelijät ja muut äänenkäytön ammattilaiset lukevat edelleen perinteisiä klassikkoja ja uusimpia kirjallisia hittejä, mutta entistä enemmän on alettu tuottaa myös teoksia, jotka on lähtökohtaisesti laadittu ääneen lukemista varten. Sitä myöten myös tyylilliset keinot on sovitettu välineen mukaisesti: monimutkaiset, pitkät ja kikkailevat lauseet voi unohtaa ja keskittyä siihen, että kuuntelija pysyy tarinan kannoilla. Musiikki ja erilaiset ääniefektit pitävät nekin korvat höröllä.
Kirjallisuuden olemassaolon kannalta on tietenkin hyvä, että kirjallisuuden tuottajat (kirjailijat, kustantajat ja muut) elävät tässä ja nyt, eivätkä luovuta, vaikka uusi aika tuntuu hylkivän kirjallisuuden välittymiseen liittyvää hiljaista, mietiskelevää, keskittynyttä otetta. Satoja vuosia harjoitettu tekstin lukeminen yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa ei ehkä enää ole tätä aikaa. Siksi uudet keinot, temput ja houkutukset on syytä ottaa ennakkoluulottomasti käyttöön.
Monet ovat silti sitä mieltä, että sopeutumisessa ja sopeuttamisessa on syytä olla varovainen. Katoaako lukemisen syvimmästä olemuksesta jotakin oleellista siinä vaiheessa, kun kirjan lukeminen muistuttaa enemmän ADHD-oireyhtymää kuin mentaalista matkaa omaan mieleen?
Syitä tähän on varmaankin monia ja tärkeimpänä mobiiliteknologia. Napit korvissaan kulkevat ihmiset kaipaavat äänimaailmaansa muutakin kuin musiikkia. Uuden väylän kuluttajien aivoihin löytäneet kustantajat kilpailevat nyt verisesti siitä, kenen löytämille tarinoille löytyy eniten kuulijoita.Äänikirjoja tuotetaan ja ostetaan samalla vimmalla kuin teknisiä vimpaimia. Kirjojen hinnat ovat pudonneet alas ja niiden tarjonta kasvanut räjähdyksenomaisesti. Digitaalinen todellisuus on tehnyt äänikirjojen saannin ja käytön helpoksi. Ei enää kömpelöitä ja tilaa vieviä kasetteja tai CD-levyjä. Muutamalla painalluksella kirjan voi ladata omaan kännykkään tai tablettiin, vääntää volyymin kaakkoon ja antaa jonkun Colin Firthin tai Annette Beningin lukeman tarinan viedä taivaisiin.
Tai vaikka tehdä ruokaa, pyöräillä ja lenkkeillä samalla, kun uusimmat bestsellerit tulevat "luetuiksi".
Yhdysvalloissa äänikirjojen markkinoita hallitsee Audible, jonka taustalta löytyy maailman suurin verkkokirjakauppa ja sähköisten kirjojen kustantaja Amazon. Yhtiö puskee markkinoille yli tuhat nimikettä joka kuukausi ja nostanee lähivuosina tuottamiensa äänikirjojen määrän sataan tuhanteen. Viime vuonna Audible julkaisi sovelluksen, joka yhdistää toisiinsa e-kirjan ja äänikirjan ominaisuudet. Sen avulla lukija voi vaivattomasti siirtyillä omien tarpeidensa mukaisesti kirjan kuuntelusta tekstin lukemiseen näytöltä ja toisinpäin, mikä mihinkin tilanteeseen parhaiten sopii. Uusi uljas lukija elää äänen, kuvan ja tekstin yhteensitomassa todellisuudessa.
Äänikirja on ollut pitkään - aina siitä asti, kun ensimmäisiä kirjoja alettiin lukea sokeita varten nauhalle 30-luvun Yhdysvalloissa - vain yksi keino välittää kirjoitettua tekstiä laajemmalle asiakaskunnalle. Nyt siitä on kehkeytymässä oma kirjallinen lajityyppinsä. Tunnetut näyttelijät ja muut äänenkäytön ammattilaiset lukevat edelleen perinteisiä klassikkoja ja uusimpia kirjallisia hittejä, mutta entistä enemmän on alettu tuottaa myös teoksia, jotka on lähtökohtaisesti laadittu ääneen lukemista varten. Sitä myöten myös tyylilliset keinot on sovitettu välineen mukaisesti: monimutkaiset, pitkät ja kikkailevat lauseet voi unohtaa ja keskittyä siihen, että kuuntelija pysyy tarinan kannoilla. Musiikki ja erilaiset ääniefektit pitävät nekin korvat höröllä.
Kirjallisuuden olemassaolon kannalta on tietenkin hyvä, että kirjallisuuden tuottajat (kirjailijat, kustantajat ja muut) elävät tässä ja nyt, eivätkä luovuta, vaikka uusi aika tuntuu hylkivän kirjallisuuden välittymiseen liittyvää hiljaista, mietiskelevää, keskittynyttä otetta. Satoja vuosia harjoitettu tekstin lukeminen yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa ei ehkä enää ole tätä aikaa. Siksi uudet keinot, temput ja houkutukset on syytä ottaa ennakkoluulottomasti käyttöön.
Monet ovat silti sitä mieltä, että sopeutumisessa ja sopeuttamisessa on syytä olla varovainen. Katoaako lukemisen syvimmästä olemuksesta jotakin oleellista siinä vaiheessa, kun kirjan lukeminen muistuttaa enemmän ADHD-oireyhtymää kuin mentaalista matkaa omaan mieleen?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)

