Trimalkion pidot

Hullu kirjamessukuukausi alkaa olla takanapäin. Frankfurt oli tietenkin suomalaisen kirjallisuusviennin lähtölaukaus ja aamuherätyksen kaltainen kukonkiekaisu maailmalle piskuisen pohjoisen kansan kirjallisista kyvyistä.

 

Turun ja Helsingin messut pääsivät nekin ilman suurempia henkisiä tai materiaalisia kolhuja tavoitteisiinsa. Helsingissä kävijöitä oli lähes 80 000, Turussakin 25 000.

Kirjoista, kirjallisuudesta ja kirjailijoista on riittänyt puhetta, jopa siinä määrin, että huoli kirjallisuuden ja lukemisen heikosta asemasta ihmisten ajankäytössä tuntuvat yliampuvilta. Silti kaikki tilastot niin tuotannon kuin myynnin suhteen vetävät naaman mutruun. Kirjoja ostetaan yhä vähemmän, mistä johtuen niitä myös kustannetaan entistä vähemmän. Yhä harvempi meistä siis tarttuu kirjaan lukemistarkoituksessa, ja jos tarttuu, kirjan perinteinen formaatti on vähitellen vaihtumassa sähköiseksi.

Kun Helsingin messujen väentungoksessa yritti löytää tietään kirjaröykkiöitä hiplaavien lukijoiden ja kaikkialta kaikuvien kirjailijahaastatteluiden lävitse, kirjan tuomiopäiväprofetiat häipyivät taka-alalle. Kirjako kriisissä? Kirjallisuuden lukeminen elitististä? Ai että kuva voittaa sanan?

Kriittinen epäily nosti tietenkin päätään sillä hetkellä, kun kirjallisuudelle sykkivä sydän vaipui nautinnosta sykkyrään. Entä, jos kaikki ei olekaan aivan sitä, miltä näyttää? Kirjailijat kertomassa kirjoistaan, keskustelemassa tarinoidensa herättämistä ajatuksista, kustantajat esittelemässä uusimpia tuotoksiaan, kirjakauppiaat ja kirjallisuuden ympärillä pyörivät tahot omiaan ja näiden lähellä kuluttajat hakemassa uusia lukukokemuksia, jakamassa vanhoja ja nauttimassa kaikesta siitä, mitä vain kirjallisuus voi heille tarjota...

Aivan varmasti myös näin. Mutta myös siten, että kirjat ovat kulutustavaraa, jota myydään kuin makkaraa (yhdistetyillä kirja-, musiikki- ja ruokamessuilla aivan konkreettisestikin). Ja että näkyvyys on varattu kirjallisuuskentän isoille toimijoille (tietyt kustantamot ja kirjakaupat), ja että suurimman huomion saavat suomalaiset kaunokirjailijat, joiden suhteellinen osuus kirjallisuuden kokonaistarjonnasta ja -myynnistä on varsin pieni (n. 15 %).

Toisaalta kenenkään vika ei ole erityisesti se, että fiktion kirjoittajien joukossa on ehkä enemmän sanavalmiita ja mielenkiintoisia ihmisiä kuin tietokirjailijoiden puolella. Ja edustaahan toisaalta Teemu Selänteestä kertova elämäkerta tuota jälkimmäistä lajityyppiä, kuten myös Mark Levengoodin kirjoituksista koottu teos tai Duudsonien urakehitystä markkinoiva opus. Helsingissä sai yleisömeren edessä naulata talousteesejään myös Alf Rehn, joten se siitä tarinamaakareiden yliotteesta.

Julkisuuden kanssa flirttailuahan tämä on, oli ja tulee olemaan. Aivan kuten kaikki viihdeteollisuuden osastot, myös kirjallisuus tarvitsee vahvoja persoonia ja mielikuvia tehtailevia prosesseja. Jälkimmäisiin kuuluvat messut, joiden ylöspanosta ei puutu hysteerisiä piirteitä. Mahtailevat, ylimitoitetut puitteet, jättimäiset mainoslakanat kirjojen kansista tai kirjailijoista, kirjaherkuista notkuvat myyntipöydät, haastatteluiden, puheenvuorojen ja esitysten sähköinen kakofonia tekevät hiljaisuuteen, rauhaan ja yksinäisyyteen mielletystä kirjallisuudesta meille yhteisen elämyksen ja julkisesti jaetun kokemuksen.

Kuin olisi osa orgiaa, Trimalkion pitoja, jonka kummallisuuksia ihmetellessä on vaarassa lentää selälleen.

Näillä kinkereillä kirjallisuudesta tulee totta ja elävää. Ehkä kuva sittenkin saa näin otteen sanasta ja lukitsee siltaan, josta vanha sana ei enää nouse. Maailma on, kuten se nähdään, ja alussa on kuva, ei sana.