Kesäyökirja

Tiklin ansiosta Donna Tartt on jälleen useamman vuoden jälkeen päässyt otsikoihin. Harvakseltaan julkaisevan kirjailijan uusinta romaania on kiitetty, ostettu ja palkittukin jo ainakin yhden Pulitzerin verran.

Ensimmäisen romaaninsa Tartt julkaisi parikymmentä vuotta sitten ja sai jo silloin aikaiseksi kansainvälistä pörinää. Jumalat juhlivat öisin (1992) oli arvostelumenestys ja tuolloin vasta 28-vuotiasta kirjailijaa tervehdittiin uutena kirjallisena ilmiönä ja kykynä. Romaanista otettiin Yhdysvalloissa poikkeuksellisen suuri ensipainos (75 000) ja sittemmin kirjaa on myyty miljoonia ympäri maailmaa.

Tartt on esikoisensa jälkeen julkaissut ainoastaan kaksi romaania kymmenen vuoden välein, joten ainakaan painokoneiden kiusaamisesta häntä ei voida syyttää.

Vuosikymmenten välissä Tarttista on kehittynyt hieman salaperäinenkin kirjailijahahmo, jonka ympärillä leijuu intellektuaalinen aura.

Tänään luettuna Jumalat juhlivat öisin ei aivan asetu kulttikirjamaineensa mittoihin. Romaani on jokseenkin yllätyksetön - ja ylipitkä - yliopistomaailmaan sijoittuva rikostarina, johon on ripoteltu mausteeksi kreikkalaista mytologiaa, huumeita ja nuorten päähenkilöiden kyynistä maailmankuvaa. Ilmestyessään ensimmäistä kertaa suomeksi HS:n kriitikko totesikin romaanin olevan kyllä otteessaan pitävä, "kypsä ja hallittu", mutta jäävän lopulta melko yhdentekeväksi. Taiteellisessa katsannossa romaani "ei maailmaa muuta".

Mutta Tarttin teoksella on edelleen ihailijansa. Yksi sellainen löytyy Guardianin sivuilta, jonne Tarttista muutakin paljon kirjoittava kriitikko listasi kymmenen syytä rakastaa kyseistä romaania. Hänelle kyseessä on siis moderni klassikko, jonka maine on elävä ja ehkäpä vielä ikuinenkin. Sen tenho perustuu hänen mielestään mm. Tarttin kykyyn yhdistää vetävään murhajuoneen antiikin taruaineistoa, kreikkalaista tragediaa, yliopistomaailmaan sijoittuvaa sisäpiiriaineistoa ja inhimillisiä paheita. Elämäänsä sivusta seuraavan kertojan käyttö vetää meitä niin ikään puoleensa kuin valo yöperhosia puhumattakaan lukuisista kirjallisista sitaateista ja dialogiin upotetuista viittauksista, jotka saavat meidät siirtymään television ja pintajulkisuuden maailmasta johonkin toiseen, parempaan ja syvempään.

Itse en osta kaikkia Guardianista luettavia selityksiä. Eniten hämmästyttää se, miten vähälle Tartt jättää romaanin keskeisen, temaattisesti tärkeän elementin käytön. Tarinan ytimessä olevasta, muilta suljetusta, kreikkalaista filosofiaa ja antiikin kulttuuria käsittelevästä opintopiiristä meille ei anneta kuin kurjia vihjeitä ja muutama epäsuora huomio. Sen syvemmälle Tartt ei aiheeseen pureudu. Etualalla patsastelevat amerikkalaiset teinit ja heidän yhdentekevät ihmissuhdekiemuransa.

Mutta maailma oli kovin toisenlainen 90-luvun alussa, myös fiktion maailma. Silloin ei vielä ollut tullut tavaksi suorittaa lajityyppiloikkia rikostarinasta psykologiseen draamaan ja ties minne. Se, mistä tänään on muodostunut jo romaanin prototyyppi, tapaili tuolloin vasta ensilauseita. Tässä mielessä Tarttin romaani on ihan hyvä klassikko, jonka seurassa kelpaa kesäöinä vaikka nukahtaa.

---

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin. Suom. Eva Siikarla. WSOY 1993 (2013).

Yleisö voittaa aina

Jo Jorge Luis Borges tiesi sen: jalkapallo on elämää suurempaa.

Argentiinalainen kokeellisen kerrontataiteen ikoni kuului niihin, joille jalkapallo aiheutti lähinnä inhonväristyksiä. "Jalkapallo on suosittua, koska typeryys on suosittua", hän totesi eräässä yhteydessä ja heitti lisää bensaa liekkeihin toteamalla pelin olevan esteettisessä mielessä rumaa ja yksi Englannin pahimmista rikoksista ihmiskuntaa kohtaan.

Borgesin viha kuningas jalkapalloa kohtaan kumpuaa kuitenkin jostakin syvemmältä kuin itse pelistä. Sodanjälkeisessä maailmassa hän näki läheltä etelä-amerikkalaisten diktatuurien nousun ja tuhon ja myös sen, miten kansanjoukkoja manipuloitiin toimimaan hallitsijoiden tahdon mukaisesti. Jalkapallo ja siihen kytkeytyvät nationalistiset iskulauseet olivat poliittista arkea niin Argentiinassa kuin muuallakin. Brasiliassa Pelé jauhettiin maansa sotilasjuntan propagandakoneiston läpi ja Borgesin kotimaassa peronistit ottivat osansa maan jalkapallomenestyksestä.

Ei Borges ollut järin ihastunut itse jalkapalloon, mutta suurempaa pahuutta hänelle edusti pelin ympärillä vellova massahysteria. Politiikan, uskonnon ja urheilun avulla ihmiset saadaan tekemään melkein mitä vain. Ja kun into kasvaa tarpeeksi suuriin mittoihin, aivot heitetään narikkaan. Jalkapalloon kytkeytyvässä fanikulttuurissa on samankaltaista fanaattisuutta ja typeryyttä kuin fasismissa, Borges huomautti viitaten tällä sekä poliittiseen vasemmistoon että äärioikeistoon.

New Republiciin laatimassaan kirjoituksessaan Borgesin suhteesta jalkapalloon Shaj Mathew muistuttaa mieleemme erään kirjailijan jalkapalloaiheisen ja futuristisen novellin, Esse est percipi (1967). Tarinan nimi viittaa 1700-luvulla eläneen George Berkeleyn kuuluisaan filosofiseen aksioomaan "oleminen on havaituksi tulemista". Borgesin tarinassa jalkapallosta on kehittynyt versio, jolla ei ole enää muuta suhdetta alkuperäiseen peliin kuin sen katsojille välittynyt tunnelma ja draama. Ihmiset seuraavat keinotekoisia, heitä varten luotuja otteluita kuin ne olisivat todellisia joukkueiden välisiä kampailuja. Kaikki on kuitenkin median ja poliitikkojen luomaa lumetta. Radiosta kuunnellaan ja televisiosta seurataan kuviteltuja otteluita.

Borgesin fiktiivisen tarinan sisältä löytyy kirjailijan näkemys ihmisistä, joiden perusluonne on halu olla osa jotakin suurempaa kertomusta. Joillekin uskonto antaa tähän mahdollisuuden, toiset löytävät urheilusta tai politiikasta tarkoituksen elämälleen. Antautuminen ja heittäytyminen, kritiikittömyys ja sokeus kuuluvat tämänkaltaisen pelin perussääntöihin.

Borges kuoli 87-vuotiaana vuonna 1986, eikä ollut näkemässä jalkapallon ja yleisökäyttäytymisen uusia tuulia. Eivät kansallistunteen ylilyönnit ole sieltä tietenkään minnekään hävinneet ja ihmiset tavoittelevat edelleen kylki kyljessä yhteistä kokemusta jostakin elämää suuremmasta. Mutta kun poliittinen retoriikka ei enää vakuuta samassa määrin, katse kääntyy sisäänpäin, omiin tunteisiin ja niiden purkautumisväyliin.

Borgesin novellissa valtiovalta antaa yleisölle kokemuksia, joita se kuvittelee ihmisten kaipaavan. Todellisuudessa - tänään - ihmiset ovat luoneet pelin, jossa pääosanesittäjinä ovat kentällä kirmailevien pelaajien sijasta he itse.

Yleisö voittaa aina.

Totuuksia ja tolkuttomuuksia

Kaikki on suhteellista, ja kaikki on jo kerran sanottu ja koettu.

Myös kirjan historiassa.

Martyn Lyonsin mainiossa Books. A Living History (2011) kerrataan ihmiskunnan järisyttävimmän keksinnön, kirjan historiaa selkein tekstein ja upeiden kuvien kera. Aikajana on neljätuhatta vuotta ja siirtymät huimaavat heikompaa. Lyons kulkee vauhdilla matkan, joka alkaa Mesopotamiasta, Kiinasta ja Kreikasta ja etenee edelleen keskiaikaisten luostareiden, kirjamarkkinoiden synnyn ja modernin teollisen tuotannon kautta aikamme digitodellisuuteen.

Lyons on tunnettu australialainen tutkija, joka on laatinut lukuisia teoksia kirjan, kirjoittamisen ja lukemisen sosiaalihistoriasta.

Kuten Lyons toteaa, kirja on paitsi tiedon ja inspiraation lähde ja taide-esine myös teknologinen innovaatio, jonka käyttökelpoisuus ja kyky sopeutua ympärillään oleviin muutoksiin, tekee siitä ainutlaatuisen.

Ajan saatossa kirjaa on muokattu monin tavoin. Yksi ensimmäisistä oli siirtyminen rullalle kääritystä sivulta toiselle etenevään koodeksiin, siis siihen muotoon, josta me tänäänkin kirjan tunnistamme. Tämä tapahtui joskus ensimmäisen vuosituhannen alussa, mutta standardi siitä tuli vasta satoja vuosia myöhemmin.

Isoja merkitsi myös keskiajalla omaksuttu tapa lukea tekstejä hiljaa itsekseen kuin hartautta harjoittaen. Antiikin aikana lukeminen oli vielä ääneen lukua, esittämistä ja osa asialle omistautuneiden ammattitaitoa. Kun lukeminen siirtyi torilta kammioihin, teksteihin liitettiin mukaan lukemista helpottavat välimerkit, tauot ja kappaleet.

Kirjapainotaidolla on tietenkin oma tärkeä asemansa kirjan historiassa, mutta Lyons korostaa tätäkin enemmän lukutaidon nopeata leviämistä kaikkiin kansanosiin. Tämä tosin tapahtui Euroopassa vasta 1800-luvun lopulla, jolloin toteutuu myös kirjan historian seuraava iso harppaus. Kirjoja aletaan painattaa teollisin menetelmin, paperin raaka-aineeksi tulee lumppujen sijasta puu, rautatiet kuljettavat kirjoja ympäri maan ja kirjatuotannon ympärille rakentuu monimutkainen tuottajien ja alihankkijoiden verkosto, joka on säilynyt edelleen; kirjailijat kirjoittavat, kustantajat kustantavat ja kirjakaupat myyvät, mitä lukijat ostavat. Niin, ja lainsäädäntö pitää huolen, että kaikki saavat vielä oman rahallisen korvauksen tekemästään työstä.

Lyonsin mielestä kirjan historian suurin muutos on kuitenkin nyt ja tässä. Vaikka se tuleekin kehityshistoriallisessa mielessä kovin myöhään. Jos kuvittelemme vuosikalenterin, johon on kirjattu kirjallisen viestinnän eri vaiheet, ja joka alkaa sumerilaisten kehittämästä kirjoitusjärjestelmästä tammikuun 1. päivä, kirjoitusrullat muuntuvat sivuiksi vasta syyskuussa, Gutenbergin kirjapainotaito kehitetään marraskuun lopulla ja internet tulee mukaan kuvioihin joulukuun viimeisen päivän keskipäivän hetkillä. Sähköiset kirjat edustavat hetkeä, jolloin ihailemme vuoden viimeisen päivän viimeistä auringonlaskua.

Muutoksen tahti kirjan kehityksessä on siis tihentynyt mitä lähemmäksi omaa aikaamme tulemme. Historiallisessa mielessä siirtyminen sähköiseen muotoon merkitsee vastaavaa kuin aikoinaan tapahtunut luopuminen tekstirullista. Myös silloisissa reaktioissa on vastaavuuksia omaan aikaamme. Maailma kaatuu ja kaikki sen mukana.

Vieläkin isompi muutos on nyt tapahtumassa oleva luopuminen paperista. Teksti ilmaantuu uudelle sähköiselle alustalle, jonka fyysinen olemus on arvoitus meille kaikille. Onko sillä edes sitä?

Muutokset tuottavat pelkoja ja kysymyksiä. Lyons muistuttaakin, että pohjimmiltaan monet asiat historiassa pysyvät samoina. Edelleenkin me jaamme yhteisen huolen esi-isiemme kanssa, jotka satoja vuosia sitten ilmaisevat tyrmistyksensä siitä, että kirjapainotaito antaa suoran väylän turhille totuuksille ja poskettomille valheille.

Entisen kärrypolun sijasta tuo väylä on nyt moottoritie, jossa tarinat kulkevat valon nopeudella.

Mutta kirja - kirja ei kuole, se tulee vain ehkä näyttämään hieman erilaiselta.