Tämä kuva

Syksyllä 1999 vietin parituntisen Sääksmäellä, kirjailija Matti Yrjänä Joensuun kesämökillä. Olimme saapuneet sinne ystäväni kanssa tekemään haastattelua. Tarkoitus oli hankkia materiaalia rikoskirjallisuutta käsittelevää kurssiamme varten, jonka tutkimuskohteeksi Joensuun romaanit oli valittu.

Joensuu otti meidät ystävällisesti, joskin hieman vaivaantuneen oloisena vastaan. Tapaamisesta oli tietenkin sovittu jo ennakolta ja puhelimessa alustavasti keskusteltu siitä, mistä olisimme kiinnostuneita, vaihtamaan ajatuksia ja kuulemaan hänen näkemyksiään.

Asetuimme pienen mökin olohuoneeseen, vaikutti siltä, että koko mökki olikin suurin piirtein siinä. Huoneen sivustalla oli pöytä, johon oli katettu kahvikupit ja suolainen piirakka. "Vaimo on leiponut." Istuimme pöydän ääreen ja juttelimme niitä näitä, varmaankin säästä ja menneestä kesästä ja mökistä. Joimme kahvia ja söimme piirakkaa, jotakin tonnikalalta maistuvaa.

Hetken kuluttua otimme paperit laukuistamme, ja asetimme ennalta asettamamme kysymykset huolellisesti eteemme. Mankka päälle ja sitten puhetta.

Miten näet kirjojesi aseman suhteessa dekkarikirjallisuuden traditioon? Miten kuvailisit kirjojesi tematiikkaa? Miten julkisuuskuva on vaikuttanut kirjoittamiseesi? Miten teoksesi syntyvät? Miten oma suhtautumisesi kirjoittamiseen on muuttunut vuosien myötä? Miten kirjallinen elämä on mielestäsi muuttunut tultaessa 70-luvulta 80- ja 90-luvuille?

Ja niin edelleen.

Keskustelu eteni verkkaisesti. Joensuun puherytmi oli hidas, yksittäisiä sanoja huolellisesti painottava, puhe kuiskauksenkaltaista, haurasta. Kysymyksiä hän kuunteli pöytään katsoen, välillä partaansa sipaisten, joskus pieni hymynkare vilahti suupielessä, kunnes sammui. Ehkä häntä hymyilytti totisten yliopistotutkijoiden tärkeilevä innokkuus.

Vastaukset tulivat, kun tulivat, hätäilemättä ja usein pitkinä, rönsyilevinä ajatuskaarina. Väkivallan syntymekanismit ja lapsuus tuntuivat Joensuuta erityisesti kiinnostavan ja pohdituttavan.

Hänen suhteensa kirjoittamiinsa asioihin, ihmisiin joista hän kirjoitti, rikollisiin ja uhreihin, oli intiimi. Hän ei kirjoittanut vain kirjoja rikoksista, vaan ihmisistä, jotka tekevät hirvittäviä asioita toisille. Ja joille on tehty hirvittäviä asioita.

Omaa kirjoittamistaan hän kuvasi tavalla, jossa henkilökohtaisen ja ammatillisen välinen raja-aita oli kaatunut jo hyvän aikaa sitten. Kuulimme, että kirjoittaminen on selviytymiskeino, että kirjoittamalla ihminen voi eheyttää itseään. Että me kaikki kannamme mukanamme haavoja, arpeutuneita ja auki repäistyjä, joita elämä ronkkii. Että ihminen on iso lapsi, täyteen kasvanut ja juuri sellainen, joksi hänet on tehty.

Olemassaolon ohut, kireäksi pingotettu elämänlanka oli se, jota pitkin hän siinä edessämme tasapainoili.

Välillä pidimme tauon. Menimme ulos. Kuistilla Joensuu sytytti piipun ja sitä polttaessaan katseli syksyn viilentämälle järvelle, totesi jotakin, mahdollisesti kalastamiseen tai naapureihin viittaavaa. Minä otin kuvan. Tämän kuvan.

Kun tauko oli pidetty, jatkoimme jutustelua vielä hetken. Mahdollisesti jotakin oli vielä jäänyt sanomatta, jokin ajatus muotoilematta. Jossakin vaiheessa Joensuun kännykkä soi. Tytär soitti. Tälle puhuessaan kirjailijan silmiin syttyi valo, tai ehkä se oli laskevan auringon kajo.

Vielä muutama asia meiltä, jokunen huomio ja tarkennus, kysymys. Pitkät tauot saattoivat meitä kohti loppua.

Siinä kaikki. Kiitos. Kävelimme verkkaisesti autolle, käteltiin ja toivotettiin hyvää syksyä ja loppuvuotta. Kun auto kaartoi pois, takaikkunasta näytti siltä kuin hän olisi heilauttanut meille kättään.

Muutama vuosi tästä, niin Harjunpää ja pahan pappi ilmestyi. Sitten viimeiseksi jäänyt Harjunpää ja rautahuone. Haastattelumme muotoilimme Parnassoon (1/2000). Kurssikin tuli pidettyä.

Kuvat jäävät yhdessä muistojen kanssa. Ja tietenkin kirjat ja tekstit ja niihin kätketyt elämänavaimet. Aika sanoa näkemiin ja hyvästi. Ja aika kohdata ja aloittaa jotakin taas alusta.

Matti Yrjänä Joensuu 1948-2011

Eco puhuu

Umberto Eco on parhaillaan kiertueella markkinoimassa viimeisintä romaaniaan, keväällä 2012 suomeksikin ilmestyvää Prahan kalmistoa (WSOY). Matkallaan hänet tapasi Guardianin toimittaja, joka sai vanhan herran (79 v.) avautumaan paitsi kirjoistaan myös politiikasta ja vähän muustakin.

Hyvänä aasinsiltana nykypäivän Eurooppaan - ja Italiaan - toimi keskustelussa Econ ikuisuusaihe, maailma salaliittojen ja väärennösten pesänä. Myös uusimmassa romaanissa on kysymys näistä. Siinä seikkaillaan 1800-luvun lopun Euroopassa ja seurataan mestariväärentäjän aikaansaannoksia, joilla heilutetaan maan mahtavien valtaistuimia. Erityisenä mielenkiinnon kohteena ovat Siionin viisaiden pöytäkirjat, joiden aitouden puolesta taitavat jotkut vieläkin vaahdota. Kyseessähän ovat tekstit, joissa juutalaiset paljastavat salaisen maailmanvalloitussuunnitelmansa. Uskomuksen mukaan pöytäkirja laadittiin eräässä sionistikongressissa 1800-luvun lopulla. Näitä tekstejä, jotka on sittemmin todettu väärennökseksi, käytettiin juutalaisvainojen oikeuttamiseen 30- ja 40-luvuilla.

Haastattelussa Eco kertoo kiinnostuksestaan salaliittoihin. Hänen mielestään ne ovat osa ihmisluontoa. Salaliiton olemassaolo saa meidät kuvittelemaan, että jotkut muut ovat vastuussa siitä, mitä meille tapahtuu. Tämän psykologisen mekanismin seurauksena ihmisten ei tarvitse ottaa vastuuta omista teoistaan ja virheistään.

Vainoharhaisuuden käyttämisessä omien pyrkimystensä vipuvartena vallanpitäjät, diktaattorit ja tyrannit ovat olleet mestareita. Econ lapsuudessa fasismin aatteesta humaloituneet opettajat iskostivat lasten mieleen sen, että Italian kansan vihollisia olivat englantilaiset, juutalaiset ja kapitalistit. Hitler teki tämän saman Saksassa. Ja viimeisimpänä - näin Eco - Berlusconi hänen omassa maassaan. Berlusconille vihollisia olivat kierot tuomarit ja kommunistit ja tätä sanomaansa hän on toistanut kaikissa vaalikampanjoissaan.

Eco on aina suhtautunut Berlusconiin kielteisesti, mutta ei aliarvioiden. Hänen mukaansa tämä on nero omalla alallaan, viestin perille saattamisessa. Berlusconin fiksuin siirto oli aikoinaan valita sanomansa kohteeksi televisiota katsovat keski-ikäiset ihmiset. Nuoret ovat kiinnostuneita vain internetistä, mutta 50-60-vuotiaat ja eläkeläiset, jotka muodostavat Berlusconin vahvimman tukijoukon, heihin tämän sanoma Italian vihollisista, valtion uudesta noususta ja verojen hyödyttömyydestä upposi hyvin.

Osansa Berlusconin menestyksestä oli Econ mukaan myös sillä, että Italia ylipäätään halveksii älymystöä. Kun heidän valittu johtajansa ylpeili sillä, että ei ollut lukenut yhtään romaania 20 vuoteen, hänen suosionsa vain kasvoi.

Mutta Eco ei halua sysätä kaikkea maailman kurjuutta vain yhden herran harteille. Myös monet muut ovat tehneet parhaansa ihmisten harhauttamisessa ja heidän älynsä väheksymisessä. Oman ryhmänsä muodostavat ne lehdistön ja tiedonvälityksen edustajat sekä kustantajat, jotka kuvittelevat kaikkien haluavan vain helppoa ja halpaa. "Ihmiset ovat kyllästyneet yksinkertaisiin asioihin. He haluavat haasteita", Eco toteaa ja pohjustaa ajatustaan sillä, että hänen kirjoistaan parhaiten ovat menestyneet juuri ne, joiden muoto ja sisältö ei aukene aivan helposti.

Haastattelussa hän puhuu myös Ruusun nimestä (1980), kirjasta, johon hänellä on erikoinen viha-rakkaus -suhde. Se on romaani, joka kulkee kuin peili hänen mukanaan. Kaikki, mitä hän kirjoittaa, nähdään aina sen kautta. Mutta, kuten Eco toteaa, hän ei ole suinkaan ainoa vastaavan taakan kantaja. Gabriel Garcia Marquez on ikuisesti sidottu Sadan vuoden yksinäisyyteensä.

Hyvää asiassa on se, että aina uuden romaanin julkaisun yhteydessä Ruusun nimen myyntiluvut nousevat. Viimeisin Eco herättää unestaan myös ne, jotka eivät ole vielä lukeneet sitä ensimmäistäkään.

Eco on tehnyt pääasiallisen kirjailijan uransa kirjoittamalla tietokirjallisuutta, mutta romaaneistaan hänet tullaan lopulta muistamaan, siitä hän on jokseenkin vakuuttunut. "Romaanikirjailijalla on yleensä pitkäkestoisempi elämä kuin tiedemiehellä, ellet sitten ole joku Immanuel Kant tai John Locke. Maineikkaimmat ajattelijat viidenkymmenen vuoden takaa ovat jo painuneet unohduksiin."

Joten, Eco tulee lopulta olemaan se kirjailija, joka kirjoitti Ruusun nimen. Mies itse ei ole asiasta hirveän harmissaan, löytää siitä jopa huvittavia puolia. Kuten sen, että kriitikot ja tutkijat ovat halunneet liittää hänen romaanituotantonsa ja tieteelliset kirjoituksensa yhteen. Heidän näkemyksissään romaanista tulee filosofiaa ja filosofiasta kaunokirjallisuutta. "Olkoon näin. Hyväksyn tämän. He todistavat puolestani, että en sairasta skitsofreniaa."

Iso ero tosin Econ kuuden romaanin ja satojen tieteellisten artikkeleiden ja kirjojen välillä on, kuten haastattelija toteaa. Ero on niiden myyntiluvuissa. Yksistään Ruusun nimeä on myyty maailmalla yli 50 miljoonaa kappaletta.

Kirjoja Amerikan hyllystä

Kuluva vuosi lähenee loppuaan ja monenmoiset tilinpäätökset ja listaukset vuodesta 2011 ovat käsillä. New York Timesin kulttuuritoimitus teki hiljattain omansa, liittyen vuoden aikana julkaistuun kauno- ja tietokirjallisuuteen. Näkökulma on tietenkin niissä kirjoissa, jotka kelpasivat tai olisivat saaneet kelvata amerikkalaisille lukijoille. Valtaosaltaan teokset ovat kotimaista tuotantoa, mutta joukossa on myös muutama käännetty teos.

Listalle on päässyt suomalaisillekin tuttuja nimiä, Don DeLillosta (The Angel Esmeralda: Nine Stories) ja Michael Ondaatjesta (The Cat's Table) William Kennedyyn (Chango's Beads and Two-Tone Shoes). Stephen Kingin vasta hiljattain julkaistu aikamatkailua, jännitystä ja historiaa yhdistävä romaani Kennedyn salamurhasta (11/22/63) löytyy listalta, kuten David Foster Wallacen äkillisesti päättyneen kirjailijanuran viimeiseksi jäänyt teos (The Pale King) ja englantilaisen Booker-palkinnon voittaneen Julian Barnesin The Sense of an Ending.

Ulkomaalaisten tekijöiden joukkoon mahtuvat japanilainen Haruki Murakami (1Q84), israelilainen Amos Oz (Scenes from Village Life), saksalainen Peter Stamm (Seven Years) ja italialainen romantiikan ajan runoilija Giacomo Leopardi (Canti), jonka mainitaan nyt käännetyllä kokoelmallaan yltävän tunnettuudessaan Rilken ja Baudelairen tasolle.

Amerikassa kun ollaan, listalle päässeiden teosten aiheet liikkuvat baseballissa, eri etnisten ja uskonnollisten ryhmien ongelmissa, seksuaalisten ja perheen sisäisten jännitteiden pyörteissä, Yhdysvaltain historiassa tai nykypäivään ja populaarikulttuuriin sementoiduissa fiksaatioissa.

Tietokirjallisuuden puolelta löytyy muistettavia biografioita mm. Kurt Vonnegutista, Caravaggiosta, Katariina Suuresta, Gandhista, Malcolm X:sta ja Van Goghista. Varsinainen mielenavaaja lienee saksanpaimekoira Rin Tin Tinin elämää ensimmäisen maailmansodan taistelukentiltä Hollywoodin tähtitaivaalle selostava elämäkerta. Eikä hullumpi lukukokemus liene myöskään tutustua "kylmän sodan" aivoiksi mainitun George Keenanin ihmeelliseen maailmaan.

Myös salamurhat, Amerikan sisällissodan ratkaisun hetket, valistuksen aatteet, valokuvauksen salaisuudet, väkivallan anatomia, kokkimaailman kiemurat, tunnettujen filosofien epäonnistunut elämä, maailmansodan kauhut, skientologian harhaopit ja energiapolitiikan kompastuskivet tulevat tutuiksi. Ehkä mielenkiintoisimmat analyysit läntisen maailman tilasta löytyvät Francis Fukuyaman viimeisemmästä yhteenvedosta (The Origins of Political Order) sekä James Gleickin informaatio- (The Information) ja Evgeny Morozovin nettiyhteiskuntaa (The Net Delusion) käsittelevistä kirjoista.

Eikä pidä unohtaa Denise Giganten teosta Keatsin veljeksistä (The Keats Brothers), joista toisesta tuli Englannin runokielen uudistaja toisen painuessa Amerikkaan viljelemään maata.

Yhdysvalloissa julkaistaan vuodessa lähes 300 000 teosta, joten valinnanvaraa riittää. Kuvatunlaiselle listalle mahdutetaan tietenkin vain nk. laatua edustavat tuotokset. Ne muut, joita useimmat ihmiset lopulta lukevat, saavat jäädä kustantamojen markkinaosastojen huoleksi.

PS. Mainittakoon vielä, että suuri ei aina ole kaunista. Asukasmäärään suhteutettuna kirjallisuutta julkaistaan Suomessa selkeästi enemmän kuin jenkeissä (määrä tuhatta asukasta kohti: Suomi 2.6, USA 0.9).