Martel

Kirjahyllyni lukemattomien kirjojen kätköistä osui eteeni Yann Martelin romaani Piin elämä. Kanadalaisen kirjailijan teos on alkujaan ilmestynyt jo 2001, Helene Bützowin suomennos on vuodelta 2003.

Tiedä miksi juuri tämä romaani on saanut kyseenalaisen kunnian jäädä lukematta näin pitkään. Romaanin vika se ei missään tapauksessa ole. Martel kertoo sangen omaperäisen ja mielikuvitusta hykerryttävän tarinan 16-vuotiaasta intialaisesta pojasta, joka joutuu viettämään muutaman kuukauden laatuaikaa pelastusveneessä bengalintiikerin kanssa.

Piin elämä on eräänlainen haaksirikkotarina, jossa päähenkilön kekseliäisyys asetetaan lähempään tarkasteluun. Robinson Crusoen jäljillä tässä siis kuljetaan, paitsi, että saari on vaihtunut veneeksi, ja kumppanikin hallittavissa olevasta Perjantaista vaaralliseksi ja arvaamattomaksi petoeläimeksi.

Romaanin juonellinen jännite onkin siinä, miten sankari kykenee toimimaan annetuissa olosuhteissa. Ja lukijan näkökulmasta lisäpotkua tuo kiinnostus seurata, miten kertoja kykenee rakentamaan tarinaa näinkin niukkojen raamien sisälle.

Martelin romaanin voisi määrittää kuuluvaksi tilaromaanien luokkaan, jos sellainen tyyppiluokitus jostakin löytyisi. Yksi tila, koko elämä. Draamasta näitä löytyy vaikka kuinka monia, mutta romaanien kohdalla mieleen ei nouse äkkiä kuin Volter Kilven Alastalon salissa (1933). Siinähän ukot ovat yhdessä huoneessa pohtimassa laivanrakennushanketta.

Sanomattakin selvää, että Martel onnistuu viemään haastavan lähtökohdan upeaan lopputulokseen. Hieman eri keinoin kuin Kilpi omassaan, mutta kiinnostavasti silti. Paikoitellen romaanin ylitsepursuava animaalisuus johtaa jopa inhorealismiin, mutta tätä voidaan ehkä pitää perusteltuna.

Martelin teos on hieman vino, sekä aiheen että käsittelytavan puolesta. Kuten elämä itse. Herättää kysymään, miten minä pärjään omassa veneessäni. Missä on minun tiikerini?

Kriitikko ei ole ammatti

Tämän vuoden Kuopio tanssii ja soi -festivaali teki monella tapaa mielenkiintoisen avauksen antamalla muutamalle tanssia huonosti tuntevalle kirjoittajalle mahdollisuuden toimia kriitikkona. Ajatuksena oli herättää nk. tavallisen ihmisen uteliaisuutta suurelle yleisölle ei-niin-hyvin-tunnettua taidemuotoa kohtaan. Sekä tietenkin voittaa puolelle uusia yleisöjä.

Halukkuus toimia kriitikkona oli kuulemma suurta. Parinsadan tarjokkaan joukosta valittiin ne kuusi, joiden teksteihin on voitu tutustua Savon Sanomien nettisivuilla. Kriitikoksi pääsemisen ehtona oli se, että ei tuntenut ennestään tanssitaidetta.

Sinänsä varmasti hyvää tarkoittava ele herättää ajatuksia siitä, miten kriitikon ammattitaitoon suhtaudutaan. Tietenkin on niin, että meillä kaikilla taidetta kokevilla on myös ajatuksia siitä, mitä milloinkin koemme, kun taiteen äärelle pääsemme. Mutta ehkä kriitikko parhaimmillaan tekee hieman muutakin kuin kertoo sen, mitä itse kullakin hetkellä kokemastaan ajattelee.

Kritiikki on aina ollut altavastaajan asemassa. Taiteilijoita se useimmiten ärsyttää, lukijoista puhumattakaan. Kriitikot ovat yksinään saaneet puolustaa ammattikuntansa kunniaa ja ylipäätään toimintaedellytyksiään. Kuopion tapaus osoittaa hyvin sen, miten ohuella langalla taiteen vastaanottamisen ammattilaiset taiteilevat. Kun kulttuuri kuuluu kaikille, kun kulttuuripolitiikkaa on viimeiset vuosikymmenet laadittu asiakkaan näkökulmasta, on vain luonnollista, että kulttuurialan ammattirakennetta aletaan muokata tarpeita vastaaviksi.

Taiteen tekemisessä ja taiteen vastaanotossa äärimmäinen omakohtaisuus ja "puhtaus" on nyt se tekijä, jonka perään huudetaan. Siksi ammattikritiikki vetäytyy sanomalehtien palstoilta, siksi taiteen- ja kulttuurialan koulutus on vaikeuksissa. Miksi kouluttaa ihmisiä johonkin sellaiseen, johon meillä kaikilla on pätevyys ihan luonnostaan?

Oltaisiinpa tässäkin asiassa loppuun asti loogisia. Miltä kuulostaisi päivä pankinjohtajana? Tai viikko lainlaatijana? Tunti sydänkirurgina?

Terapiassa

Yle 1 näyttää taas kesäajan uusintoina loistavaa HBO-draamasarjaa Terapiassa. Puolen tunnin kestävissä jaksoissa psykoterapeutti Paul Weston (Gabriel Byrne) kuuntelee potilaidensa huolia ja esittää väliin omia kommenttejaan.

Juonellisesti ei kovin sykähdyttävää, mutta draaman kaaresta voi huolehtia niin kovin monin eri keinoin. Tässä sarjassa jännite rakentuu puheen, kertomuksen ja vuorovaikutuksen varaan. Terapeutin ja potilaan välinen suhde, potilaan kertomus ja sitä välittävä näyttelijäntyö luovat näihin puolituntisiin tiiviin, intiimin ja kihelmöivän tunnelman.

Kuin lukisi nykyamerikkalaista novellia, short storya. Ei ne suuret tai yllättävät juonenkäänteet vaan pidätetyt tunteet, arkeen kätkeytyvät merkitykset ja sulkeuma, josta katsoja tai lukija lähtee muodostamaan tulkintaa kokemukselleen.

Jaksoittain vaihtuvat potilaat ja tarinat luovat kokonaisuuteen kertomuksellisen jatkumon. Paul Westonin lailla katsoja tapaa tutut potilaat viikon välein. Mutta vaikka potilaan olotilaa määrittävä keskusongelma ratkeaa vasta viikkojen päästä, yksittäiseen istuntoon sisältyy aina pienempien sivujuonien ja -aiheiden käsittely, joka viedään sillä kertaa päätökseen. Näin katsojan mielenkiinto henkilöitä kohtaan säilyy ja katsomiskokemus saa täyttymyksen.

Sarja perustuu israelilaiseen alkuperäisideaan, ja sen ensimmäinen kausi käynnistyi USA:ssa 2008. Potilaiden (mm. traumatisoitunut sotilas, itsemurhaan taipuvainen tyttö, aviokriisissä oleva pariskunta) elämäntarinoiden ohella saamme tuntumaa myös terapeutin omiin ongelmiin ja tämän pyrkimyksiin selviytyä niistä.

Sarjan muoto tuo mieleen Louis Mallen elokuvan Ilta Andrén kanssa (1981). Myös se rakentuu kokonaan kahden osapuolen väliseen dialogiin ja ulkoinen toiminta on rajattu minimiin. Ja vaikuttaa aivan yhtä vahvasti kuin Terapiassa tekee.

Tarkkaa näyttelijäntyötä, ja erityisen tarkkaa käsikirjoittamista. Oivallista oppimateriaalia kirjoittajille, jotka haluavat oppia draaman salaisuudet - älynkäyttöä unohtamatta.

Ja seuratkaa tarkkaan, miten Gabriel Byrne hypistelee sormillaan silmälasejaan samalla, kun kuuntelee potilaan ääntä ja seuraa tämän olemusta. Miten pienin keinoin merkitystä onkaan mahdollista luoda!

http://www.hbo.com/in-treatment/index.html#/in-treatment/index.html

Houllebecq

Mikä siinä on, että kaikkein moraalittomimmat kirjailijat ovat niitä suurimpia moralisteja?

Ranskalaisen kirjallisuuden "paha poika" (kustantajan määritelmä) Michel Houllebecq (s. 1958) on jakanut mielipiteitä aina esikoisromaanistaan lähtien. Kaikki eivät pidä siitä, että kirjojen sivuilla harrastetaan rajua seksiä ja rujoa väkivaltaa tai muodostetaan poliittisesti epäkorrekteja lauseita sukupuolten välisestä tasa-arvosta, uskonnoista ja talouden ja demokratian salasuhteesta.

Ja joillekin tämä on juuri sitä, mitä kirjallisuuteen on kaivattu jo pitemmän aikaa. Myös niille muutamille suomalaisille kirjailijoille, jotka ovat tunnustaneet inspiroituvansa tämän teksteistä (ks. Mitä Houllebecq tarkoittaa? Toim. Timo Hännikäinen. Savukeidas 2010.).

Houllebecq osaa haastaa lukijansa. Ja hän on lukenut de Sadensa, sekä tietenkin kaikki ranskalaiset ja amerikkalaiset postmodernistit ja eurooppalaiset yhteiskuntafilosofit. Puhumattakaan niistä moralistikirjailijoista (Gide, Céline, Mauriac), joiden teksteistä hänenkin tarinansa saavat kimmoketta.

Ja koska hän on ranskalainen kirjailija, voimme lähtökohtaisesti olettaa, että se, mikä monien muiden kohdalla tarkoittaisi vain banaalia ajattelua ja tarvetta herättää huomiota, voidaan tässä tapauksessa tulkita sivistyneeksi syvällisyydeksi.

Romaaniensa perusteella voisi kuvitella, että Houllebecq vihaa naisia, arabeja, juutalaisia, ihmisiä ja eläimiä noin ylipäätään ja kaikkia niitä ajatusrakennelmia, joiden varassa me täällä heilumme: liberalismia, kapitalismia ja materialismia. Että parasta, mitä ihmiset voivat täällä tehdä, on hakea nopeita voittoja ja pikanautintoa sieltä, mistä niitä vielä saa: seksistä, viihteestä, pintajulkisuudesta ja televisiosta.

Mahdollinen saari -romaania lukiessa huomio kiinnittyy kuitenkin siihen, miten heikosti kirjailija kykenee lopulta piilottamaan sen, että on huolissaan. Nykyisyyttä ja tulevaisuutta ruotivassa teoksessaan Houellebecq päätyy melkein liikuttavaan paatokseen siitä, miten inhimillisesti katsoen virheellisesti ihmiset käyttäytyvät alistaessaan toimintansa ruumillisen hyvänolontunteen ja tätä hyödyntävien ihmissuhteiden hakemiseen.

Siinä katoavat tunteet.

Näin romaanista, joka saa herkimmät haukkomaan henkeään, tuleekin mitä kirkasotsaisinta tendenssikirjallisuutta. Ehkä se on vain lajityypille ominaista käyttäytymistä. Romaaniin on kirjoitettu yhteiskunnan pyhä sisin: alenna niin sinut ylennetään.

Tämä vain vinkkinä niille lukijoille, joita Houllebecqin lukeminen kuvottaa.

Michael Houllebecq: Mahdollinen saari. Suom. Ville Keynäs. Wsoy 2006.