Tuhkan tuomaa

Tiedetään, että Truman Capote (1924-84) ei ollut eläessäänkään mikään takarivin tavallinen tahvo. Hän nautti olla esillä, äänessä, huomion ja huhujen kohteena. Vaikka parilla romaanilla (Aamiainen Tiffanylla, Kylmäverisesti) ja novelleillaan maineeseen kiivennyt kirjailija oli toki jo niilläkin valokeilahetkensä ansainnut, Capoten tuotemerkkinä toimivat näitä tehokkaammin ulkokirjalliset provokaatiot, sepitelmät lukuisista rakkausseikkailuistaan, vihjailut suihkuseurapiirien synkistä salaisuuksista ja muotivaatteissa keikarointi.

Lyhyen tauon jälkeen Capoten nimi on taasen monien huulilla, kun Los Angelesissa valmistaudutaan julkkisten ja Hollywood-tähtien syksyiseen anekauppaan. Tarjolla on nimittäin Capoten maalliset jäännökset. Tuhka on varastoitu pieneen japanilaiseen puulaatikkoon, jonka lähtöhinta on 2 000 dollaria.

Huutokaupan järjestäjä myöntää, että uurnan kauppaaminen on hieman outoa ja bisarria jopa heidän mittapuidensa mukaan. Mutta tässä tapauksessa silti sopivaa. Capote oli jo eläessään siksi perso julkisuudelle, että hän taatusti pitäisi siitä, että pystyy vieläkin pääsemään otsikoihin. Ja tavallaan kysymys on kirjailijan viimeisen toiveen kunnioittamisesta. Capote kuulemma kertoi joskus, että hänen tuhkansa ei saisi jäädä unohtumaan kenenkään kirjahyllylle. Parempi siis pistää tavara kiertoon ja antaa tarinalle Truman Capotesta uusi käänne.

Tämä on tiettävästi ensimmäinen kerta, kun kenenkään maalliset jäännökset on pistetty myyntiin. Ihmisen osia on toki aiemmin ollut kaupan - kuten Napoleonin penis tai William Shatnerin munuaiskivi - mutta tuhka on yleensä ripoteltu jonnekin muualle kuin innokkaan ostajan kukkaroon.

Ja noita Capotesta kiinnostuneita kyllä riittää. Meklarin odotukset ovat korkealla. Uurnan hinnan arvellaan kohoavan yli 6 000 dollarin. Capote kun on keräilijän unelma: hänestä riittää niin kerskailun aihetta kuin jutun juurta.

Itse ajattelin pitäytyä johonkin hieman vaatimattomampaan. Miten olisi aamiainen Tiffanylla?

Turkki ja Trump

Turkki ja Trump. Kesä on ollut helteinen. Ohessa pari aiheeseen sopivaa kirjavinkkiä, joiden lukeminen ei välttämättä helpota mahdollista ahdistusta, mutta nostanee pintaan uusia näkökulmia.

Näistä ensimmäinen on Philip Rothin jo kymmenisen vuotta sitten julkaistu Salajuoni Amerikkaa vastaan (2004). Romaani sijoittuu 40-luvun Yhdysvaltoihin ja tarjoaa vaihtoehtoisen historiallisen tulkinnan siitä, mitä olisi voinut tapahtua, jos Rooseveltin sijasta maan presidentiksi olisi tuolloin valittu lentäjäsankari Charles Lindbergh.

Jälkimmäinen suhtautui kielteisesti niin Washingtonin poliitikkoihin kuin juutalaisiin, uskoi vakaasti länsimaisen ja valkoisen rodun ylivertaisuuteen, ylisti Hitlerin ja natsihallinnon saaavutuksia Euroopassa ja vaati maansa pysyttäytymistä irrallaan Euroopassa riehuvasta sodasta. Tämän nk. isolationistisen politiikan näkyvin äänitorvi oli yhdistys "America First", jonka kymmenille tuhansille kannattajille Lindbergh puhui 1941 hyökäten Rooseveltin hallintoa, brittejä ja juutalaisia "sodanlietsojia" vastaan.

Rothin romaanissa presidentiksi nousee kansalaisia sodalla ja salaliitoilla pelotteleva populisti, jonka slogani "Äänestäkää Lindberghiä tai äänestäkää sotaa" uppoaa syvälle amerikkalaiseen äänestäjään. Ja ensitöikseen uusi presidentti tekee sopimuksen sekä Eurooppaa valloittavan Saksan että Aasian alistajan Japanin kanssa; kukin toimikoon omien intressiensä mukaisesti omalla alueellaan. Kotikentällään hallitus ryhtyy koulimaan juutalaisista kunnon amerikkalaisia...

Oikeassa elämässä Roosevelt valittiin vielä kolmannelle kaudelle, eikä Lindbergh koskaan asettautunut republikaanipuolueen ehdokkaaksi. Mutta kaikki muu Rothin romaanissa on heijastumaa historiasta siten kuin se koetaan kuvitteellisen omaelämäkerran keinoin. Kirjailija on sijoittanut lapsuutensa maisemaan pelkotilan, joka oli todellisuutta 30-luvulla syntyneelle juutalaislapselle Yhdysvalloissa. Antisemitismi vaani nurkan takana.

Kuten tiedämme tänään, "Amerikka ensin" -ajattelu on yksi Donald Trumpin ilmaiseman ulkopolitiikan kulmakivistä. Mikä on jo herättänyt monet huomaamaan yhtymäkohtia 30-luvun tilanteeseen ja eristäytymistä kannattavaan rasistiseen kansanliikkeeseen. Tältä osin Rothin romaani näyttäytyy mielenkiintoisessa valossa, vaikka se onkin laadittu aikana, jolloin trumpeja ei vielä horisontissa näkynyt. Mutta väärällä tiedolla, yksinkertaistuksilla, mustamaalauksella, viholliskuvilla ja salaliittoteorioilla ihmisiä johdettiin tuolloinkin, minkä osoittaa romaanin lopusta löytyvä Lindberghin todellinen puhe kansanjoukoille. Britit, juutalaiset ja Rooseveltin hallinto ja muut "sota-agitaattorit" ovat "mobilisoineet propagandansa, rahansa ja suhdeverkkonsa mahdin murentaakseen Amerikan kansan päättäväisyyden pysyä sodan ulkopuolella".

Rothin romaanista on kehittymässä avainteos Yhdysvaltojen nykytilanteen ymmärtämiseen. Toinen mielenkiintoinen esimerkki fiktion poliittisesta voimasta löytyy Ranskasta. Michel Houellebecqin Alistuminen oli ilmestyessään 2015 kirjavuoden sensaatio ja myyntimenestys eri puolilla Eurooppaa. Eikä ihme. Romaanin aiheena on islamin vaikutusvallan vahvistuminen Ranskassa. Kuvitteellinen kertomus sijoittuu lähitulevaisuuteen, vuoteen 2022, jolloin Ranskan presidentiksi nousee sosialistien tuella Muslimiveljeskunnan puheenjohtaja. Islamisaation vanavedessä moniavioisuus laillistetaan ja koululaitosta ryhdytään uudistamaan siirtämällä vanhat opettajat syrjään ja antamalla opetusoikeudet vain muslimeille. Suurena visiona Ranskan johdolle siintää Eurooppa, jota hallitaan kuin muinaista Rooman valtakuntaa ikään, nyt islamin peruspilareita tunnustaen.

Houellebecqin teos ilmestyi samoihin aikoihin, kun Charlie Hebdon toimitukseen tehtiin verinen terrori-isku, joten sen alkutaival oli latautunut merkityksistä. Ja kuten usein käy, romaanin trendikäs aihe peitti alleen sen ilmeisen sisällön. Kirjailijasta rakennettiin kuva islamfoobikosta ja poliittisesta pelurista, joka laskelmoi ihmisten peloilla omaksi hyödykseen. Houellebecq itse tietenkin kielsi kaiken ja vakuutti teoksensa kohdistuvan enemmän ihmisten uskonkaipuuseen kuin mihinkään muuhun.

Ja toden totta, kun tarinaa opiskelijoidensa kanssa pelehtivästä ja akateemiseen norsunluutorniin ahtautuneesta yliopisto-opettajasta lukee tarkkaan, huomaa kirjan kärjen olevan länsimaisen elämäntavan kritiikissä. Kristinusko on menettänyt otteensa sivilisaation rakentajana, rationalismi, materialismi, ateismi ja humanismi niin ikään. Tarvitaan jotakin muuta tilalle. "Oli pakko myöntää, että läntinen Eurooppa oli vajonnut kuvottavan mädännäisyyden asteelle eikä kyennyt enää pelastautumaan..."

Ympärillä olevan maailman tila on myös yksilön mielentila. Alistumisen päähenkilö etsii ulospääsyä henkisestä helvetistään: "En kyennyt enää elämään itseäni varten, mutta ketä muutakaan varten olisin elänyt? Ihmiskunta ei minua enää kiinnostanut, se jopa ällötti minua, en pitänyt ihmisiä veljinäni millään tapaa, ja vielä vähemmän, jos katsoin jotain ihmiskunnan rajallista ryhmää kuten maanmiehiäni tai entisiä työtovereitani."

Ratkaisu löytyy lopulta alistumisesta, jossa piilee "ihmisen suurin onni", kuten romaanissa esiintyvä uskonoppinut toteaa. Alistumalla Jumalalle ja maailmalle on mahdollista löytää yhteys maailmanuskontojen ja radikaalin filosofian välille. Näin tarinan päähenkilö päättää lopulta ottaa vastaan kääntymyksen muslimiksi ja löytänee paikkansa myös entisen työnantajansa suojista. Arkikin sujuu useamman vaimon hellässä hoivassa.

Houellebecqin romaani on satiiri henkilökohtaisesta elämänkriisistä, johon yhdistyy yhteiskunnallinen ja poliittinen vallankumous. Jälkimmäinen tekijä erityisesti johdattaa meidät lukemaan tarinaa peilaten sitä vaikkapa nyky-Turkkiin, jossa kuvitteellisen tai todellisen vallankaappausuhan jälkilöylyissä valtiovallan rakenteita pistetään uusiksi. Tuomarit, kenraalit ja opettajat vaihtuvat toisiin, uudelle hallinnolle soveliaimpiin.

Rothin ja Houellebecqin tieteisromaanit kertovat miltä näyttää, kun viha, pelko ja älyllinen tylsämielisyys saavat vallan. Estradille vapautuvat voimat, joiden työntäminen takaisin Pandoran lippaaseen ei onnistunut silloin ennen, tuskin tulevinakaan aikoina.

---
Michel Houellebecq: Alistuminen. Suom. Lotta Toivanen. WSOY 2015.
Philip Roth: Salajuoni Amerikkaa vastaan. Suom. Arto Schroderus. WSOY 2005.

Kääntäjä soittaa ja tulkitsee

Günter Grassin viimeisen teoksen suomentamiseen Oili Suominen käytti lähes neljä vuotta. Vaikka hän oli kääntänyt saksalaiselta nobelistilta jo ennen tätä kymmenkunta niin aiheen puolesta kuin kielellisesti haastavaa kirjaa ja sukeltanut useiden muidenkin saksankielisten sankareiden (Lenz, Sebald, Auerbach) teksteihin, Grassin opus tuotti ongelmia.

Grimmin sanat (2010, suom. 2015) kuuluu niiden kirjojen joukkoon, joihin on lyöty leima: "mahdotonta kääntää". Grassin muistelmatrilogian (Sipulia kuoriessa, Taikalaatikko) viimeinen osa on kertomus Grimmin veljesten suurhankkeesta, saksan kielen sanakirjan laatimisesta. Maailmalla parhaiten satujen keräilijöinä ja julkaisijoina tunnetut veljekset pistivät työnsä käyntiin 1830-luvulla, mutta eivät koskaan ehtineet saada hankettaan valmiiksi. Sanakirjan täydellinen laitos ilmestyi vasta yli sata vuotta myöhemmin 1960.

Grass kertoo tarinan sanakirjan synnystä lomittaen mukaan omaa henkilökohtaista historiaansa sekä kuljeskelua saksalaisen kulttuurin, yhteiskunnan ja politiikan jäljillä. Kirja on "rakkaudentunnustus" kirjaimille, sanoille ja lauseille, joita on käytetty niin hyvän kuin pahan palvelukseen. Vaikka kaikki muu ympärillä tuhoutuu ja muuttuu, kirjoitettu kieli elää ja vaikuttaa.

Grassin viimeisessä ollaan siis kirjailijan työn ytimessä ja ennen kaikkea saksan kielen ja kulttuurin sydämessä. Rakenteellisesti se myös seuraa sanakirjan alkuunsaattajien työtä kuin suurennuslasin takaa katsoen. Kirjaimesta A lähdetään liikkeelle ja siitä edetään sanontojen, lainausten, korvamerkittyjen merkitysten ja siteerausten kautta eteenpäin. Mutta kiitos matkalla tehtyjen koukkausten, pysähdysten ja maisemaan luotujen silmäysten, kirjasta muodostuu kokonaisuudessaan eräänlainen sentimentaalinen matka kirjoittajan, kansakunnan ja aikakausien mielensyvänteisiin. Jacob ja Wilhelm Grimmin potrettiin lomittuu niin Grassin kuin kirjallisen kulttuurimme siluetti.

Suomisen ansiosta Grassin teokseen syntyy myös vielä yksi ulottuvuus, joka on näkyvissä vain meille suomalaisille lukijoille. Teoksen loppupuheenvuorossa kääntäjä astuu esille ja paljastaa panneensa kirjaan "osin omiaan". Tämä tapahtuu kylläkin kirjailijan luvalla. Grass esitti alkuteoksen ilmestyttyä toivomuksen, että kääntäjät tarttuisivat kirjaan rohkeasti. Hän antaa heille vapaat kädet. Poistot ja lisäykset ovat tervetulleita!

Hetken emmittyään Suominen tarttui haasteeseen ja syntyi teos, johon sopisi hänen mielestään alaotsikko: "Suomen kielelle sovittanut Oili Suominen." Saksankielinen kielipeli on siis vaihtunut suomenkieliseen, mutta pelin (ja leikin) henki on pyritty säilyttämään samana. Lopputulos on luettavissa kirjan sivuilta. Kuten Suominen itsekin toteaa, kun kirjailija alkutekstissään leikkii sanoilla, pohdiskelee ja tutkailee niitä, tai rientää, kiitää sanasta toiseen kuin selailisi sanakirjaa, kääntäjä yrittää parhaansa mukaan tehdä saman, mutta ehkä hieman toisin keinoin.

Grassin Grimmin sanat on siten Oili Suomisen suomenkielinen tulkinta Grassin saksankielisestä alkuteoksesta. Kääntäjän työtä kuvatessaan Suominen löytää musiikista vastaavuuden. Ei vain Grassin kaltaisen kirjan kohdalla vaan ylipäätään, kääntäjä pistää peliin kaiken taitonsa ja persoonansa. "Kirjailija on säveltäjä, joka luo tarinan, sen melodian ja rytmin, kääntäjä puolestaan soittaa ja tulkitsee: hän on sekä kapellimestari että solisti."

Suomisen tulkinta palkittiin Agricola-käännöspalkintoehdokkuudella 2016. Raadin perusteluissa todetaan, että Suominen on sovittanut Grassin kielipelistä "taidokkaan suomenkielisen version ja osoittanut jälleen kerran, että kääntämisen mahdottomuus voi olla kääntäjälle myös kutkuttava haaste tehdä mahdottomasta mahdollista".

Tähän ei minulla ole mitään muuta lisättävää kuin: Kuunnelkaa itse!

---

Günter Grass: Grimmin sanat. Suom. Oili Suominen. Teos 2015.