Kesäklassikko

Hemingwayn partaiset kasvot taitavat tänään tuoda monille paremmin mieleen kirjailijan nimellä ratsastavan ravintolaketjun kuin tämän kirjat. Tai sitten joitakin hajanaisia iskusanoja miehisyydestä, kuolemasta, sankaruudesta. Joku saattaa muistaa kaikesta turhasta koreilusta riisutun tiiviin ilmaisun.

Kylmän kesäkuun klassikkona luin Kenelle kellot soivat (1940) ja löytyihän sieltä kaikkia noita ylläolevia määreitä. Oli omaa elämäänsä pohdiskeleva mies, joka oli saapunut elämänsä taitekohtaan. Oli kertomuksia kuolemasta, sen eri muodoista ja ajatuksia sankaruudesta, sodasta, pelosta ja ihmisten julmuudesta. Härkätaistelun yksityiskohtiin ja tunnelmaankin eksyttiin jossakin vaiheessa ja perattiin espanjalaiseen kulttuuriin kytkeytyviä merkityksiä. Kaikki tämä niukkaan, tiukkaan puristetussa muodossa.

Tarina sijoittuu Espanjan sisällissotaan, jonne romaanin keskushenkilö, amerikkalainen opettaja on saapunut antaakseen oman panoksensa tasavaltalaisten puolesta fasisteja vastaan. Tapahtumia seuraavien muutamien päivien aikana mies suorittaa hänelle annetun tehtävän, mutta joutuu myös odottamattomiin tilanteisiin ja käymään läpi sisällään vellovat tunnetilat.

Hemingwayn uralla romaani merkitsi paluuta parrasvaloihin. Kirjailijan ympärillä oli vuosia puhuttu kaikesta muusta kuin hänen kirjoistaan. Ja aurinko nousee (1926) ja Jäähyväiset aseille (1929) olivat jo kaukana takanapäin, eivätkä näiden jälkeen ilmestyneet pienoiskertomukset tai pari romaania olleet järisyttäneet erityisemmällä tavalla. Mutta, kun Kenelle kellot soivat julkaistiin, niin kriitikot kuin yleisö olivat polvillaan. Romaania myytiin muutamassa kuukaudessa satoja tuhansia kappaleita ja kriitikot ylistivät kirjaa Hemingwayn parhaaksi ja ylipäätään vaikuttavimmaksi Espanjan sisällissotaa kuvaavaksi romaaniksi. New York Timesin kriitikon mielestä romaani osoitti Hemingwayn mestarillisuutta kirjailijana.

Toki joitakin soraääniä mahtui niitäkin mukaan. Romaanin arkaaista kieltä, johon Hemingway sekoitti suoria ja epäsuoria käännöksiä espanjankielisistä sanonnoista vierastettiin. Erikoista oli niin ikään kirjailijan virkerakenteet, jotka eivät menneet englanninkielen taiteen sääntöjen mukaan, ja tapa noudattaa sensoreiden toiveita jättämällä pahimmat rivoudet pois lopullisesta kieliasusta, mutta samalla korostaen niiden poisjättöä: "Painokelvottomat minä teen sinun tasavaltalaisuutesi maitoon."

Tänään luettuna Hemingwayn romaanissa kiinnittyy huomio sen pysähtyneisyyteen. Tarina alkaa vuorelta, jossa valmistaudutaan vastapuolen etenemisen kannalta tärkeän sillan räjäytykseen. 600 sivua myöhemmin ollaan edelleenkin samalla vuorella, eikä sieltä olla tarinan kuluessa juurikaan poistuttu. Vain muutama sivukertomus vie meidät toisiin maisemiin.

Tarinaan upotettu rakkauskertomus on nykymaun mukaan kömpelö, miehisestä näkökulmasta toteutettu fantasia ja seksuaalisine kuvauksineen tyylillisesti vähintäänkin epätyydyttävä. Kuten kunnon klassikon lukijalle käy, aika iskee silmille ja tekee tuosta kaikesta myös jollakin tapaa hellyttävän naiivia.    

Romaanissa pääosan vievät henkilöiden keskinäiset keskustelut ja ajoittaiset vierailut päähenkilön mielenmaisemaan. Kun ulkoinen toiminta on typistetty minimiin ja jännitys tarinaan kehittyy odotuksesta, romaaniin kehittyy vahva sisäinen viritys, jossa ulkopuolinen maailma kutistuu muutamaan hetkeen.

Tämänkaltaisesta tihentyvän tunnelman rakentamisesta voisi moni nykyromaani ottaa mestarilta mallia.

"Kukaan ei ole saari, täydellinen itsessään, jokainen on osa mannerta, kappale kokonaisuutta", todetaan romaanin motoksi valitussa John Donnen runossa. Se mikä tapahtuu yksittäiselle ihmiselle, tapahtuu koko maailmalle - ja toisinpäin. Hemingwayn ihmiset noudattavat omalla karun kauniilla tavalla tätä - nykyterminologialle käännettynä - globaalin vastuun etiikkaa.

---
Ernest Hemingway: Kenelle kellot soivat. Suom. Hilkka Pekkanen. Tammi 2014.

Taiten tehtyä tietoa taaperoille

Lastenkirjallisuuden tulevaisuus on kuvallisissa tietokirjoissa. Tätä mieltä on ainakin Telegraphille kirjoittava toimittaja ja lastenkirjailija Lucy Daniel.

Daniel perustaa väitteensä kahteen hiljattain palkittuun teokseen, joiden molempien pohjalta löytyy tosielämän tarina. Tanya Landman sai tunnustuksen lastenkirjasta, joka kertoo 1800-luvulla Yhdysvalloissa mieheksi tekeytyneestä ja mustien armeijassa palvelleesta entisestä naisorjasta. Parhaan kuvakirjan tunnustuksen sai puolestaan William Grill, jonka kirja käsittelee Antarktikselle 1900-luvun alussa suuntautunutta tutkimusmatkaa.

Sekä Landmanin Buffalo Soldier että Grillin Shackleton's Journey kuvastavat lastenkirjallisuuden uutta trendiä, jossa aloittelevia lukijasukupolvia houkutellaan kirjan ääreen visuaalisen informaation myötäavustuksella. Elämä on ihmeellistä ja tosielämä, puhumattakaan historiasta, se vasta ihmeellistä onkin!

Samaan henkeen kuuluvat myös retrohenkinen piirrosjälki sekä kirjan konkretisointi esteettisenä tuotteena. Kirja on paljon muutakin kuin sen sisältämä tarina. Kirjan kannet, paperin laatu, graafinen ilme ja sidosasu tekevät nekin kirjasta elämyksen.

Tarve korostaa kirjan omaehtoisuutta juontaa juurensa internettiin ja sähköiseen arkeemme, jossa painetut tekstit saavat todella kamppailla olemassaolonsa puolesta. Kirjan arvostus on näin kohonnut samaan aikaan, kun sen lähtölaskenta on käynnissä. Ja tarve tehdä selkeä ero kahden eri tuotantomuodon välille on sekin tätä päivää. Painettu kirja on aina jotakin enemmän tai vähemmän kuin sähköinen.

Kuvallisissa tietokirjoissa fakta ja fiktio paiskaavat kuitenkin kättä ja tekevät sen näkyvällä tavalla. Piirrosjäljessä ei ole dokumentoinnin vaaraa. Pikemminkin siinä korostuu se luova prosessi, josta tarinat ja historia syntyvät. Grill, toinen näistä palkituista, painottaakin visuaalisen lukutaidon ja luovuuden merkitystä lapsen kehityksessä. Ihmiskunnan tekstejä ne ovat kuvatkin.

Ja kuvat voivat joskus johdattaa tie kirjallisuuteen, kuten kävi Grillille itselleen, jota dysleksia ei estänyt ryhtymästä lastenkirjailijaksi.

Kiitospuheissaan molemmat palkitut ilmaisivat huolensa kirjallisuuden ja erityisesti kirjastojen asemasta maassaan. Koulujen uusissa opetussuunnitelmissa eivät luovat aineet juhli ja taloudelliset leikkaukset vähentävät rajulla tavalla kirjastojen resursseja.

Kuulostaa jotenkin tutulta.

Hän olisi voinut olla myös runoilija

Kadonneiden käsikirjoitusten määrä maailmalla pieneni muutamalla viime kuussa, kun Katherine Mansfieldin arkistoista löytyi uusi teksti jos toinenkin.

Kirjailijan nimeä kantavan seuran puheenjohtaja osallistui Chicagossa erääseen konferenssiin ja ylimääräistä aikaa kun oli, päätti kaivautua syvemmälle kaupungin kirjastoon haudattujen Mansfieldin käsikirjoitusten salaisuuksiin. Modernin novellistiikan taiturina tunnustetun kirjailijan jäämistö ei ole suuren suuri, johtuen lähinnä siitä, että Mansfieldin lento katkesi jo alkuunsa 34-vuotiaana tuberkuloosiin. Lyhyen uran tuloksena syntyi silti kelvollinen määrä novelleja, jotka julkaistiin aikoinaan omina kokoelmina. Näiden perusteella Mansfield liitetään proosan suurten uudistajien ja sukupolvensa kirjallisten kärkinimien (Woolf, Joyce, Eliot) joukkoon.

Mansfield tunnetaan siis ennen kaikkea lyhyen proosamuodon taitajana. Runojakin hän kirjoitti, mutta painetun asun niistä sai vain jokunen. Arkistoja koluneen tutkijan yllätys olikin melkoinen, kun hän löysi muutamien julkaistujen runojen joukosta lähes kolmekymmentä ennestään tuntematonta tekstiä.

Vielä mielenkiintoisemmaksi löydön tekee se, että runot voidaan paikantaa ajanjaksolle, jota tutkijat ovat kutsuneet kirjailijan "hedonistiseksi" kaudeksi. Kysymys on vuosista 1909-11, jolloin Uudesta-Seelannista Englantiin kotiutunut Mansfield purjehti huumeiden ja seksuaalisten riippuvuuksien ristiaallokossa jättäen jälkeensä pari aborttia, yhden keskenmenon sekä lukuisia enemmän tai vähemmän vakavia suhteita niin miesten kuin naisten kanssa.

Mansfield ei myöhemmin itse halunnut jättää juurikaan todisteita kapinavuosiltaan, vaan pyrki systemaattisesti hävittämään niin kirjeenvaihdon kuin muut mahdolliset jäänteet tuolta ajalta. Tätäkin taustaa vasten nyt esiin kaivetut runot antavat tutkijoille pureskeltavaa ja tulkittavaa.

Vaikka runot ovat syntyneet keskellä kirjailijan henkistä turbulenssia, niiden muotokieli on seesteinen ja rakkauden, lapsuuden kuin vanhenemisen metaforat löytävät niissä paikkansa. Samassa pinkassa runojen kanssa oli myös pari kirjailijan kustantajalleen lähettämää kirjettä, joissa Mansfield tiedustelee runokokoelmansa kohtaloa ja pyytää kustantajaansa vastaamaan mitä pikimmin. "Olen huolissani runojeni kohtalosta - kyllä tai ei. Rakastakaa niitä tai vihatkaa... mutta älkää antako niiden enää riutua!"

Kuten tiedämme, kustantaja ei Mansfieldin runoille lämmennyt - mitä löydöksen tehnyt asiantuntija pitää valitettavana. Hänen mielestään runot ovat kelvollisia ja niiden julkaisu olisi saattanut viedä Mansfieldiä kirjailijana vieläkin avarammille aloille.

Runot tullaan julkaisemaan kuitenkin piakkoin ja Mansfieldin taidot lyyrikkona voidaan asettaa puntariin. Voisiko olla mahdollista, että hetkellisten, pienten käänteiden, pinnan alla väreilevien tunteiden, vähäeleisyyden ja vihjeiden parissa viihtyvällä prosaistilla olisi tarjottavaa myös runouden seisovaan pöytään?