Paha kirja

"Kaiken kaikkiaan 'Huojuva talo' on merkillinen sekoitus viihteentasoisia ja erittäin hienoja ratkaisuja. Sitä tutkiessaan lukija on jatkuvasti kovalla koetuksella, ja hyvää löytääkseen täytyy joskus nähdä suunnattomasti vaivaa. Ken jaksaa loppuun asti, tulee kyllä monesti palkituksi, mutta sittenkin jää tästä romaanista sellainen kuva, että se kenties on kiintoisa kuriositeetti, jonka kohtaloksi silti tulee jäädä vaille suurta menestystä."

Näin profeetallisesti kirjoitti kriitikko Matti Paavilainen Helsingin Sanomissa syyskuussa 1963. Maria Jotuni oli ollut kuolleena tuolloin jo parikymmentä vuotta ja kyseisen romaanin kirjoittamisajankohtakin ulottui ammoiselle 30-luvulle. Kirjailijan jäämistöä tonkivat tahot olivat löytäneet vielä julkaisemattoman materiaalin joukosta käsikirjoituksen, joka nyt siis näki viimein päivänvalon.

Kaikki me tiedämme, että Paavilainen oli väärässä ainakin siinä, että Huojuva talo ei jäänyt kuriositeetiksi, vaan siitä muodostui lopulta se kirja, johon Jotunin nimi sittemmin on lähinnä yhdistetty. Aviohelvettiä kuvaavaa tarinaa on viety teattereiden lavoille ja televisioon, taskukirjapainoksia siitä otetaan edelleen.

Mielenkiintoinen kohtalo kirjalla on ollut tässäkin tapauksessa. Jotuni kirjoitti romaaniaan 20- ja 30-lukujen taitteessa ja lähetti sen Otavan romaanikilpailuun, jossa se ei menestynyt. Tästä suivaantuneena tai ehkä jostakin muusta syystä Jotuni tunki käsikirjoituksensa pimeään paikkaan, eikä enää eläessään asiaan palannut. Kun myöhempi aika nosti taasen romaanin parrasvaloon, se tapahtui tuolloin jo klassikkomaineen saavuttaneen kirjailijan kunniaksi.

Ja kuten klassikoille usein käy, aika on heitä kohtaan armoton. 60-luvun Suomessa oli jo koettu modernismin esteettiset hyökyaallot ja nuorisokulttuurin enteet. Samana vuonna Huojuvan talon kanssa Rintalan Sissiluutnantti hätkähdytti raadollisella sotakuvauksellaan ja Kihlmanin Sininen äiti repi auki seksuaalisia ja sosiaalisia arpia. Seuraavana vuonna Salaman Juhannustansseja tanssittiin jumalanpilkkasyytteitä ruotivassa raastuvassa, Mukan Maa on syntinen laulu paljasti pohjoisen Suomen uskonnollisten kinkereiden todelliset taustat ja Markku Lahtelan esikoisromaani Jumala pullossa siirsi proosamme postmoderniin aikaan.

Keskelle tätä kaikkea Jotunin teos ilmestyy kuin henkäyksenä lopullisesti kadonneesta ajasta ja siihen kytkeytyvistä ajattelu- ja toimintamalleista. Jälkimmäistä edustaa ainakin Jotunin ohjelmallinen tapa lomittaa kerrontaansa naisasiaa, ja miksei myös halukkuus psykologisoida ja selittää henkilöidensä käyttäytymistä. 60-lukulaisille Jotuni on näissä pyrkimyksissään aivan liian epäpoliittinen; hän ampuu katkaistulla haulikolla, kun olisi pitänyt käyttää tarkkuuskivääriä. Sama koskee tyyliä. Kritiikissään Paavilainen viittaa Jotunin tapaan "banalisoida" tarinaan sisältyviä tapahtumia ja kiusallista taipumusta toistoon tai liioitteluun. Mikä on tietenkin rike aikana, jolloin kirjailijan tehtävänä katsotaan olevan asioiden raportointi, kertovan lukijalle sen, mitä todella tapahtuu, kuten Saarikosken kuuluisassa runokokoelmassa (Mitä tapahtuu todella?, 1962) vasta hiljattain oli tivattu.

Kriitikon nihkeydestä huolimatta suuri yleisö luki Jotunia innosta hehkuen ja silmä kovana. Kirjassa kun nähtiin avainromaanin aineksia. Kirjoittiko Jotuni avioliitostaan tunnetun kirjallisuusmiehen, professorin ja kulttuurivaikuttajan Viljo Tarkiaisen kanssa?

Tänään Jotuni on nieltävissä ehkä hieman helpommin. Huojuvaan taloon sisältyvät väkivaltakohtaukset yllättävät silti rajuudessaan ja hermostuttavat asetelmallisuudellaan. Niiden realistisuus saa meidät selaamaan hieman tarkemmin iltapäivälehtien otsikoita ja löytämään niistä yhtymäkohtia maailmaan, joka ei ole kuitenkaan niin kaukana, vaikka fiktiota onkin.

Jotunin katseessa on myös jotakin, joka kylmää älyllisessä tarkkanäköisyydessä ja terävyydessä. Lyöntejä, iskuja, alistamista ja nöyryyttämistä vastaanottava nainen seuraa syrjäsilmällä piinaajansa toimintaa ja kuorii tätä auki kuin sipulia. Diagnoosi on jotakin, jota me tänään taidamme nimittää narsistiseksi persoonallisuushäiriöksi:

"Hänen pelinsä on pientä ja raukkamaista. Eihän hänen puheensa yleensä merkitse mitään. Sillä on joka päivä eri salatarkoituksensa ja eri päämääränsä. Ei selvittää ja selviytyä, vaan pettää ja hämmentää. Hän tahtoo vihansa ja virheensä aateloida aatteellisesti hyväksytyiksi. Hän kantaisi profeetan kaapuakin mieluummin kuin narrin. Toisten täytyisi nähdä hänet toisena, mahtavana, luovana henkenä, joka on ahtaissa oloissa traagillinen. Hänen iskulauseensa ovat kirjallisuudesta lainatut ja niissä on vapaan hengen väljyyttä. Hänen todistelunsa on epätoivoista näyttelyä. Hänen katsannossaan on yksi ainoa ihminen, minä, eikä hän tahdo menettää sitä, vaan kulkee yhä sankarina lavallaan minua varten." (s. 382-383.)

Paha, paha kirja.