Eurooppalaistunut yhdysvaltalaiskriitikko Jason Farago irvailee kolumnissaan maanmiestensä tietämättömyyttä eurooppalaisesta kirjallisuustraditiosta ja yrittää samalla löytää syitä siihen, miksi amerikkalainen kirjallisuus ei Ruotsin kirjaeliitille kelpaa. Kaikki kärjistyy tietenkin Philip Rothiin ja hänen juuttumiseensa ilmeisesti ikuiseen rooliinsa "lupaavana sulhasehdokkaana".
Palkinnon historiassa Yhdysvalloista lähtöisin olevia kirjailijoita on palkittu Nobelin tasoisesta 11 kertaa. Suomeen verrattuna tämä on tietenkin aika hyvin, mutta voittamaan tottuneille amerikkalaisille kurjaakin kurjemmin. Näistä yhdestätoista joukkoon mahtuu vielä muuta kuin englannin kieltä käyttäviä kirjailijoita, kuten Singer, Brodsky ja puolalaissyntyinen Czesław Miłosz. Nobelisteistakin jakamatonta kunnioitusta vanhalla mantereella tuntuvat saavat vain Eugene O'Neill ja William Faulkner.
Mutta vuoden 1993 jälkeen (Toni Morrison) amerikkalaiset ovat jääneet rannalle ruikuttamaan. Kiinalaisen Mo Yanin palkitseminen tänä vuonna ei ollut ihan niin traumaattinen kokemus yhdysvaltalaiselle julkisuudelle kuin aiemmat tapaukset Elfriede Jelinekeineen (2004) ja Herta Müllereineen (2009). Edellinen oli joku "tuntematon, mitäänsanomaton vasemmistofeministi", kuten eräässä lehdessä kuitattiin, jälkimmäinen puolestaan nainen täydellisestä tyhjyydestä. "Herta, kuka?" kyselivät sekä New York Times että Washington Post.
Joten, kirjallisuutta palvovien näkökulmasta Nobel on Yhdysvalloissa yhtä epäilyttävässä maineessa kuin YK. Faragon mielestä jenkit saavat kyllä syyttää paitsioon jäämisestään - jos sitä edes on - lähinnä itseään. Asenne palkintoa kohtaan on ollut maassa kielteinen 80-luvun alusta lähtien, jolloin amerikkalaiset akateemikot purkivat turhautumistaan julkisilla foorumeilla, ihmetellen myös sitä, että kun palkinto on joskus pohjoiseen Amerikkaan mennyt, se on luovutettu jollekin Pierl S. Buckin (1938) kaltaiselle kirjailijalle. Buck on samaisten mielestä vain vähäinen tähdenlento amerikkalaisen kerrontataiteen tähtitaivaalla. Edes Morrisonin huomiointi ei vähentänyt amerikkalaisten asenteellisuutta ja epäilyä koko instituutiota kohtaan.
Tilanne eskaloitui 2008, kun Nobel-komitean yksi jäsenistä totesi yhdysvaltalaisen kustannusmaailman elävän muusta maailmasta eristäytyneenä, eikä se tunnu juurikaan tuovan mitään uutta kirjallisuuden käymään dialogiin muun maailman kanssa. Tämä näkyy mm. siinä, että Yhdysvalloissa julkaistusta kirjallisuudesta käännöskirjallisuuden osuus on vain 3 % (Suomessa vastaava on reilu 20 %).
On tosin todettava, että ruotsalaisten harjoittamaan eurosentrisyyteen (ja ruotsikeskeisyyteen, erityisesti) ovat muutkin kiinnittäneet huomiota kuin meluisat jenkit.
Faragon kuuluu silti siihen porukkaan, jonka suhde amerikkalaiseen nykykirjallisuuteen on vähintäänkin kriittinen. Se on hänen mielestään nurkkakuntaista, tyylillisesti vanhakantaista, omissa ongelmissaan piehtaroivaa ja radikaalisuudessaan mitätöntä.
Vuosittainen Nobel-nöyryytys antaa siis hyvän opetuksen amerikkalaisille siitä, että kirjallisuuden maailma ulottuu omaa nenää pitemmälle. Ihan niin kuin meillekin.
Suomalaisia saattaa tosin kirpaista enemmän se, että opetuksen antajana ovat taas, aina ja ikuisesti, ruotsalaiset. Sjutton också!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti