Kaiken muun muistamisen arvoisen rinnalla muistettakoon tämäkin: sata vuotta sitten Marcel Proust julkaisi ensimmäisen osan tulevasta suurteoksestaan Kadonnutta aikaa etsimässä. Pieni pariisilainen kustantamo otti muutamien suurimpien kieltäydyttyä kirjan kustannettavakseen, ja loppuosa tarinasta onkin kirjallisuudenhistoriaa.
Ennen Proustin kuolemaa (1922) romaanisyklistä oli julkaistu neljä osaa. Loput kolme editoitiin käsikirjoituksen ja kirjailijan muistiinpanojen pohjalta. Kun viimeinen osa ilmestyi vuonna 1927, koossa oli muutaman tuhannen sivun kirjallinen kokonaisuus, jota tavataan pitää käänteentekevänä modernin proosan kehityksen kannalta. Joycen, Kafkan ja Woolfin tavoin Proust edusti aikansa sukupolvikapinaa, jossa oli mukana muodon ja sisällön radikalismia.
Proustin omaksumaa asennetta alleviivaa se, että samaan aikaan, kun realistisesta ja naturalistisesta kerronnasta oli tehty standardi, hän sijoitti oman tarinaniskentänsä keskiöön ihmisen tavan havainnoida maailmaa. Vaikka Kadonnutta aikaa etsimässä on muistelmateos, jossa palataan ajallisesti vuosikymmenten taakse, se ei keskity siihen, mitä tai miten kaikki tapahtui, vaan pikemminkin siihen, miten tapahtumat koettiin.
Proustin keskushenkilö seuraa elämää ympärillään ja yrittää ymmärtää itseään, ja ehkä siinä samalla myös maailmaa. Sillä niin epäluonteva romaanikirjailija kuin Proust olikin, hän oli myös hyvin tyypillinen aikansa tuote: yksityiskohtia, faktoja, nimiä, tapahtumia, sosiaalisen käyttäytymisen etikettejä ja yhteiskunnallisia ilmiöitä uteliaasti seuraava kronikoitsija.
Kadonnutta aikaa etsimässä voi hyvinkin olla hyvästijättö menneelle ajalle, mutta mikään irtiotto se ei ole. Siihen Proust oli aivan liian sivistynyt.
Muistikuvien syntymisen mekanismeista on Proustin teoksen myötä tullut osa kulttuurista pääomaamme. Lapsuutensa aikaan palaava kertoja tekee matkaa Madeleine-leivoksen maku suussaan. Tiedostamattomasta, jostakin järjen takaa, ehkä alitajunnasta tai ainakin aivoihimme tallentuneista aistikuvista kumpuavat kaikki muistot ja sitä myöten tapamme olla tässä ja nyt.... kun menneistä ajoista ei enää ole jäljellä mitään ihmisten kuoltua, esineitten tuhouduttua, elävät pitkään yksin haju ja maku, muita hauraammat mutta elinvoimaisemmat, aineettomammat, sitkeämmät, uskollisemmat, ja ne elävät kuin sielut, muistavat, odottavat, toivovat kaiken muun raunioilla, kannattavat murtumatta, melkein olemattomana hiukkasena muiston valtavaa rakennelmaa.
Ja jotta emme vaipuisi Proustia muistaessamme liialliseen totisuuteen, palauttakaamme mieleemme myös tämä:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti