Esitys oli Shakespearen Talvinen tarina ja esityspaikka Lontoon West Endissä sijaitseva perinteikäs Garrick Theatre. Sanomattakin selvää, että paketti oli teknistä toteutusta myöten kutakuinkin täydellinen. Näytelmä rullasi kohtauksesta toiseen vaivattomasti vauhtia säästelemättä, näyttämö ja käytetyt tehosteet häikäisivät visuaalisuudellaan, ohjaukselliset yksityiskohdat tukivat draaman sisäistettyä kaarta ja englantilaisten näyttelijöiden huulilta kirpoavat bardin silosäkeet olivat kuin musiikkia korville.
Elokuvateatterikokemusta vahvisti lukuisten kuvakulmien käyttö jopa siinä määrin, että välillä unohti katsovansa parhaillaan parintuhannen kilometrin päässä elävän yleisön edessä näyteltävää teatteriesitystä. Taustalta kuuluvat naurunpyrskähdykset, köhinät, taputukset muistuttivat ajoittain tästä, mutta olisivathan ne voineet kuulua myös salista, jossa muutaman kymmenen muun katsojan kanssa esitystä seurasin.
Väliajallekin menimme lontoolaisten tavoin. Käyskentelemään vartiksi teatterin aulaan ja katselemaan "oikeiden" elokuvien mainoksia. Tai ostamaan popcornia, irtokarkkeja seuraavaa näytöstä varten. Jos ei penkiltään halunnut liikahtaa, tarjolla oli myös filmimateriaalia, jossa näyttelijät kertoivat suhteestaan ja suhtautumisestaan Shakespeareen.
Lukuisia kokemuksellisia kerroksia oli siis samaan aikaan mukana vaikuttamassa siihen, miten suhtautua näkemäänsä. Mikä sopi vallan mainiosti tarjolla olevan näytelmän luonteeseen.
Talvinen tarina edustaa kirjailijan myöhäiskautta, jolle on ominaista erilaisten lajityyppien sekoittaminen yhdessä ja samassa draamassa. Tragediaa, komediaa, farssia ja romanssia yhdistävän näytelmän kantaesitys oli 1611. Tätä seurasi vielä Myrsky, joka jäi Shakespearen viimeiseksi näytelmäksi. Hän kuoli 52-vuotiaana 1616.
Monien draaman mestareiden tavoin (Brecht, Molière) Shakespeare hyödynsi näytelmissään muiden tekstejä. Talvisen tarinan pohjalta löytyy englantilaisen Robert Greenen 1588 ilmestynyt proosakertomus Pandosto, jonka taustalla puolestaan lymyää Chaucerin Canterburyn tarinoihin (1300-luku) sisältyvä juonikuvio sekä muutama antiikin aikainen sepitelmä. Shakespeare siirsi Greenen aikanaan suositun tarinan näyttämölle ja tuunasi siitä kokonaisuuden, joka on alkuperäistään valoisampi, lempeämpi ja koomisempi. Teemojen tasolla sentään mennään samoissa: anteeksianto ja katumus, kosto ja sovitus, mustasukkaisuus ja luottamus pistävät henkilöt niin silloin, tuolloin kuin tänäänkin tekemään kummia ja suoltamaan suustaan suolaa ja pippuria.
Talvinen tarina ei kuulu Shakespearen kaikkein suosituimpiin draamoihin. Ensiesitysten jälkeen se heräsi eloon vasta reilu sata vuotta myöhemmin. Nyt uudelleen muokattuna ja aikakauden teatterinäkemyksiin paremmin sovitettuna. Näytelmässä on lukuisia "ongelmia", joita on yritetty ratkaista monin eri tavoin. Sadunomaiset elementit ja ihmeet vuorottelevat psykologisen draaman kanssa, koomiset hetket vaihtuvat arvaamatta traagisiin, ajassa tehdään kesken näytelmää reilu hyppäys toiseen, eikä näytelmän päähenkilöstäkään ole aivan täyttä varmuutta. Keitoksesta voi myös noukkia viittauksia niin Hamletiin, Kuningas Leariin kuin - aivan erityisesti - Othelloon.
Ei siis ihme, että Talvinen tarina on jäänyt hieman varjoon. Mutta, kun tiedämme, että siitä ovat aikoinaan tehneet omat sovituksensa niin Peter Brook (1951) kuin Ingmar Bergman (1994), tiedämme myös, että näytelmässä on aineksia vaikka mihin. Ja nyt siis Kenneth Branagh työryhmänsä kanssa otti tukevan otteen tästä, ravisti ja sai aikaan kokonaisuuden, josta löytyvät - yllätys, yllätys - viittaukset niin Bergmanin versioon kuin Royal Shakespeare Companyn (1969) tulkintaan. Jälkimmäisessä Judi Dench oli kaksoisroolissa kuninkaan nuorena puolisona ja tätä vanhempana (ja viisaampana) hovirouvana. Branaghin ohjauksessa Dame Dench on kuninkaan hervottomuuksia lievittävä ja kommentoiva hovirouva sekä draaman juonenkulkua kommentoivan kuoron (Aika) roolissa.
Talvisen tarinan seuraaminen oli kuin sukellus kirjallisuuden, ja miksei ylipäätään taiteentekemisen ja -kokemisen ytimeen. Matkalla vastaan tulee aina uusia ja uusia kerroksia. Kaikki littyvät lopulta yhteen, kommentoivat toisiaan, puhuvat vastaan, tekevät uutta, joka pohjautuu jo aiemmin tehtyyn. Katsojat istuvat elokuvateatterissa katsomassa katselijoiden edessä näytteleviä näyttelijöitä, jotka esittävät toisiin teksteihin ja tulkintoihin tukeutuvaa näytelmää.
Turkulaiseen räntäsateeseen poistuin pää ja mieli pyörällä. Oloni oli kuin ehkä sillä näytelmän onnettomalla ylimyksellä, joka kokee kohtalonsa kolmannessa näytöksessä. Hänen tulevaisuutensa sinetöi Shakespearen tunnetuin näyttämöohje: "Poistuu karhu kintereillään."
---
Lue myös: William Shakespeare, Talvinen tarina. Suom. Jyrki Vainonen. Esipuhe Clas Zilliacus. WSOY 2006.
Tämä riipii minua, sillä jo se, että nimi on Talvinen tarina ja se on Shakespearea riittäisi, mutta kun siinä on vielä Judy Dench. Siis tämä olisi ihan must. Mutta ostan paljon filmejä talvisia lauantai-iltoja varten, sillä televisiostahan ei tule silloin muuta hyvää kuin Wallander ja niitä katsomme tallennettuina.
VastaaPoistaAinoa mitä mietin, miten koen teatteriyleisön äänet...: minähän lähden elokuvista pois jos joku mässyttää jotain vieressäni tai puhuu koko ajan vieruskaverilleen. Kotona tätä haittaa ei ole. Tällainen kranttu Turussa syntynyt ja Satakunnassa kasvanut kun olen.
Hei Leena, eivät ne äänet tässä esityksessä paljoakaan haitanneet. Ehkä nekin kuuluvat toisaalta myös teatteriesitykseen. Elävä yleisö kun on elossa... päästämiään ääniä myöten.
Poista