Tämä lienee selviö. Se on sitä myös kolumnisti, toimittaja Sam Leithille, joka otti hiljattain ihan mielenkiintoisen näkökulman kirjallisuuden ja verkkotodellisuuden väliseen suhteeseen (Guardian). Tuossa suhteessa, kuten tiedämme, aina välillä kipunoi.
Leithin mielestä on täysin selvää, että kirjan tulevaisuus on menossa hyvää vauhtia kohti sähköä. Tänään menestyvän taskukirjakustantajan (Penguin) myynnistä jo 14 % on digitaalista. Ennemmin tai myöhemmin - todennäköisesti paljon, paljon myöhemmin - digi vie voiton. Tai sitten ei. Kysymys on vain ajasta.
Mutta Leithin mukaan kysymys on muustakin kuin siitä, luemmeko tekstiä paperiin painettuna vai kuvaruudulta. Olemme hyvää vauhtia siirtymässä uuteen tapakulttuurin, josta voi olla vaikea oppia pois. Syynä ovat tietokoneet, jotka yhä kehittyvien yhteyksien avustuksella tekevät meistä tarkkaavaisuushäiriöisiä.
Avaamme tietokoneen ja löydämme halutun sivun, jota ryhdymme lukemaan. Kohta saamme ilmoituksen, että meille on tullut sähköpostia. Siirrymme siis lukemaan sitä ja tietenkin myös vastaamme viestiin. Ennen kuin palaamme takaisin aiemmin lukemallamme sivulle, vilkaisemme kaveripäivityksiä ja postaamme jotakin muille luettavaksi. Kaveri on laittanut linkin, josta avautuu hassu kuva. Twiittamme sen toiselle ystävälle. Sitten taas takaisin, kunnes kännykkä soi tai sinne ilmestyy viesti, johon vastaamme ja tarkistamme samalla, mitä säätä on luvassa huomiseksi... jne.
Englannissa on käsite "wilfing", joka kuvastaa käyttäytymistämme koneen ääressä. What Was I Looking For? Suomalainen saattaisi "motittaa" itsensä, ihmetellä, että mitä olikaan tekemässä.
Jotkut ovat kuvanneet internetiä "häiriöteknologian ekosysteemiksi". Aina kun olemme keskittymässä johonkin, meitä häiritään. Monet kirjailijat ottavatkin verkkopiuhan irti ennen kuin ryhtyvät töihin. Jos siis malttavat.
Elämä verkon ulottuvilla voi olla hyvä asia tai huono, se voi tehdä meistä entistä fiksumpia tai viedä meidät idiootin asteelle. Leithin mukaan digitaalinen kulttuuri muokkaa henkistä tilaamme ainakin sillä tavoin, että se totuttaa meidät jakamaan huomiomme moneen eri suuntaan. Siksi huomispäivän tekstit, ovat ne digitaaliseen muottiin puristettuja tai eivät, tulevat vastaamaan kokemustamme arjen haltuunotosta. Ei enää pitkää keskittymistä yhteen ja samaan maisemaan, henkilöön, tapahtumaan vaan nopeita siirtymiä tilasta, asiasta, ajatuksesta, silmän katseesta toiseen.
Ja mitä suuremmin meitä vaivaa informaatioähky, sitä paksummiksi myös kirjat tulevat. Ihan vain kertoakseen meille, missä me olemme. Keskellä isoa, suurta, mieletöntä digitaalista sirkusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti