The New Yorker -lehden kriitikko Joan Acocellalla on ongelma, joka koskee Stieg Larssonin romaanien suosiota. Niitä on nyt myyty yksistään Yhdysvalloissa yli 14 miljoonaa kappaletta, mutta kukaan ei tunnu osaavan antaa kriitikkoa tyydyttävää syytä siihen, miksi Larssonia halutaan tai edes kannattaa lukea.Acocella käy artikkelissaan lyhyesti läpi Larssonin teosten kustannushistorian kaikkine kimurantteine yksityiskohtineen, miten ensimmäinen kustantaja palautti käsikirjoituksen lukemattomana takaisin ja kuinka teokset ilmestyivät vasta siinä vaiheessa, kun kirjailija oli jo kuollut. Kiistat kustannus- ja perintöoikeuksista kerrotaan myös ja arvuutukset siitä, kuka lopulta kirjoitti Larssonin nimiin laitetut teokset, oliko se puoliso vai kustannustoimittaja.
Larssonin trilogian tie angloamerikkalaisille markkinoille ei ollut helppo. Hätäisesti tehty käännös ensimmäisestä osasta sai Englannissa ja Amerikassa hylkäävän päätöksen seitsemältä tai kahdeksalta eri kustantajalta. Vasta voimakkaasti muokattu versio kelpasi kustantajille, ja lopulta myös lukijoille.
Acocellan puolesta Larssonin kaikkia teoksia olisi saatu editoida vieläkin enemmän. Niissä on mukana äärettömän tylsiä ja kohtuuttoman pitkiä jaksoja, joissa ei tapahdu mitään. Tarpeettomat yksityiskohdat, surkeat vitsit, onneton dialogi ja kielen vivahteettomuus tekevät lukemisesta piinaa. Pisteenä iin päällä on trilogian päähenkilö, Mikael Blomkvist, jonka epämaskuliinisuus, aloitteettomuus ja yksiulotteisuus katkaisevat Acocellan mielestä selän koko trilogialta.
Kirjoista sovitetut elokuvat onnistuvat sen sijaan Acocellan mukaan varsin hyvin. Saadakseen massiiviset kirjat mahtumaan säädyllisen elokuvan mittoihin käsikirjoituksiin on jouduttu puristamaan vain kirjojen ydin. Näin mukaan on onnistuttu mahduttamaan kaikki oleellinen, ja vain se.
Acocellalle parasta Larssonin kirjoissa on tarina. Kertojana tämä ei ole hääppöinen, mutta tarinan kuljettajana sen sijaan samaa luokkaa kuin vaikkapa Alexandre Dumas vanhempi, johon myös Vargas Llosa on aiemmin Larssonia verrannut. Eli kirjoissa on mukana sopiva annos jännitystä, seksiä, vastenmielistä väkivaltaa ja yhteiskunnallista paatosta.
Kirjojen suosiota selittää myös Lisbeth Salander, taistelija ja soturi, joka vertautuu Lara Croftiin ja muihin miehiseen seksuaalifantasioihin aktiivisesta amatsoonista. Salanderin ympärille Larsson on rakentanut teknologisen todellisuuden, johon nykylukijan on helppo sekä samaistua että ihailla sen valjastamista rikosten selvittämiseen. Ehkäpä kirjoihin kätkeytyvässä anarkistisessa yhteiskuntakritiikissä on myös se jälkimaku, josta niin monet pitävät.
Tyydyttävää vastausta Larssonin kirjojen suosioon Acocella ei pysty antamaan. Populaarikulttuurin markkinoilla hysteria Larssonin kirjojen ympärillä kuulunee samaan mysteerien sarjaan kuin DaVinci-koodi, Harry Potter ja lady Diana.
Joan Acocella (s. 1945) on The New Yorker -lehden tanssikriitikko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti