Rowling tulee - Oletko valmis?

Torstai 27. syyskuuta 2012 on se päivä, jolloin monen kännykkä piippaa muistutuksen merkiksi. Silloin ilmestyy J. K. Rowlingin uusi kirja, aikuisille suunnattu mysteeri, komedia, romanssi, jännäri, mikä-lie-romaani.

Sisällöstä ei vielä paljoa tietoa heru. Tämä tiedetään, että teoksen nimi on The Casual Vacancy ("Ontto arki"), tarina sijoittuu pieneen englantilaiseen kylään ja tapahtumien käynnistäjänä toimii paikallisen merkkihenkilön äkillinen kuolema.

Lähtöasetelmasta päästään idyllisen maalaiskylän pimentoon kätkeytyvien salaisuuksien äärelle ja purkamaan kipeitä ihmissuhteita, joissa kaikki, "rikkaat ja köyhät, teinit ja vanhemmat, avioparit, opettajat ja oppilaat", ovat sodassa keskenään, kuten kustantaja Rowlingin kirjasta toteaa. Ja lupaa myös, että kirjasta löytyy mustaa huumoria, yllätyksellisyyttä ja mielenmyllerryksiä.

Romaanin laajuus lienee 500 sivun luokkaa ja sen englanninkielinen versio julkaistaan samaan aikaan kaikkialla maailmassa kovakantisena, sähkökirjana, ladattavana versiona sekä CD-muodossa.

Rowling on kaikkien aikojen eniten myyty lasten- ja nuortenkirjailija (450 miljoonaa kopiota). Hänen astumisensa aikuisten kirjalliselle mantereelle tulee olemaan mielenkiintoinen tapahtuma muidenkin kuin Potter-fanien mielestä. Vapisevatko Jude Deveraux'n, Barbara Taylor Bradfordin, Barbara Cartlandin, Catherine Cooksonin, Danielle Steelin tai Nora Robertsin tuolit? Tärisevätkö Dan Brownin, Carlos Ruiz Zafónin, James Pattersonin tai Mary Higgins Clarkin kintut? Vai onko Anne Ricen ja Stephen Kingin syytä olla huolissaan tulevaisuudestaan?

Potter-sarja oli monien lajityyppien hybridi. Voitaneen olettaa, että Rowling toteuttaa samaa reseptiä oikeasti-aikuisille tarkoitetun kirjansa kohdalla. Tietoisesti tai tiedostamattaan, ihan postmodernisti.

Poliisiasia

Amerikka on iso maa ja isolla maalla on omat kummat tapansa. Kun rapakon toisella puolella, Euroopassa, kirjallisuuden rivoudet tai tapoja ja tottumuksia kyseenalaistavat heitot saavat olla jokseenkin rauhassa, jenkeissä näihin suhtaudutaan aika ajoin aika totisesti.

Viimeisin uutisenpoikanen tulee Etelä-Carolinan osavaltiosta, jossa poliisi tutki suurennuslasien ja täikamman kanssa Orson Scott Cardin (s. 1951) romaania Ender's Game.

Sattui nimittäin niin, että koulun onneton opettaja oli antanut teini-ikäisten luettavaksi joukon kirjoja, joista löytyi Cardin jo klassikoksi muodostuneen tieteisromaanin ohella mm. Agatha Christien Esirippu. Ei tuo Christiekään kaikkia lapsosten vanhempia riemastuttanut, mutta Cardin luettamisessa oli jo aineksia virkavallan hälyttämiseen.

Ilmoituksen tehneiden vanhempien mukaan Ender's Game sisältää pornoa ja kirosanoja. Koulu reagoi heti lomauttamalla opettajan poliisitutkinnan ajaksi. Loppujen lopuksi poliisit olivat sitä mieltä, että opettaja ei ollut rikkonut osavaltiolakeja, eikä näin syyllistynyt rikokseen, vaikka romaani heidänkin tutkinnan perusteella sisältää aineistoa, jonka sopivuus alaikäisille on kyseenalaista. Jälkimmäisestä seikasta johtuen koulun johto päätti jatkaa opettajan hyllyttämistä toistaiseksi.

Cardin romaani kertoo tulevaisuudesta, jossa joukosta valioluokan oppilaita on koulutettu taistelijoita suojelemaan maata avaruudesta saapuneita ötököitä vastaan. 1985 ilmestyneestä romaanista on kasvanut 11:sta romaanin, novellien ja sarjakuvien sarja. Suomeksi ensimmäinen osa ilmestyi 1990 (Ender, Ursa).

Uutinen on kaiken kaikkiaan tunkkainen ja hieman kliseinenkin. Näitähän me eurooppalaiset niin mielellämme uutisoimme todistuksena amerikkalaisten typeryydestä ja sivistymättömyydestä. Mutta mielenkiintoiseksi jutun tekee se, että kirjailija, johon nämä asenteet kohdistuvat, on itse tunnettu homokielteisyydestään ja konservatiivisista asenteistaan. Card vastustaa samaan sukupuolta olevien avioliiton laillistamista, ei usko ilmaston lämpenemiseen ja epäilee evoluutioteorian oikeellisuutta. Hän on myös intomielinen mormoni, joka on välittänyt uskonnollista sanomaansa myös kirjoihinsa.

Entä jos onkin niin, että Endersin romaanit ovat pahimman luokan äärioikeistolaista propagandaa, jossa uskonsoturit taistelevat jostakin ulkopuolelta saapuvia muukalaisia vastaan kaikin mahdollisin keinoin? Siinä taistelussa veri lentää ja ärräpäät sinkoilevat. Ja taistelun jälkeen mennään lepäämään ydinperheen huomaan.

Entä jos onkin niin, että kiroilusta ja pornoilusta valittaneiden vanhempien huolenaiheena olikin romaanin välittämä maailmankuva, jossa kielteiset asenteet ja väkivallan käyttö tehdään hyväksyttäväksi tavaksi päästä eroon kaikenlaisesta vieraasta?

Entä jos onkin niin, että ainoa keino herättää huomiota ja saada aikaan muutosta, on asettautua vastustajan nahkoihin ja singota ilmoille argementteja, joita he ymmärtävät?

Sijaiskärsijänä tässä tapauksessa on opettaja, joka joutui ristituleen. Ellei hän sitten ole jomman kumman puolella...

Voi tietenkin olla, että kaikki on juuri sitä, miltä se näyttää. Totiset torvensoittajat eivät kestä ruokottomuuksia ja vaativat niiden puhdistamista kirjoista samaan aikaan, kun muissa medioissa tehdään hirvittävyyksiä erikoissuojeluun asetettujen lasten silmien alla.

Siinä tapauksessa ihanaa on se, että kirjallisuudella on vielä merkitystä ja että se voi näinkin olla vielä vaarallista. Mitä se onkin.

Voi nimittäin olla myös niin, että Card on tarkoituksella liittänyt romaaniinsa tekijöitä (kirosanat, väkivalta, seksi), joiden tietää kiinnostavan teinejä ja vähän muitakin. Mikä tarkoittaa sitä, että...

Äidin poika

Kyllähän se tiedetään, että modernin proosan mestarin Marcel Proustin (1871-1922) äitisuhde oli vähintäänkin mielenkiintoinen, mutta viimeisessä London Review of Booksissa kirjallisuudentutkija Michael Wood (s. 1936) haluaa tästä meitä vielä kerran muistuttaa ympäten mukaan myös ajatuksia hulluudesta, äidin murhasta ja siitä, mitä tapahtuu, jos sitä ei ehditä tehdä.

Woodin artikkelin lähtökohtana on ajatus siitä, että ihmiset sekoilevat elämässään monella tavoin, ja myös tekstit noudattavat tätä samaa kaavaa: niitä lukiessa tuntuu siltä, että jotakin on pahasti pielessä. Ongelma on sitten sama kuin hullujen ihmistenkin kanssa. Miten tulkita käyttäytymistä tai juttua, joka ei asetu normaalin rajoihin?

Proust rakasti äitiään kovin ja äiti poikaansa. Heidän suhteensa oli läheinen, intiimi ja huolehtiva. Jälkimmäinen koski erityisesti äitiä, jolla oli tapana tiedustella toistuvasti pojan yleisvointia ja pyytää tätä kertomaan tarkastikin, milloin tämä on herännyt, mennyt nukkumaan, kuinka kauan ollut ulkona ja levännyt. Toki äidin ja pojan kirjeenvaihdossa käsitellään paljon muitakin asioita (jutellaan ihmisistä, ajankohtaisista tapahtumista, matkoista, kerrotaan huvittavia juttuja yms.), mutta etualalla on aina huoli pojan terveydestä.

Eikä siinä mitään. Pikkuinen Marcel - joka oli kirjeenvaihdon aikana jo täysi-ikäinen mies - oli kovin sairaalloinen (astmaa, allergiaa) ja itsekin innokas tarkkailemaan kehonsa käyttäytymistä. Hän myös mielellään vastaili äitinsä yksityiskohtaisiin tiedusteluihin, samalla tarkkuudella ("Eilen illalla ei astmaa", "Tulin kotiin niiskuttaen, yskien ja pahassa astmassa") ja jokaisen pillerinkin nimeten. Äiti puolestaan käski poikaa pukeutumaan lämpimästi ja leikkaamaan hiuksensa.

Kaiken kaikkiaan Proustien kesken vallitsi varmaankin hyvin luottamuksellinen ja uskottu suhde. Mutta jotakin hullua tuossa kaikessa oli, kuten tutkijat ovat todenneet ja kuten Woodkin toteaa. Esimerkkinä on käytetty usein erästä kohtausta, jolloin Marcelin ja vanhempien välille kehittyi suurikin riita (syynä ehkä pojan homoseksuaalisuus tai holtiton tapa käyttää rahaa), jonka päätteeksi poika paiskasi huoneesta lähtiessään oven niin kovaa kiinni, että sen lasi hajosi pieniksi sirpaleiksi. Marcel pyysi myöhemmin tätä anteeksi ja äiti antoi ja kirjoitti kirjeen, jossa rikkoontunut lasi vertautuu heidän "ikuisesti kestävään liittoonsa".

Proustin äiti oli juutalainen, ja juutalaisissa häämenoissa hääpari särkee juomalasin yhteenkuuluvuuttaan todistaen.

Joten, äidin sanavalinta on tässä vähintäänkin mielenkiintoinen ja herättänyt monia arveluja heidän suhteensa laadusta. Wood ei usko, että suhteessa sinänsä oli mitään muuta kuin ylihuolehtivaisuutta, mutta ongelma liene ollut juuri tässä. Marcel ei kyennyt koskaan päästämään irti äidistään, ei ennen kuin tämä kuoli, mikä sekin tapahtui vasta siinä vaiheessa, kun vahinko oli jo tapahtunut. Äiti piti huolen siitä, että poika säilyi aina hänen lapsenaan, ja poika suhtautui äitiinsä aina äitinä.

Tämä molemminpuolinen riippuvuussuhde kulkeutui myös Proustin teksteihin. Kadonnutta aikaa etsimässä on tietenkin yhtä kadonnutta äitiä etsimässä koko sarja, mutta sen äärelle hän pääsi vasta, kun äiti oli mennyt rajan taakse. Wood nostaa esille mielenkiintoisen esimerkin Proustin tavasta käsitellä suhdettaan äitiin. 1900-luvun alussa Ranskassa kohistiin tapauksesta, jossa rehdinoloinen, porvarillisessa ammatissa oleva mies oli tappanut äitinsä ja sitten itsensä. Mieletön rikos sai Proustin laatimaan aiheesta artikkelin, jossa hän tarkastelee murhaa psykologisesta näkökulmasta liittäen siihen myös esimerkkejä antiikin taruista ja kertomuksista, joissa äiti on hirviö, rakastaja tai muuten vain tiellä. Proust haluaa tavallaan ymmärtää teon tehnyttä miestä, jonka rakkaus äitiään kohtaan on niin vahva, että hän ei halua tämän joutuvan kohtaamaan elämän synkkiä realiteetteja, ihon rypistymistä, harmaantumista, muistin heikkenemistä ja horjuvaa käyntiä.

Ei Proust halua hyväksyä tappajan tekoja, mutta hän ikään kuin selittää sitä. Proustin mukaan miehen syyllisyys on tässä vain pintaa, jonka alla muhii ajatus sovituksesta.

Proustin tavalle "banalisoida mytologiaa" (Wood) löytyy ehkä selitys siitä, että kun hänen äitinsä kuoli 1905, tämä kuoli vain kaksi vuotta Proustin isän kuoleman jälkeen. Marcel itse tulkitsi äidin poismenon petturuutena häntä, siis Marcelia, kohtaan. Äiti jätti hänet yksin, vaikka tiesi pojan vielä tarvitsevan hänen huolenpitoaan. Vaikutti myös siltä, että äiti kuoli Marcelin isän ja oman puolisonsa takia. Äiti siis lopulta valitsi aviomiehensä.

Kirjeissään, joissa Proust tilittää suruaan muille, hän on äidilleen vihainen ja yllättynyt tämän ilmeisen voimakkaasta henkisestä siteestään puolisoonsa. Samalla Proust on vihainen itselleen, että hän aiheutti "mammalle aivan liikaa huolta", että hän oli "aina niin sairas", minkä takia äiti oli surullinen. Syvimmän itsesäälinsä aallonpohjassa Proust on sitä mieltä, että hän "myrkytti" äitinsä elämän.

Mutta tavallaan Proustille herää tässä vaiheessa myös tietoisuus siitä, että ihmisen on parempi katkaista siteensä niihin, joita hän rakastaa, siinä vaiheessa, kun se on vielä mahdollista. Eli: äidin "murha" on tehtävä äidin vielä eläessä.

Vaikka äidin kuolema ei jättänyt Proustia koskaan rauhaan, hän Woodin mukaan oppi elämään tosiasian kanssa. Ja kirjoittamaan siitä romaanin, josta tuli länsimaisen kirjallisuutemme historiaa. Proust herätti äitinsä henkiin fiktionsa sivuille, piirsi tämän kasvoille ensimmäiset rypyt ja hiuksille harmaata. "Käsitän nyt", Proust kirjoitti myöhemmin, "että kuolema ei ole poissaoloa eikä luonto ymmärrettävissä ihmisen silmin".  

Käsittämättömät ovat hulluuden tiet.