Viisi päivää, jotka melkein muuttivat maailmaa

Arizonassa sijaitsevan pienen amerikkalaisen kylän asukkaat ovat kuolleet äkillisesti. Menehtyneitä on 50, vain kaksi löytyy hengissä, vanha mies sekä pieni sylivauva. Kiireesti koolle kutsuttu tutkijaryhmä ryhtyy selvittämään asiaa. Onko kammottavilla tapahtumilla jotakin tekemistä lähistölle hiljattain pudonneen satelliitin kanssa? Ja miksi vain nuo kaksi jäivät henkiin?

Michael Crichtonin ensimmäisen omalla nimellään julkaiseman menestysromaanin Andromeda uhkaa (1969) aiheena on ulkoavaruudesta saapuva tappava bakteeri, joka levitessään muodostuisi uhkaksi koko ihmiskunnalle. Tuhon tiellä on vain asiantuntijaryhmä, joka vetäytyy huippuvarusteltuun laboratorioonsa tutkimaan maahan syöksynyttä satelliittia ja analysoimaan tapahtumapaikalta keräämiään näytteitä. Viiden päivän aikana ja monen yrityksen ja erehdyksen sekä teknisten apuvälineiden avulla heidän onnistuu saamaan vieras organismi lopulta hallintaan.

Crichtonin romaani on teknotrilleri, kirjallisuuteen kylmän sodan aikana kotiutunut lajityyppi, joka yhdistää jännitystä, trilleriä, sotaa, agenttitarinaa ja teknologista sanastoa vilistävää kerrontaa toisiinsa. Lajityypin pohjakaavaa toteutettiin 40-luvulta eteenpäin Brittein saarilla, jossa Graham Greene, Hammond Innes, Ian Fleming tai Eric Ambler olivat ensimmäisten mukana liittämässä kirjallisuutta osaksi viihdeteollisuutta vetävien juonirakennelmien tai mieleenpainuvien päähenkilöidensä myötäavustuksella. 

Crichtonin kohdalla Len Deightonin romaania Aivopesu (1963) on kirjailija itse pitänyt pohjatekstinä, josta Andromeda uhkaa on ottanut vaikutteita ainakin teknisen ja raportinomaisen rakenteensa puolesta. Crichtonilla tosin ulkoisten tapahtumien kuvaus on viety pidemmälle, jopa siinä määrin, että romaanissa henkilöiden sisäinen kokemusmaailma jää kokonaan teknisiä yksityiskohtia vilisevän dialogin alle. Romaanissa on havaittavasti läsnä ihmisiä heidän nimiään myöten, mutta heidät on puettu tunteita läpäisemättömiin suojapukuihin.

 

Muodon puolesta Andromeda uhkaa kytkeytyy 60-luvulla muodissa olleeseen dokumentarismiin, jossa fiktion ja faktan yhdistämisellä tavoitellaan yhteiskunnallista uskottavuutta. Kun dokumenttiromaanin lähtökohtana oli perinteisesti ollut jokin historiallinen tai yhteiskunnallinen, mutta todistettava tapahtuma, jota lähdettiin sitten käsittelemään fiktion keinoin, Crichtonin kaltaiset kirjoittajat käänsivät asetelman päälaelleen: fiktiosta tehtiin faktaa. 

Crichtonin koko kirjallinen tuotanto rakentuu teknisten ja tarkasti pohjustettujen ja tutkittujen yksityiskohtien varaan. Teknotrillerin kovin miehisessä maailmassa ei ole aikaa tunteilulle, minkä kaikki Alistair MacLeanin, Frederic Forsythin tai Desmond Bagleyn lukeneet tietävät. Crichtonin isoon tuoteperheeseen kuuluu useita viihteellisiä megamenestyksiä, kuten vaikkapa Dinosauruspuisto (1990), joissa toteutetaan eräänlaista tieteen soveltavaa käyttöä, tässä tapauksessa kaunokirjallisuuteen muokattua. Suurta kirjallisuutta ei näin vähäisillä työkaluilla ehkäpä synny, mutta "tuskin kovin moni jättää Crichtonin lukemisen kesken", kuten New York Times toteaa kirjailijan nekrologissa 2008. Kirjailijan myytyjen teosten määrä ylittääkin 100 miljoonan.

Viiteen päivään pakattu juonikehys tekee Andromeda uhkaa -romaanista tiiviin lukukokemuksen, jossa otokset inhimillisistä kohtaamisista ovat vähissä. Romaania pitää koossa kuvitteellinen raportti tai kansio, jonka sisältä löytyy henkilöiden välisiä keskusteluja, hetkittäisiä piipahduksia yksittäisten ihmisten ajatuksiin, ennakointia tulevista, varsinkin virheellisistä toimista ja väärinkäsityksistä, jälkikäteen laadittuja näkemyksiä siitä, mitä olisi voitu tehdä toisin ja useita graafisia ja typografisia analyysejä ja esityksiä sekä numeraalisia taulukoita vahvistamaan kuvitelmaa raportin todenkaltaisuudesta. Jos henkilöiden välillä jotakin tapahtuu, se liittyy korostuneesti siihen, miten ihmisten järki leikkaa tai ei.

Mutta maahan on eittämättä saapunut vieras organismi, jonka alkuperä selittyy muutamissa, jo vuosia aiemmin tiedeyhteisölle esitetetyissä spekulaatioissa. Niiden mukaan pallollemme voisi ilmaantua bakteerimutaatio, jonka tartuntalähde on maapallo itse. Ei siis mitään mystistä vierasta oliota tai karmeata alienia.

Raportissa esitettiin ajatus, että bakteeri oli saattanut jättää maanpinnan aioneja sitten, silloin kun elämä alkoi juuri ilmestyä valtameriin ja kuumille, kiehuville mantereille. Nämä bakteerit olisivat lähteneet ennen kalojen ilmestymistä, ennen alkunisäkkäitä, kauan ennen ensimmäisiä apinaihmisiä. Bakteerit olisivat leijuneet ylöspäin ilmassa ja kohonneet hitaasti, kunnes ne olisivat olleet kirjaimellisesti ottaen avaruudessa. Kerran sinne päästyään ne olisivat saattaneet kehittyä uusiin muotoihin, ehkäpä ne olisivat oppineet ottamaan elämän ylläpitämiseksi tarvittavaa energiaa suoraan auringonvalosta tarvitsematta energialähteeksi ravintoa.  

Ironinen ja kriittinen valotus tarinaan syntyy siitä, että se mikä on joskus tuntunut tiedemiehistä "haetulta ja epätödennäköiseltä", toteutuu nyt Andromedan kohdalla.

Eloon virittyneen viruksen tarkempi toimintamekanismi avautuu romaanissa vähittäin ja kovin mutkikkaalta tuntuvin selityksin (Andromeda-mikrobi kasvoi vain ahtaitteen rajojen sisäpuolella. Jos kasvuympäristö oli liian hapan, organismi ei voinut lisääntyä. Jos se oli liian emäksinen, se ei voinut lisääntyä. Vain pH-rajoissa 7,39-7,42 se kykeni kasvamaan hyvin.), mutta kansanomaisempi kuvaus tästä kaikesta ei jätä mitään epäselväksi:

Organismi kävi kimppuun keuhkojen kautta.

Se meni verenkiertoon.

Se takertui valtimoiden ja laskimoiden seinämiin, aivoissa varsinkin.

Se sai aikaan vaurioita.

Tämä pani alkuun [veren] hyytymisen. Hyytyminen jatkui läpi koko ruumiin, tai sitten seurasi verenvuoto, mielipuolisuutta ja kuolema.

Tieteidenvälinen köydenveto ja tieteellisen tarkastelun prosessi kepeine naljailuineen ja kyräilyineen on läsnäolevaa ja tuo romaanin kovin totiseen ja asialliseen pirtaan hieman kepeyttä. Mutta jos kirjailijan suurin intohimo kohdistuu tarkkailun alla olevan mikrobin käyttäytymisessä tapahtuvien muutosten ylöskirjaamiseen, ehkä silläkin on paikkansa kaunokirjallisuudessa. 

Karmeaa jälkeä bakteeri ilmoille päästyään väestössä tekee. Jotkut uhreista kuolevat kuin itsestään heidän verensä jähmettyessä, toiset oman käden kautta. 

Talo, jossa mies, hänen vaimonsa ja heidän nuori tyttärensä istuivat päivällispöydässä. He olivat ilmeisesti istuneet kaikessa rauhassa ja tyytyväisinä, eikä kukaan heistä ollut ennättänyt työntää tuoliaan pöydästä. He hymyilivät toisilleen yhteishenkeensä jähmettyneinä kärpästen ja lautasten yli, joilla ruoka jo mätäni. (---)

Vanha nainen, jolla oli valkoiset hiukset ja kurttuiset kasvot. Hän hymyili lempeästi heiluessaan toisesta päästä kattoparruun kiinnitetyn köyden silmukassa. Köysi natisi hankautuessaan puuparrua vasten. (---)

Lydia Everett, kaupungin ompelija; hän oli mennyt tyynesti pihamaalleen talon taakse, istunut tuoliin, valanut päälleen bensiiniä ja raapaissut tulitikun. He löysivät ruumiin jäännösten vierestä korventuneen bensiinikanisterin.

Crichton kuoli syöpään vain 66-vuotiaana, mutta ehti moneen ehtivänä työnarkomaanina (viisi avioliittoa ja toistakymmentä romaania) jättää jälkeensä mittavan uran niin lääkärinä ja aivojen toimintaan ja solubiologiaan erikoistuneena tutkijana kuin romaanikirjailijana, elokuvantekijänä ja televisiosarjojen (Teho-osasto) kehittäjänä ja käsikirjoittajana. Kirjoittajana Crichtonin on sanottu olleen kuin kyborgi, joka jaksoi väsymättä tuottaa uutta materiaalia viihdeteollisuuden tarpeisiin. Rakenteen ja toteutuksen tasolla Crichton kirjallinen universumi oli yksinkertainen, mutta toimiva, minkä keikkuminen kirjallisuuden myyntilistoilla osaltaan todisti.

Tutkijoiden piirissä Crichtonin tapaan popularisoida tiedettä ei aina suhtauduttu myönteisesti. Mutta yksiviivaisten tarinoiden taustatyö oli silti yleensä tehty huolellisesti. Tämä koskee niin romaania Andromeda uhkaa kuin Dinosauruspuiston geeniteknologista viitekehystä, amerikkalaisten Japani-politiikkaa ja sen uhkakuvia kierrättävää poliittista trilleriä Nouseva aurinko (1992), nanoteknologian hyötyjä tutkailevaa romaania Verkossa (1994) tai ilmastokeskusteluun kriittisesti ja vähättelevästi suhtautuvaa trilleriä Pelon ilmasto (2005). Monen kriitikon mielestä tosin taustatyön huolellisuus tarkoitti Crichtonilla sitä, että teosten sävy on usein opettava eikä kirjailija ole malttanut olla sijoittamatta teknisiä yksityiskohtia viliseviä ja tarinaa sivupoluille vieviä luentoja juonen lomaan.

Crichtonin teosten maailmankuva on kaikesta teknologisesta uteliaisuudesta huolimatta konservatiivinen ja epäilevä. Tai ehkä siinä kaikki on alisteista teknologialle. Nouseva aurinko ei sittenkään käsittelisi tai pelottelisi vieraan kulttuurin ylivallalla tai Verkossa pönkittäisi perinteisiä sukupuolirooleja seksuaalisen häirinnän kohteita vaihtamalla, vaan ytimessä olisivat kybertodellisuuden uhkakuvat, teollisen vakoilun vaarat tai vihamieliset pyrkimykset taloudelliseen ylivaltaan. Pelon ilmasto lienee myös luettavissa puheenvuoroksi kriittisen argumentaation puolesta keskustelun ja tieteentekemisen mahdottomaksi tekevää ilmastopropagandaa vastaan, ja Nyt (2006) tulkittavissa huolenilmauksena kantasolututkimuksen epäeettisestä toiminnasta ja biotekniikkayritysten kaupallisesta häikäilemättömyydestä.

Dinosauruspuisto ja siitä laadittu elokuvaversio (jonka käsikirjoitukseen Crichton laati) Jurassic Park nosti Crichtonin nimen rinnalle sellaiset menneet seikkailutarinoiden mestarit kuin Edgar Rice Burroughsin, Jules Vernen tai Edgar Wallacen. Näistä varsinkin Burroughsin nimi mainitaan taajaan, kun puhutaan pulp-kirjallisuudesta, erityisesti sen tieteiskirjallisuuteen luokiteltavasta haarasta. Burroughsin 1900-luvun alkuvuosikymmenissä käynnistynyt Mars-kirjasarja hyödynsi tuonaikaista tietämystä punaisesta planeetasta, mutta niin tarinoiden juonikeskeinen sisältö ja muoto kuin ilmiasu räväköine kansiaiheineen edusti aikansa kirjallisuuden halpatuotantoa. Crichtonin teokset edustavat toki tuotannollisesti kokonaan toista maailmaa, mutta jotakin pulpin mutkattomasta asenteesta tiedon ja todenmukaisuuden jättömailla lienee kulkeutunut myös näihin romaaneihin.

Entäpä ne kaksi kylän tuhosta eloonjäänyttä, vanha mies ja pieni lapsi? Miksi he jäivät henkiin ja muut kuolivat? Tutkijoiden laatiman "pikatiediagnoosin" mukaan virus selviytyy vain, jos se pääsee iskemään vereen, kun ruumiin happo-emästasapaino on kohdallaan. Lääkkeiden ja alkoholin sekoittama vanhus ja nälkäänsä vimmaisesti itkevä lapsi olivat siten viruksen ulottumattomissa, ja kun heidän tilansa kohta stabilitisoitui, virus oli jo muuntunut ja heille vaaraton.

---

Michael Crichton: Andromeda uhkaa. Suomentanut Matti Kannosto. Tammi 1970.

Paha flunssa

Kun amerikkalaisilta tiedusteltiin lempikirjoja vuonna 2008 listan kärjessä komeilivat Raamattu, Tuulen viemää ja Taru sormusten herrasta. Turhan tosissaan tuollaisia mielipidekyselyjä ei pidä ottaa - ja tässäkin otos oli vain muutaman tuhannen luokkaa - mutta jotakin ne kertovat ihmisten mieltymyksistä ja kirjamarkkinoista, myös niistä. Kymmenen kärkeen ylsivät Harry Pottereiden, Dan Brownin parin trillerin ja sellaisten klassikoiden kuin Kuin surmaisi satakielen sekä Sieppari ruispellossa ohella Stephen Kingin Tukikohta. Näistä viimeksi mainittu oli nostettu peräti viidenneksi, Rowlingsin ja Da Vinci -koodin väliin. 

 

Kun Kingin romaanin aihepiiri liikkuu Amerikkaan ja maailmaan iskevässä tautiepidemiassa, voisi kuvitella, että vastaava kysely nyt tehtynä antaisi samankaltaisen tuloksen.

Kingin romaanissa yhdysvaltalaisesta, kemiallisia aseita kehittävästä sotilastukikohdasta karkaa erään paniikkikohtauksen saaneen potilaan mukana pahanlaatuinen virus, joka pistää maan- ja maailmankirjat sekaisin. Muutamassa viikossa superflunssaksi nimetty tauti on tappanut yksistään Yhdysvalloissa 200 miljoonaa ihmistä.

Kun tauti iskee, oireet ovat normaalin flunssan, kylmettymisen tai keuhkokuumeen kaltaiset. "Vilunväreitä. Kuumetta. Päänsärkyä. Heikkoutta ja yleistä voimattomuutta." Mutta kohta potilas tuntee jo kipuja virtsatessaan, rauhaset alkavat turvota, ja turvotus leviää kyynärtaipeisiin ja nivusiin. Tämän jälkeen tulevat hengitysvaikeudet ja lopulta hengityksen pysähtyminen, kuolema. 

Antibiootit eivät virukseen pure. Virus leviää ilmateitse ja tarttumisaste on korkea. Oireet ilmaantuvat äkillisesti, saattavat häipyä hetkeksi palatakseen kahta kovempina takaisin. Kaikki on ohi nopeasti. Sairastuneet kaatuvat kirjaimellisesti kuolleina maahan kesken kävelyn tai menettävät lyhyen kamppailun jälkeen henkensä niille sijoilleen. Kaupunkien kaduilla ja ulosmenoteillä vallitsee kaaos. Tartunnan pelästyttämät ihmiset pyrkivät pois ihmisjoukkojen läheltä väistellen tielle pysähtyneitä ja kolarisumaan takertuneita autoja ja niiden sisältä löytyviä, kuolinkouristuksiin vääntyneitä ruumiita.

Ennen kuin kyseinen tauti - joka tuntee myös nimet "sisärengaskaula" ja "tukehtumissairaus" - pääsee valloilleen, seuraa tartuntaketjujen suma, joka leviää salakavalasti ihmisten arkisissa askareissa. Kuten:

Hän söi juustopurilaislautasen ja jälkiruuaksi palasen Baben herkullista mansikkapiirakkaa. Hänellä oli pieni nuha, allerginen ehkä ja hän aivasteli ja syljeskeli kaiken aikaa. Aterian aikana hän tartutti Baben, tiskaajan, kaksi rekkakuskia nurkka-aitiossa, miehen, joka toi leivän pöytään, miehen joka tuli vaihtamaan levyn jukeboxiin ja hunajapupun joka tarjoili hänen pöytäänsä. Hän jätti dollarin juomarahan, mikä kuhisi kuolemaa.

Tai näin:

Odottaessaan Sweeneyn vastaanotolle he tartuttivat sairauden yli kahteenkymmeneenviiteen ihmiseen mukaanluettuna isokokoinen nainen, joka pistäytyi vain maksamaan laskunsa ennen kuin meni siirtämään sairauden koko bridgekerhoonsa.

Kahden naisen mukava ilta cocktailbaarissa päättyy siihen, että he onnistuvat tartuttamaan jokaisen kyseisessä baarissa ja "kaksi lähistöllä olutta juonutta nuorta miestä". Seuraavana päivänä naiset suuntaavat länteen ja tuovat taudin mukanaan myös sinne.

Muutamassa kuukaudessa yhteiskunta on romahtanut ja Yhdysvallat jakaantunut toisilleen vihamielisiin heimoihin. Unien kautta ihmisiä hallitsevat hyvän ja pahan voimat ovat heränneet henkiin ja valmistautuvat viimeiseen taistoon. Pahuuden ilmentymänä romaanissa on demoninen hahmo, Randall Flagg, "tumma mies", joka on pystyttänyt oman valtakuntansa Las Vegasiin. Kyseessä on yliluonnollisia voimia omaava pahuuden ruumiillistuma, joka on sittemmin kulkeutunut lukuisiin Kingin kertomuksiin, ehkä seikkaperäisimmin fantasiasarjaan Musta torni (1982-2012).

Se oli tumma mies, mies joka heräsi eloon hänen unissaan, olento, jonka hengen hän oli aistinut syklonin mustassa sydämessä. (---) Jossakin... nurkassa tai ehkä aivan heidän takanaan... hän tarkkaili heitä. Ja odotti. Ja oikealla hetkellä hän koskettaisi heitä ja he kumpikin... mitä? Tulisivat hulluiksi pelosta tietenkin. Vain sitä. Hän pystyi näkemään heidät. Nick oli varma että hän pystyi näkemään heidät. Hänellä oli silmät, jotka pystyivät näkemään pimeässä niin kuin kissan silmät tai joidenkin outojen, vieraiden olentojen. (---) hänestä kaikki näytti hitaalta ja punaiselta ikään kuin koko maailma olisi liisteröitynyt puolimaksoittuneeseen vereen.

Kingin romaanista on olemassa kaksi julkaistua versiota. Ensimmäinen ilmestyi 1978, neljä vuotta kirjailijan esikoisromaanin Carrien jälkeen. Välissä oli vielä kaksi muutakin huippumenestystä, Salem's Lot (1975) sekä The Shining (1977), sekä samaan aikaan jälkimmäisen kanssa pseudoyymillä Richard Bachman ilmestynyt The Rage. Tukikohdan alkuperäisessä versiossa tapahtumat on sijoitettu 80-luvulle. Kun romaanista myöhemmin julkaistiin "lyhentämätön ja täydellinen laitos" maailmanlopun meininkiä on siirretty kymmenen vuotta eteenpäin, joka on myös teoksen ilmestymisajankohta, vuoteen 1990.

Varhaisesta romaaniversiosta leikattiin kustantajan toivomuksesta pois satoja sivuja, jotka myöhemmin siirrettiin takaisin Tukikohdan toiseen tulemiseen. Näin voitiin tietenkin tehdä, kun Kingistä oli tässä välissä tullut yli kaksikymmentä romaania julkaissut, kiitetty ja palkittu bestselleristi, jolla lienee ollut myös sananvaltaa teostensa muodon ja sisällön suhteen. Tukikohta on siten tuon viimeisimmän painoksen osalta edelleen kirjailijan laajin romaani, joskin lähellä sitä ovat olleet niin ikään yli tuhatsivuiset Se (1986) ja Kuvun alla (2009). 

Romaanin - siis sen toisen painoksen - alkuun sisältyy kaksiosainen kirjailijan esipuhe, ensimmäinen "luettavaksi ennen tämän kirjan ostamista" ja toinen "luettavaksi kirjan ostamisen jälkeen". Edellisessä kirjailija varoittaa kepeään tyyliin kirjan ostamista harkitsevaa siitä, että kyseessä ei ole uusi, ei edes erilainen vaan laajennettu versio aiemmasta kirjasta. Tarkoittaa sitä, että vanhasta tarinasta tutut henkilöt tekevät tässä uudessa "enemmän" asioita.  

Jos lukija alun varoituksista huolimatta kulkee kaupan kassan kautta kirja kainalossaan, kirjailija selittää hieman tarkemmin ratkaisuaan uudesta, laajennetusta painoksesta. Tästä selviää, että kustantaja tai kustantamon myyntiosasto leikkasi aikoinaan käsikirjoituksesta neljäsataa sivua puhtaasti taloudellisista, ei kirjallisista syistä. Leikkaushuoneen lattialta tämä "tekstinkäsittelylaiteripulista" syytetty kirjailija on nyt noukkinut osan talteen ja liittänyt mukaan uuteen versioon. Tulos on ainakin hänen mielestään tarinaltaan rikkaampi ja tarinankerronnan kannalta suorastaan välttämätön. Vertailukohtana hän käyttää vanhaa Grimmin veljesten satua Hannusta ja Kertusta, johon sisältyy siihenkin keskeisen juonen kannalta turhia mutkia, mutta ne myös muuttavat muutoin "tylsän kyhäelmän" maagiseksi ja satoja vuosia kestäväksi tarinaksi.

Esipuheensa päätteeksi King toteaa, että hän kirjoittaa vain kahdesta syystä, "miellyttääkseni itseäni ja miellyttääkseni muita". Tukikohdan syntyprosessia hän ei halua sen tarkemmin avata kuin toteamalla, että alussa on idea, sitten toinen ja pyrkimys rakentaa yhteyksiä näiden ideoiden ja henkilöhahmojen välille. Jossakin välissä "pälkähtää kirjailijan päähän" ajatus lopusta, joka tuskin koskaan toteutuu lopullisessa versiossa. Sitten sitä vain istutaan alas ja kirjoitetaan, yksi sana kerrallaan.

Kingin arkinen tapa suhtautua kirjoittamiseen löytyy kattavammin esitettynä hänen omaelämäkerrallisesta kirjoittamisen oppaastaan Kirjoittamisesta (2000). Oikotietä onneen tai menestykseen ei ole, kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla. Tarinankerronnan rakenteet, henkilöhahmojen luonti, kuvailu, dialogi ja muut kerronnan keinot on vain opittava, itkun ja ilon kautta, viitseliäästi tekstiä työstäen ja, ennen kaikkea, muilta oppien. Sillä lukeminen on lopulta se pohja, johon kirjailijat rakentavat ammattitaitonsa.

Kun Tukikohta ilmestyi uutena painoksena, New York Timesille kirjoittava Robert Kiely ei ollut erityisen otettu edes tästä laajennetusta versiosta, mutta löysi romaanin suoraviivaisen tuomiopäivänkuvauksen ja latteuksien alta myös syvyyttä, joka ilmentää Kingin lukeneisuutta ja herkkävaistoisuutta kulttuuristen merkitysten äärellä. Joten, Kielyn mielestä ei ole epäilystäkään etteikö King olisi lukenut paitsi amerikkalaisuuden henkistä uudistumista luotaavia kirjailijoita (Melville, Whitman, Dos Passos) myös arkiseen keskiluokkaisuuteen ja keskinkertaisuuteen kätkeytyvää mielikuvituksellista potentiaalia, joka heittää juopot ja juntit keskelle uskomattomia tapahtumia. Tältä tasolta King on Kielyn mielestä kuin kansanomainen versio Thomas Pynchonista.

Myös muut, erityisesti populaarikulttuuriin pesiytyneet asetelmat löytyvät Tukikohdasta. Viruksen kutsumanimi "Kapteeni Trips", jota ei romaanissa mitenkään selitetä, ja joka on herättänyt lukijoissa paljon hämmennystä, viitannee kalifornialaisen psykedeelisen rockyhtyeen nokkamiehen Jerry Garciaan. Juoniasetelma, jossa pieni ryhmä eloonjääneitä lähtee "pelastusmatkalle" on henkilöiden luonteenpiirteitä myöten kuin suoraan Ihmemaa Ozista. Tien päällä ollaan kuin Kerouacin romaanissa Matkalla tai Steinbeckin Vihan hedelmissä. Nuoren kapinallisen teinitunnelma kohtaa Thoreaun romanttisen kuvaelman Elämää metsässä ja Huckleberry Finn yhdyttää Rambon.

Kiely löytää Kingin romaanista lukuisia, ja hieman hämmentäviä, yhtymäkohtia siihen amerikkalaisuuteen, jonka muovaamia me kaikki olemme. Woody Allenia, Jane Fondaa, Gary Cooperia tai Kevin Costneria muistuttavat, jo arkkityypeiksi muotoutuneet henkilöhahmot on näin ajettu kulttuurisen "lihamyllyn" läpi. Puhumattakaan teoksen yhteyksistä siihen kaikille tuttuun yksittäiseen kirjaan, Raamattuun.

Tukikohta on kuin amerikkalainen alitajunta, kuvaus taudinkulusta ja samalla taudinkuva jo itsessään. Kun seikkailua, romantiikkaa, allegoriaa, profetiaa, satiiria, fantasiaa ja lopun aikojen tunnelmaa sisältävä tarina viimein satojen sivujen jälkeen alkaa kääntyä yliluonnollisen suuntaan, tietää saapuneensa perille maahan, joka on olemassa vain mielikuvissamme. Vai onko? Ehkä, kuten romaanin yksi keskushenkilöistä joutuu myöntämään, raja mielikuvituksen ja todellisuuden välillä on jo aikaa sitten hälvennyt edellisen eduksi.

---

Stephen King: Tukikohta 1-2. Suom. Kari Nenonen. Book Studio 1990.

Sodan koirat äänessä taas

Kuohunta J. K. Rowlingsin ympärillä tuskin tulee laantumaan nopeasti, nyt kun hänen uusin romaaninsa Troubled Blood on hiljattain saatu ulos ja lastenkirja Ickabog vielä myöhemmin marraskuussa. Molemmat kytkeytyvät sangen tiiviisti meneillään olevaan sotaan, jota käydään paljolti sosiaalisessa mediassa, ja jossa taistelun osapuolten demonisointi sujuu kuin vettä vaan. Rowlingia on tässä sodassa syytetty transfobiasta ja -vihasta, transaktivisteja puolestaan vihanlietsonnasta ja maalittamisesta - noin niin kuin aluksi.

 

Asiaan kuuluvaa lienee myös joidenkin mielestä hekumoida ajatuksella Rowlingin tulevasta ja ansaitusta kuolemasta, jota levitetään Twitterin kautta tägäyksellä #RIPJKRowling. Guardianin kolumnisti yhdistääkin meneillään olevan menneiden vuosikymmenten tapaukseen Salman Rushdie, kun ääri-islamistit ottivat tämän Saatanalliset säkeet maalitaulukseen, ja Iranin silloinen johtaja antoi kirjailijasta tappotuomion ohella tapporahan.

Uusimmassa aikuistenromaanissa Rowling esittelee transvestiittitappajan, mikä on nähty provokaationa transyhteisöä kohtaan, eikä hyväntekeväisprojektina edennyt lastenkirja ole sujunut sekään onnellisten tähtien alla. Avatessaan kirjansa kuvitusmahdollisuuden lapsille hän yhdisti erehdyksessä eräälle nuorelle osoitettuun tviittiin suorasanaisen kommentin meneillään olevasta oikeusistunnosta transaktivistia vastaan. Tästä seurasi nopeasti someraivo ja kiukunsekainen keskustelu, jota on käyty kirjailijan ympärillä jo muutaman vuoden ajan, aina siitä lähtien, kun hän ilmaisi enemmän tai vähemmän suoraan kannattavansa perinteistä sukupuolijakoa. Raivon, inhon, vihan viimeisimpiä ilmentymiä ovat joidenkin kirjailijaan pettyneiden lukijoiden TikTok-sovellukseen lataamat kirjaroviot, joissa Harry Pottereita käytetään nuotion sytykkeinä.

Kesäkuussa Rowling julkaisi kotisivullaan laajahkon kirjoituksen, jossa yritti perustella ja ilmaista näkemyksiään meneillään olevasta kriisistä. Kirjoituksen sävy on puolusteleva, tottahan toki, mutta myös sovittelevahko. Rowlingilla ei omien sanojensa mukaan ole kiinnostusta sakeuttaa sen enempää vallitsevaa "myrkyllistä" ilmapiiriä.

Rowlingin syytä tai ei, ilmapiiri on kuitenkin tuosta vain muuttunut entistä synkemmäksi.

Kirjoituksensa alussa hän tekee omakohtaisen katsauksen tilanteeseen, johon on nyt ajauduttu. Rowling kertoo kiinnostuneensa aiheesta osin ammatillisesti (valmistellessaan uusinta, aihepiiriä sivuavaa kirjaansa), osin henkilökohtaisemmista syistä. Transyhteisön kuohunnan hän katsoo johtuvan hänen asettautumisestaan puolustamaan perinteistä sukupuolijaottelua ja ihmisiä, jotka ovat mielipiteittensä takia tulleet tästä syystä kaltoin kohdelluiksi. Keskustelua Rowling on käynyt lähinnä verkossa ja erityisesti Twitterissä. 

Rowling toteaa, että hänen saamansa kielteinen palaute on ollut odotettua, mutta yllätys ovat olleet lukuisat kirjeet ja viestit, joissa on asettauduttu hänen puolelleen. Huolestuneet ja pelokkaat yhteydenotot ovat tulleet laajalta joukolta ihmisiä, joista monet työskentelevät sosiaalisten ja seksuaalisten ongelmien kanssa painiskelevien lasten, nuorten ja myös transihmisten parissa.

Jossakin välissä hän kertoo vetäytyneensä kokonaan sosiaalisesta mediasta, mutta palasi sinne uuden lastenkirjansa puitteissa. Välittömästi tämän jälkeen "aktivistit" hyökkäsivät, "kyyläten" hänen sanomisiaan, syyttäen häntä "vihanlietsonnasta" ja syytäen hänelle "naisvihamielisiä" herjoja. Ehkä erikoisimpana nimittelynä Rowling pitää hänen luokittelemistaan ryhmään feministiradikaaleja, jotka korostavat sukupuolen sosiaalista konstruktiota, eivätkä esimerkiksi hyväksy transnaisten olevan naisia (Trans-Exclusionary Radical Feminist, TERF). Itse käsitettä on käytetty feminismissä niin määrittelevänä kuin erottelevana - ja miten milloinkin - mutta Rowling katsoo, että hänen - ja monen muun - kohdalla kyseessä on loukkaus, jonka tarkoituksena on syyllistää ja tehdä hänestä LBTQ-ihmisten vihankohteen.

Omaa aktiivisuuttaan asian tiimoilta ja asettumistaan vastustamaan "uutta transaktivismia" Rowling perustelee osallistumisellaan monenlaisiin hyväntekeväisyysprojekteihin, joissa kirjailijan säätiöimien tukisummien avulla helpotetaan sosiaalisten erityisryhmien asiaa. Naiset, lapset, seksuaalisen hyväksikäytön ja väkivallan uhrit ovat näiden säätiöiden kohderyhmää, kuten myös vakavista sairauksista kärsivät.

Kirjailijana hän on tietenkin vahvasti sananvapauden kannalla, vaikka niiden esittäjänä olisi kuka tahansa (esimerkkinä hän mainitsee Trumpin). Mutta transkysymykseen hänet vihki muutama, myöhemmin myös kyseenalaistettu tutkimus, joissa todetaan sekä sukupuolenkorjausprosessiin että siitä peruuttaneiden määrän kohonneen dramaattisesti niin Englannissa kuin Yhdysvalloissa. Samaisten selvitysten mukaan kysymyksessä on eräänlainen nuorison parissa oleva muoti-ilmiö, joka peittää alleen monia muita vakavia ongelmia liittyivät ne sitten mielenterveyteen, seksuaaliseen hyväksikäyttöön tai vääristyneeseen sukupuoli-identiteettiin.

Rowling korostaa erikseen, että ei vastusta, eikä ole eri mieltä siitä, että sukupuolenkorjaus saattaa olla oikea valinta joillekin. Mutta mitä matalammaksi kynnys prosessiin siirtymiseen tehdään sitä suuremmat yksilökohtaiset ongelmat saattavat olla edessä.

Kirjoituksensa loppupuolella Rawling siirtyy käsittelemään aikaamme, jossa on hänen mukaansa vallalla poikkeuksellisen vahva naisvihamielisyys. Se ilmenee monella tavoin, niin "vapaan maailman" johtajan rehvastelevissa puheissa kuin naisten näkemisessä vain seksuaalisina objekteina. Transaktivistien kampanja feministejä vastaa on myös yksi tämän ilmentymistä.  

Omasta henkilöhistoriastaan hän paljastaa nuoruudessa ja aikuisiässä koetun seksuaalisen väkivallan, joka johti lopulta ensimmäisen avioliiton purkautumiseen. Vuosien pelko ja koettu fyysinen väkivalta ovat jättäneet häneen jälkensä, eikä hän voi niistä koskaan täysin toipua. Siksi hänen on omien sanojensa mukaan helppo ymmärtää niitä miljoonia naisia, jotka ovat kokeneet ja kokevat parhaillaan saman - ja tämä koskee tietenkin myös transsukupuolisia, joiden kohtalon Rowling uskoo usein vertautuvan naisten kokemuksiin.

Ja juuri naiset biologisena sukupuolena on se ryhmä, johon Rowling selkeästi identifioituu, ja jonka olemassaolon hän näkee uhkana joidenkin transaktivistien puheissa. Ironiaa lienee siinä, että samaan aikaan, kun hänet on leimattu radikaaliksi feministiksi, joka ei hyväksy transnaisia, kiinnostus radikaalifeminismiin on kasvussa. Tai näin hän ainakin itse asian tulkitsee.

Rowlingin ei tarvinnut kauan odottaa vastakaikua. Vain pari päivää tästä ja brittiläinen transperheiden asiaa ajava yhteisö laati vastineen. Kirjailijalle osoitettu avoin kirje oli sävyltään hillityn kohtelias ja ampui kohta kohdalta alas Rowlingin tekstiin sisältyneet väittämät ja oletukset. Tarkoituksena ei ollut hyökätä henkilökohtaisesti kirjailijaa vastaan vaan käydä "rauhallista ja järkevää" keskustelua arasta aiheesta. 

Kirjeessä yhteisö uudistaa aiemminkin esittämänsä pyynnön, että kirjailija puhuisi transihmisten kanssa, jotta useimmilta väärinymmärryksiltä vältyttäisiin. Kuten, että transihmisten oikeudet olisivat pois naisten oikeuksista, tai että sukupuolenkorjausprosessin käynnistäminen olisi laillisesti helppoa, tai että transihmiset olisivat uhka naisille, tai että transihmisten oikeuksien ajaminen olisi haitallista lasten ja nuorten kasvulle, tai että into päästä sukupuolenkorjausprosessiin olisi seurausta lasten vanhempien homofobiasta, tai että transnuorten korkeat itsemurhaluvut olisivat merkki sukupuolenkorjauksen haitallisesta vaikutuksesta nuoren kehitykseen, tai että biologinen sukupuoli olisi lähtökohtaisesti ihmisen määrittävä ominaisuus, tai että transliike ja siihen liittyvä entistä laajempi tietoisuus sukupuoli-identiteetistä olisi ohimenevä trendi.

Vastineesta on luettavissa, miten monissa kohdin Rowling on ollut väärässä, harhautunut tai harhautettu, ymmärtämätön ja kyvytön näkemään asioita muusta kuin omasta näkökulmastaan.

On kuitenkin surullista, että tämä sota, jota käydään niin käsitteiden tulkinnoista kuin tulkintojen tulkintojen tulkinnoista, tuskin tulee poikkeamaan muista sodista. Kun savu aikanaan hälvenee, sodassa hengissä selvinneet kohtaavat autioituneen maan. Alussa viittaamani Guardianin kolumnisti näkee käynnissä olevan sodan hieman samasta näkökulmasta kuin Rowling eli sopivana tilaisuutena kaikille misogynisteille kaivautua poteroistaan ja ampua kaikkea naiselta vaikuttavaa. Twitterissä Rowling on "lännen ilkeä noita", "huora" tai "Voldemort", jonka kirjatkin kelpaavat korkeintaan kompostiin.

Taistelukentän laitamilla ulvoo ja elämöi media, nuo sodan koirat, jotka ovat sodan todellisia voittajia. He jakavat taistelijoille maukkaimmat aseet.