21.3.2020

Epidemiakirjallisuutta (2)

Rotat ryömivät koloistaan ensin:

Neljäntenä päivänä alkoi kuolevia rottia tulla esiin kokonaisina laumoina. Niitä nousi komeroista, lattioitten alta, kellareista ja likaviemäreistä pitkinä horjuvina jonoina. Valoon päästyään ne alkoivat kieriskellä ja nytkähdellä ja kuolivat ihmisten välittömään läheisyyteen. Käytävät ja kadut kaikuivat öisin vinkaisuista, joita ne päästelivät kuolinkouristuksissaan. Kaupungin laidoilla niitä lojui aamuisin katuojissa, mikä turvonneena ja jo mätänemässä, mikä jäykkänä ja viikset vielä pystyssä. Jokaisen kuonossa oli pieni veripisara.

Albert Camus'n Rutto oli ilmestyessään 1947 kirjallinen hitti, mitä edesauttoi moni seikka. Sen kirjoittajalla oli jo nimeä nuorena, karismaattisena radikaalina, eikä hauska ja hieman eksoottinen ulkonäkö tehnyt haittaa sekään. Toisin kuin monilla muilla vasemmistoälyköillä, Camus'lla ei ollut koulutustaustaa eliittiyliopistoissa ja hän kuului ikänsä puolesta jo seuraavaan sukupolveen.

Myös julkaisuajankohta oli otollinen. Ranskan miehitysajasta oli kulunut muutama ratkaiseva vuosi, jolloin oli alettu hieman kyllääntyä urheisiin partisaanimuisteluihin ja haluttiin siirtää katsetta tulevaan tai edes jonnekin muualle. Tähän saumaan kolmikymppisen Camus'n romaani tuli sopivasti.

Allegoriana Ranskan taistelusta miehittäjiä vastaan Ruttoa aluksi luettiin, ja taidetaan pitkälle edelleen lukea. Romaani sijoittuu jonnekin 1940-luvulle ja Algeriaan, jonka pohjoisrannikolla sijaitsevaan Oranin kaupunkiin ilmaantuu ruttoepidemia, kuin tyhjästä, kuten taudit monta kertaa tulevat. Ensiksi kuolevat rotat, sitten tauti alkaa tappaa ihmisiä. Romaanissa ulkopuolinen kertoja, tapahtumien kronikoitsija raportoi tapahtumia muutaman keskushenkilön kohtalon kautta.

Camus'n kylmän viileä ja samalla sensitiivinen, kristillistä ja humanistista moraalia mittaileva kerrontaote miellytti aikanaan, joskin herätti myös vastustusta. Kirkkaamman poliittisen sanoman läpivienti olisi paremmin kelvannut äärivasemmiston ja kansallismielisten pirtaan, eikä Camus'n teoksesta huokuvaa filosofista otetta oikein haluttu ymmärtää. Hänen henkilöidensä suulla kun annetaan ymmärtää, että elääkseen on parempi hyväksyä asiat sellaisina kuin ne tulevat ja yrittää tehdä parhaansa. Valinta on aina yksilön.

Romaanin allegorinen lukutapa johdatti syyttäjät puhisemaan Camus'n antihistoriallisuudesta, siitä, että Camus tekee fasismista "irrationaalisen" (Beauvoir) ja etiikan laitakin on vähän niin ja näin, jos siitä puuttuu historiallinen ymmärrys (Barthes). Lukevalle yleisölle romaanista luettava lempeä pohdiskelu hyvyydestä, epäitsekkkyydestä, anteeksiannosta ja valintojen tekemisen vaikeudesta upposi paremmin. Kun tähän yhdistyi sormen heristelyn välttely ja naturalistinen kerronta (niin kuin vain ranskalainen sen osaa), lopputulos häkellyttää edelleen.

Esikaupungissa vanhan miehen astmapotilaan naapurissa paineli muuan mies houreissaan nivusiaan ja antoi ylen. Kaularauhaset olivat vieläkin turvonneemmat kuin talonmiehellä. Toinen puoli kaulaa pullistui paiseeksi ja puhkesi kuin mätä hedelmä.

Camus'n on sanottu siirtäneen romaaninsa kolmeen keskeiseen henkilöön paitsi monia omaan elämäänsä kytkeytyviä tekijöitä myös maailmankatsomuksensa. Sairauksista hänellä oli kokemuksia nuoruudessa puhjenneen ja myöhemminkin elämää varjostaneen tuberkuloosin myötä. Elämä eristyksessä, johon romaanin Orienin asukkaat pakotetaan, oli tuttua kirjailijalle. Rutossa taistelu epidemiaa vastaan johtaa jotkut ymmärtämään tekojensa välttämättömyyden, nousemaan oman edun tavoittelusta yhteisen hyvän tekemiseen tai näkemään koko taudin osana kysymystä vastarinnasta tai kapinasta.

Rutossa tauti etenee vääjäämättömästi, julmalla voimalla, kunnes laantuu ja häipyy yhtä yllättäen kuin tulikin. Työtä tehdessään se niittää ihmisiä, eikä armahda edes lapsia:

Lapsi nytkähti heikosti voihkaisten miltei kaksin kerroin, aivan kuin olisi saanut iskun vatsaansa. Ruumis jähmettyi kouristuksenomaisesti täristen pitkiksi sekunneiksi vääristyneeseen asentoon, ikään kuin luuston hauras varsi olisi taipunut ja rutissut ruton raivokkaan, kuumeisen tuulen voimasta. Puuskan mentyä ohi ruumis herpautui, kuume näytti hellittävän ja jättävän läähättävän lapsen myrkylliseen, kuoleman tuntuiseen lepotilaan. Sitten syöksähti polttava hyöky ruumiin lävitse kolmannen kerran kohotttaen sen kaarelle, lapsi käpertyi vuoteen pohjalle, pyöritti päätään mielettömästi kuin liekeissä ja heitti peitteen syrjään. Suuria kyyneleitä tulvahti polttavan kuumien silmäluomien alta ja vieri pitkin lyijynharmaita kasvoja.

Camus'n romaanilla on tietenkin yhteys toisen maailmansodan tapahtumiin ja Ranskan kohtaloon natsien miehityksen alla, joten sen näkemiselle vertauskuvana löytyy perusteita. Vaikka romaaniin ei tosiasiallista lähihistoriaa ole suorasanaisesti kirjoitettu. Jostakin ulkopuolelta saapuva uhka pistää yhteiskunnan sekaisin ja ihmiset käyttäytymään kenet tapojensa vastaisesti, kenet luonteensa mukaisesti. Oli tuo uhka tahtia marssivat sotilassaappaat tai näkymätön vihollinen.

Mielenkiintoista lukea Camus'n romaania juuri nyt ja tässä. Allegoriasta ei ole jälkeäkään, kun taudin pelästyttämät ihmiset pakotettuina tai vapaaehtoisesti jättävät kaupungin kadut ja kaupat. Tämä lienee 40-luvun Oranin ja maaliskuun 2020 kuvaa Berliinistä, New Yorkista, Pariisista tai Helsingistä:

Vain kuutamo valaisi harmaita talorivejä ja katuja, joiden suoria linjoja ei katkaissut ainoakaan tumma puunlatva. Äänettömyyttä ei rikkonut kulkijan askel, ei koiran haukahdus. Kaupunki oli silloin vain ryhmä massiivisia, elottomia talokuutioita, joitten lomassa entisaikojen suurmiesten ja unohdettujen hyväntekijöiden vaiteliaat, ikuisiksi ajoiksi pronssiin kahlitut patsaat koettivat rauta- tai kivikasvoineen olla edes jonkinmoisina muistona siitä, mikä kerran oli ollut ihminen.

---
Alber Camus: Rutto. Suomentanut Juha Mannerkorpi (1948). Uuden tarkennetun käännöksen laatinut Jukka Mannerkorpi. Otava 1995.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Translate