Epidemiakirjallisuutta

Englantilainen H. G. Wells (1866-1946) kirjoitti kyllä lähes kaikesta muusta, mutta ei varsinaisesti koskaan pandemioista. Kuitenkin yhdessä hänen kuuluisimmista teoksistaan ihmiskunta pelastuu juuri viruksen tai ulkopuolisia hyökkääjiä tappavan bakteerin ansiosta. Käänteistä epidemiakirjallisuutta siis.

Wellsin Maailmojen sota (1898) ilmestyi komean sarjan päätteeksi ennen vuosituhannen vaihdetta. Tätä olivat edeltäneet Aikakone (1895), Tohtori Moreaun saari (1896) ja Näkymätön mies (1896). Maailmojen sotaa seurasi vielä Ensimmäiset ihmiset kuussa (1901). Kun Wells näitä kertomuksiaan kirjoitti, tieteiskirjallisuus eli scifi oli vielä nuori kaunokirjallisen esittämisen muoto. Vakaan aseman kirjallisessa kentässä se sai vasta paljon myöhemmin, 1930-luvulla, jolloin seikkailukertomuksen ja teknologian yhdistämisestä tuli jo valtavirtaa varsinkin populaarikulttuurin muodossa. Aikakauslehdissä, usein jatkokertomuksina painetuissa tarinoissa planeettojen välillä kävi kuhina ja synkät visiot tulevaisuuden maailmoista pistivät lukijoiden otsat huolesta rypyille.

Wells kirjoitti - kuten kaikki ammattikirjoittajat tekevät - kunnon perustuksen päälle. Ei hän ensimmäinen näissä "tieteellisissä romansseissaan" (millä nimellä niitä paremman nimen puutteessa tuollon kutsuttiin) ollut. Jo antiikin kirjallisuudessa oli kurkotettu tähtiin, keskiajalla taivaisiin ja toisiin maailmoihin (Thomas Moren Utopia), 1600-luvulla Cyrano de Bergerac huvitti tarinoilla kuumatkoista ja kurkistuksilla auringon pinnalle. Myöhemmin Wellsin vuosisadalla Shelleyn Frankenstein (1818) potki tieteen ja ihmisen kaikkivoipaisuutta kintuille, Poe kurkisti kauhun kautta myös scifiin, josta ranskalainen Jules Verne sai kirjalliset kimmokkeensa kertomuksiin tieteen mahdollistamista teknisistä edistysaskeleista.

Mutta Wellsiä monet kuitenkin pitävät scifin uranuurtajana. On sanottu, että Wellsin tarinoissa mielikuvitus yhdistyy laajalla ja syvällisellä näkökulmalla ihmiskunnan nykytilanteeseen ja niihin reunaehtoihin, joilla tulevaisuutta rakennetaan, jos ehditään rakentaa. Kun Verne ylisti tekniikkaa, Wells näki myös teknisten vimpainten varjopuolet ja oli itse asiassa kiinnostuneempi teknisen kehityksen vaikutuksesta ihmisluontoon. Wellsin kertomuksista kyllä löytyvät ajatusituina niin televisio, jääkaappi, satelliitit, lentokone, panssarivaunu, ydinpommi kuin internet, mutta isommalla luudalla lakaistaan silloin, kun käsitellään aikamatkailua, geeniteknologiaa tai ihmisen kykyä tai kyvyttömyyttä ajatella muutakin kuin omaa hyvinvointiaan.

Wells oli aikanaan tavattoman suosittu kirjailija, mutta kirjallisuushistorioissa hänen arvoaan ei ole aina osattu löytää. Osansa saattaa olla siinä, että hän vaikutti samaan aikaan, kun modernismin siemenet istutettiin kirjalliseen ilmaisuun. Virginia Woolf ja James Joyce kumppaneineen suhtautuivat Wellsiin happaman nuivasti. Jos arvonantoa ja tunnustusta kollegoilta tuli, se yleensä liittyi Wellsin kykyyn luoda mahdollisia maailmoja. Spekulatiivisen fiktion kehittäjänä Wells olikin omaa luokkaansa, jos ei tyylin tai kirjallisen tekniikan taiturina.

Mutta lukijoita Wellsillä oli enemmän kuin mainituilla mestareilla yhteensä. Ja hurja julkaisutahti (2-3 kirjaa vuodessa) takasi lukijoiden kiinnostuksen. Varsinainen potin räjäyttäjä oli 1920 ilmestynyt populaaritieteellinen esitys The Outline of History, joka kuvaa ihmiskunnan historian alkuhämäristä nykyhetkeen ja hieman sen ohikin. Kirjassaan Wells laatii utopian maailmasta, jossa vallitsee demokratia, laaja sananvapaus, kaikille yhtäläinen koulutus ja yksi uskonto. Sotia ei ole, armeijoita ei tarvita ja globaali talous huolehtii kaikkien hyvinvoinnista.

Kirja sai murskakritiikin historioitsijoilta, mutta se voidaan hyvin sijoittaa samoihin aikoihin ilmestyneen Spenglerin Länsimaiden perikadon (1918-22) ja myöhempien universaalihistorioitsijoiden Fukuyaman Historian loppu (1992) tai Hararin Sapiensin (2011) rinnalle. Pyrkimystä yli yksilöiden, yhteiskuntien ja poliittisten näkemysten kulkevan ajan ymmärtämiseen ilmentää myös Wellsin myöhempi The Rights of Man (1940), josta tuli pohja myöhemmälle YK:n ihmisoikeusjulistukselle. 

Jos Wellsin näkökulma ihmiskuntaan ja sen kehitykseen kulkee tuossa historiateoksessa korkeissa sfääreissä, katse on virittynyt samalle tasolle jo Maailmojen sodassa. Marsilaiset hyökkäävät Englantiin, ihmiset pakenevat henkensä hädässä ylivoimaista vihollista vastaan, kunnes lopulta maan ihmisten "mikroskooppiset liittolaiset" hoitavat ongelman tieltä. Tarina ajoittuu 1900-luvun alkuun, mutta tapahtumia kerrotaan mennessä aikamuodossa. Marsilaiset ovat siis tulleet, olleet ja hävinneet niille teilleen, kun tarina alkaa. Mistä ajasta sitä kerrotaan, sitä emme tiedä. Tiedämme vain, että tapahtumien seurauksena edellisen vuosisadan (Wellsin aikakauden) näkemykset planeetoista ja ihmisen asemasta maailmankaikkeudessa ovat nyt osoittautuneet naurettaviksi ja vääriksi.

Tapahtumien ulkonaiseen kuvaukseen keskittyvä kertoja on tiedemies, jonka erikoisalaa on "spekulatiivinen filosofia". Tarina päättyykin hänen spekulaatioihinsa siitä, miten marsilaisten tuleviin hyökkäysyrityksiin olisi syytä varautua. Taistelun seurauksena ihmisen näköalat olemassaolosta osana aurinkokuntaa ovat laajentuneet, mutta voi hyvin olla, että yhtä hyvin kuin ihminen saattaa nyt suunnata tiensä kohti uusia planeettoja, virta kulkeekin toiseen suuntaan. Tulevaisuus on epävarma ja kertojan mielen täyttää pelko ja epäilys.

Juonitasolla romaani on vaeltamista ja pakomatkaa. Kertoja kuvaa omaa selviytymistään tukalista tilanteista ja antaa paljon tilaa myös kertomukselle veljensä kohtalosta tapahtumien pyörteissä. Huomio siirtyy toistuvasti tutkijoiden näkemyksistä ja tarkoista paikkakuvauksista marsilaisiin, joiden ulkonainen olemus ja tehokkaat aseet herättävät kertojassa kuvotusta, uteliaisuutta ja kunnioitusta.

Nyt näin että ne olivat niin kaukana kaikesta maanpäällisestä kuin yleensä kuvitella voi. Niillä oli suuri, nelisen jalkaa paksu pyöreä ruumis - tai oikeastaan pää - jonka etupuolella oli kasvot. Kasvoissa ei ollut sieraimia - marsilaisilla ei todellakaan näytä olevan hajuaistia, mutta niissä oli pari hyvin suuria tummavärisiä silmiä ja heti niiden alla eräänlainen lihakas nokka. Tämän pään tai ruumiin takana - tuskin tiedän kummaksi sitä sanoisin - oli kireä kalvomainen muodostuma, joka on myöhemmin anatomisesti todettu korvaksi, vaikka siitä tuskin oli tiheässä ilmassamme paljonkaan hyötyä. Suun ympärillä oli kuusitoista hoikkaa, melkein piiskamaista lonkeroa, jotka olivat ryhmittyneet kahdeksi kahdeksan lonkeron kimpuksi.

Wells oli hyvin kiinnostunut biologiasta ja julkaisi 1898 populaariesityksen The Text-Book of Biology sekä myöhemmin elämän syntyä käsittelevän The Science of Life (1929). Maailmojen sodan voi nähdä myös tästä näkökulmasta eräänlaisena bioscifinä, jossa kulkee taipumus nähdä tapahtumat osana syvempää elämänkaarta tai olemassaolon taistelua. Ihmisiä kuvataan marsilaisten käsittelyssä toistuvasti muurahaisina tai rottina, jotka pakenevat paniikissa, kun pesää moukaroidaan. Marsilaisten tulo ja näiden korkeuksiin kohoavat taistelukoneet tekevät ihmisestä pienen ja osan suurta tarinaa, joka voi kertojan mukaan auttaa meitä myös ymmärtämään sen, miten "säälimättömästi oma lajimme on tuhonnut paitsi eläimiä, kuten maanpinnalta hävinneet biisonin ja drontin, myös omia alempia rotujaan":

Olemmeko me todella niin suuria armon sanansaattajia, että meillä on syytä valittaa jos marsilaiset kävivät sotaa samassa hengessä?

Myöhemmin hän pohdiskelee:

Ellemme muuta olleet oppineetkaan, niin tämä sota oli varmasti opettanut meille ainakin sääliä - sääliä niitä järjettömiä luontokappaleita kohtaan, jotka kärsivät valtamme alla.

Wellsin aikana sosiaalidarvinismi nosti päätään, eikä hänkään ollut sille immuuni. Ajatukset olemassaolon taistelusta, luonnonvalinnasta ja rodunjalostusopista, eugeniikasta, jossa ihmisrotua muokataan yhteiskunnalle kelpaamattoman aineksen steriloinnilla tai rohkaisemalla parhaimpina pidettyjä yksilöitä lisääntymään kuuluivat Wellsin aatteelliseen repertuaariin. Tästä saadaan sivumakua myös kohtauksessa, jossa kertojan tapaama "tykkimies" maalailee kuvaa valloittajia vastaan asettautuvasta uudesta ihmisestä:

... me liitymme yhteen eräänlaiseksi joukkioksi - joukkioksi vahvaruumiisia ja puhdasmielisiä miehiä. Mitään sisään ajelehtivaa kuonaa me emme ota ryhmäämme. Heikot käännytetään takaisin ulos.
(---) Tarvitsemme myös vahvaruumiisia ja puhdasmielisiä naisia - äideiksi ja opettajiksi. Ei mitään hienohelmoja, ei mitään silmienpyörittelijöitä. Hupakoita me emme tarvitse. Olemme taas tekemisissä elämän perusasioiden kanssa, ja kaikkien hyödyttömien ja vaivalloisten ja pahanilkisten ihmisten on kuoltava.

Kertoja ei aivan täysin osta tykkimiehen ajatuksia, mutta ei toisaalta tunnu löytävän niihin "minkäänlaisia pitäviä vastaväitteitä".

Niin tosissaan kuin Wells saattoikin olla näkemyksissään luonnossa vallitsevasta elintilataistelusta brittiläistä itseironiaa hän ei unohda. Kesken marsilaisten elämäntapa- ja olomuotokuvauksen hän tekee sivuhuomautuksen, joka koskee "erästä tieteelliseltä maineeltaan epämääräistä mielikuvitustarinoiden sepittäjää". Tämä oli maininnut, "typerään ja leikilliseen tapaansa kirjoittaen", että luonnonvalinta tulee lopulta muokkaamaan ihmisistä olioita, joista välttämättömiksi jäävät vain aivot ja ruumiinosien osalta vain kädet, jotka "muun ruumiin pienentyessä kasvaisivat yhä suuremmiksi".

Tosin hän toteaa kuvauksensa päätteeksi, että "pilapuheissa on usein mukana paljon totta".

Wellsin ideologinen kotimaa löytyi darvinismin ohella sosialismista. Itse hän oli esimerkki siitä, miten 1800-luvun Englannissa oli mahdollista nousta ryysyistä, tai ainakin hepeneistä rikkauksiin. Hänen isänsä oli entinen krikettiammattilainen, joka elätti perhettään keskinkertaisella menestyksellä kaupanpitäjänä. Wellsin onnistui välttää tulevaisuus puotipuksuna ja hakeutua oppipolulle, josta seurasi ura opettajana, journalistina ja kirjailijana. Opintojensa aikana hän oli mukana myös Fabian Societyssa, joka ajoi (ja ajaa edelleen) yhteiskunnan asteittaista muuttamista sosialistiseksi rauhanomaisin, valistuksen ja sivistyksen keinoin.

Naisasialiike ja pasifismi kiinnostivat niin ikään Wellsiä. PENin pääsihteerinä (1932-35) hän asettui puolustamaan Saksan natsihallinnon vainoamia kirjailijoita. Monessa mukana ollut kirjailija tunnettiin myös lukuisista naissuhteistaan, joista pitkäaikainen suhde kirjailija Rebecca Westiin oli yksi puhutuimmista. Nobelin kirjallisuuspalkinnon ehdokasasetteluissa hän oli mukana useasti 20-, 30- ja vielä 40-luvuilla.

Maailmojen sota päättyy kohtaukseen, jossa kertoja huomaa aavekaupungiksi tuhotun Lontoon kaduilla lukuisia kuolleita marsilaisia. Ihmisten omat keinot vihollisen taltuttamiseksi ovat olleet turhia, mutta luonto on pistänyt "kaikkein vaatimattomimmat olennot työhön". Jos ihmiset olisivat ymmärtäneet, he olisivat voineet jo ennakolta käsittää, että marsilaisten lähtölaskenta alkoi samalla hetkellä, kun he laskeutuivat maapallolle.

Ihmiskuntaa nämä samat taudinsiemenet ovat verottaneet alusta pitäen (---). Mutta juuri tällaisen luonnonvalinnan johdosta on meihin ihmisiin kehittynyt vastustuskykyä: yksikään mikrobi ei nujerra meitä taistelutta (---). Ihminen on maksanut perintöoikeutensa tähän maahan biljoonan kuolleen hinnalla, eikä yksikään valloittaja pysty sitä häneltä riistämään (---). Sillä ihmiset eivät sen paremmin elä kuin kuolekaan turhaan.

---
H.G. Wells: Maailmojen sota. Suom. Matti Kannosto. Tammi 2005.

Epidemiakirjallisuutta (9)

Jack Londonin (1876-1916) alkujaan jatkokertomuksena ilmestynyt Punainen rutto (1915) nousi uuteen tietoisuuteen ja mielenkiintoon kevään koronan ansiosta. Kysymyksessä on apokalyptinen dystopia vuoden 2073 maailmasta, jolloin on kulunut jo hyvän aikaa ihmiskuntaa terävällä viikatteella niittäneestä ruttoepidemiasta. Londonin kertomuksessa tauti riehuu maapallolla vuonna 2013, joten hirvittävän kaukana siinä ei olla meidän ajastamme.

Londonin tarinassa tauti on tietenkin dramaattisen hurja, värisävyltään enemmänkin tulipunainen (mihin romaanin alkuperäinen nimi, The Scarlet Plague myös viittaa) kuin jotakin muuta. 

Ensimmäinen oire oli se, että kasvot ja koko ruumis kävivät punaisiksi... Sydän alkoi sykkiä kiivaasti, ja ruumiinlämpö kohosi. Sitten ruumiinväri muuttui silmänräpäyksessä sarlakanpunaiseksi kuin kulovalkean vaikutuksesta. 

Hetkessä tartunnan saanut uhri alkaa kärsiä kouristuksista ja tuntee, miten ruumiin turtumus alkaa levitä jalkapohjista ylöspäin. Viimein sydän pysähtyy ja kuollut katoaa kirjaimellisesti silmien edessä:

Tuskin oli uhri kuollut, kun jo ruumis näytti murentuvan kappaleiksi, kohoavan pölynä ilmaan ja häipyvän pois ihan silmien edestä.

Hajotessaan ruumiit vapauttavat ilmaan "ituja", jotka tartuttavat taas lähellä olevat. Tautia vastaan taistelevat bakteriologit ovat voimattomia ja menehtyvät laboratorioissaan tutkiessaan taudinaiheuttajaa. Kuusikymmentä vuotta ruton ilmaantumisen jälkeen maailmassa on elossa muutama sata ihmistä, jotka elävät hajallaan ja pienissä heimoissa. Ja vain yksi sellainen, joka on elänyt ja muistaa vanhan maailman.

Punainen rutto on sisällöltään seikkailullinen ja muodoltaan jo yllätyksetön pienoisromaani, joka alkaa tarinan kertomishetkestä, vuodesta 2073. Kehystarinassa tapaamme vanhan miehen ja joukon pieniä lapsia, jotka ovat puheentuottamista, moraalia ja käyttäytymistä myöten taantuneet alkeelliselle tasolle. Pieni yhteisö hankkii ruuan metsästämällä ja kalastamalla. Ainoana rutosta selvinneellä vanhalla miehellä on kokemuksensa myötä selkeä näkemys tilanteesta, jossa he elävät:

"Te olette täysiä metsäläisiä. Olette jo alkaneet pitää koristuksena ihmishampaita. Seuraavan ikäpolven aikana lävistätte nenänne ja korvanne ja ripustatte niihin luu- ja kuorihelyjä. Tiedän sen. Ihmissuku on tuomittu vaipumaan yhä syvemmälle alkuperäisyyden yöhön. Ennen kuin se aloittaa verisen ponnistelunsa kohti sivistystä."

Vanha mies kantaa muassaan vanhan maailman sivistystä. Ennen ruttoa hän toimi Englannin kirjallisuuden professorina San Franciscon yliopistossa. Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin hän on lasten silmissä outoja, vaikeasti ymmärrettäviä sanoja käyttävä höyrähtänyt ukko, joka mielellään kertoilee heille vanhoista ajoista ja ruton ilmaantumisesta, tuosta "punaisesta kuolemasta". Jälkimmäisen kohdalla vanha mies puhuu mieluummin "sarlakkakuolemasta", mistä on seurauksena lasten kesken käytävä keskustelu sanan merkityksestä. Myöhemmin kinastelua punaisen värisävyyn viittaavan sarlakka-sanan ("scarlet") etymologiasta seuraavat kysymykset lukujen tai niinkin abstraktin käsitteen kuin "raha" olemuksesta.

Epidemiasta hengissä selvinneet ihmiset elävät kuin luolaihmiset, joiden kielen- ja sanankäyttö on muuttunut sekin. Vanhan miehen ja lapsijoukon kohtaamista kuvaava ulkopuolinen, kaikkitietävä kertoja kiinnittää huomionsa näiden puhetta muistuttaviin "kurkku- ja umpiäänteisiin" sekä "määrittelevien sanaliittojen käyttöön" ja tunnustaa muokanneensa sitä ymmärrettävämpään muotoon:

Heidän sanansa olivat yksitavuisia ja lauseensa lyhyitä ja muovailemattomia. Vaikka se tuntui alkeelliselta kieleltä, saattoi siinä kuitenkin huomata kieliopillista rakennetta ja entisen ylemmän sivistyksen taivutusmuotojen jäännöksiä. Isoisänkin puhe oli niin turmeltunutta, että, jos se sellaisenaan esitettäisiin, lukija ei ymmärtäisi siitä mitään.

Romaanin sisäiskertomuksessa vanha mies kuvailee vuoden 2013 epidemiaa edeltävää maailmaa. Londonin sadan vuoden taakse kurottautuva näkemys maailmasta on karu. Yhteiskuntia hallitsevat teollisuusmagnaatit, jotka ovat alistaneet muut valtaansa. Luokkayhteiskunta rankaisee kovalla kädellä sitä vastaan niskuroivia. Mutta "ituarmeijoita" vastaan sekään ei voi mitään. Bakteriologit pystyivät vielä torjumaan pitaalin, tuberkuloosin, tuhkarokon, influenssan, mutta mikro-organismien maailmasta eivät uudet taudit loppuneet. Kun Morgan viides valittiin Yhdysvaltain presidentiksi 2012, sitä seuranneena vuotena saapui rutto, joka teki lopun kaikesta ja lähes kaikista, ikään, sukupuoleen, ammattiin tai asemaan katsomatta.

Samalla yhteiskunta luhistui:

New York ja Chicago olivat täydellisessä sekasorrossa. Samoin oli kaikkialla suurkaupungeissa asianlaita. Kolmannes New Yorkin poliisikuntaa oli kuollut. Poliisipäällikkö ja pormestari olivat niin ikään kuolleet. Laki ja järjestys olivat kokonaan kadonneet. Ruumiit olivat läjässä kaduilla hautaamattomina. Junat ja muut kulkuneuvot, jotka olivat tuoneet ravintoa ja elintarpeita tuohon suurkaupunkiin, olivat pysähtyneet. Nälkäiset rosvojoukot ryöstivät kauppoja ja varastohuoneita. Kaikkialla näki murhia, ryöstöjä ja humalaisia. Ihmisiä oli jo paennut kaupungista miljoonittain - ensinnä rikkaat yksityisissä automobiileissaan ja ilmalaivoissaan ja sitten suuret kansanjoukot jalkaisin kuljettaen mukanaan ruton ituja ja ryöstäen nälissään maanviljelijät ja kylät ja pikkukaupungit tyhjiksi.

Mies pakenee yhdessä muiden kanssa ja kauhunäyt palavista kaupungeista seuraavat mukana:

Kaduilla kohtasi minua kauhea näky. Yhtä mittaa kompastuin ruumiisiin. Toisissa oli vielä elonkipinä. Kun vilkaisikin ympärilleen, näki, miten ihmisiä sortui kuolonmerkki kasvoillaan. Berkeleyssä oli useita taloja liekkien vallassa, Oakland ja San Francisco olivat yhtenä tulimerenä. Savu täytti ilman, niin että keskipäivälläkin vallitsi synkkä hämäryys, ja kun tuulenpuuska pyyhkäisi sitä vähemmäksi, näkyi sen takana taivaalta auringon himmeänpunainen kehrä.

Mies joutuu todistamaan raakalaisjoukkioiden tekemiä julmuuksia, mutta törmää myös hyviin ihmisiin, jotka auttavat ja suojelevat toisiaan. Nämä ovat, kuten kertoja toteaa, "parempia työläisiä", jotka kertovat ampuvansa epäröimättä kaikki rosvot ja kauppojen ryöstelijät, mutta hakevansa turvaa toisistaan.

Selittämättömästä syystä mies on immuuni rutolle, joten hän lopulta selviää pakomatkalle lähteneistä ainoana taudista. Myöhemmin hän tapaa toistakymmentä muuta, jotka ovat niin ikään säästyneet. Mies jää paikalleen ja elämä alkaa alusta. Mutta mikään ei silti ole enää kuin ennen.

Se suuri, avara maailma, jonka tunsin poikana ja nuorena miehenä, on hävinnyt. Se on lakannut olemasta. Minä olen viimeinen niistä, jotka elivät ruton päivinä ja jotka tietävät tuon etäisen ajan ihmeet. Me hallitsimme maapalloa - maata, vettä ja ilmaa - olimme jumalien vertaisia, mutta nyt olemme alkuperäisiä metsäläisiä Kalifornian jokivarsilla.

Londonin romaani päättyy siihen, mistä se alkoi. Vanha mies jää vaeltamaan lapsenlapsensa kanssa metsäpolulle, jonka varrelle myös villieläimet ovat palanneet. Huolimatta siitä, että kyseessä on eräänkaltainen selviytymistarina, sen lopputulema on lohduton. Vaikka ihmiskunnan merkittävimmät keksinnöt - höyryvoiman käyttö, sähkön valjastaminen, lukeminen ja kirjoittaminen - luotaisiinkin uudestaan, mikään ei vanhan miehen näkemyksen mukaan tule muuttumaan:

... sama ikivanha kertomus yhä uudelleen. Ihmiset lisääntyvät ja alkavat taistella keskenään. Ruudin avulla he saattavat surmata toisiaan miljoonittain, ja vain täten, tulella ja verellä, voidaan joskus etäisessä tulevaisuudessa luoda uudelleen sivistys. Mutta mitä se hyödyttää? Uusi sivistys on katoava samoin kuin vanhakin. Sen rakentamiseen saattaa kulua viisikymmentätuhatta vuotta, mutta se kumminkin on katoava. Kaikki katoaa.

London oli paitsi kirjailija ja lehtimies (ja seikkailija) myös tunnustuksellinen sosialisti, mitä ilmentää myös Punaiseen ruttoon maalailtu kuva maailmasta sortajien ja sorrettujen välisenä taisteluna. "Muutamat taistelevat, toiset hallitsevat, toiset rukoilevat; kaikki muut raatavat ja kärsivät, kun heidän verisille ruumiilleen luodaan yhä uudestaan, loppumatta, sivistyneen yhteiskunnan ihmeellinen ja valtava kauneus", hän kirjoittaa. Maailmankaikkeuden voima synnyttää aina uudestaan "papin, sotilaan ja kuninkaan". Tämänkaltaisessa maailmassa tautiepidemiat ja niiden synty ovat seurauksia yhteiskuntajärjestyksestä, joka pyrkii kaikin keinoin taloudellisen voiton maksimointiin.

London tuli aikanaan tunnetuksi ja suosituksi lukuisista lyhytkertomuksistaan, ja niiden katsotaan edelleen edustavan hänen laajan kirjallisen tuotantonsa parhaimmistoa. Vaikka sellaiset romaanit kuin Erämaan kutsu (1903), Martin Eden (1909) tai Merisusi (1915), saivat ja saavat edelleen paljon lukijoita, Londonin tiivis kerronta ja juonenpunonta tuntuu istuvan parhaiten lyhyempään muotoon. Siksi ei olekaan mitenkään kummallista, että Londonin "jazzahtava tyyli" on toiminut niin amerikkalaisten beatnikkien kuin Hemingwayn tai yhteiskunnallista ja poliittista tematiikkaa käsittelevien (Steinbeck, Upton Sinclair, Roth) kirjailijoiden inspiraationa.

Punaisessa rutossa esiteltyä tulevaisuuden yhteiskuntaa London oli kuvannut jo romaanissa Rautakorko (1908), jossa teollisuuspohatat hallitsevat suurta osaa maailmaa, Eurooppa on sosialistinen ja Japani määrää Aasiaa. Tämä oli myös romaani, joka oli kimmoke George Orwellin omalle dystopialle, 1984 (1948). Biologista sodankäyntiä London käsitteli lyhytkertomuksessa Unparalled invasion (1910). Siinä länsimaat patoavat Kiinasta saapuvaa kansainvaellusta tuhoamalla maan ja kansakunnan ruttopommilla.

London oli myös ilmeisen kiinnostunut aikansa mikrobiologiasta sekä viimeisistä tarttuvia tauteja vastaan kehitetyistä löydöksistä. Tiedemiehet käyvät Punaisessa rutossa taistoon taudinaiheuttajaa vastaan, mutta mikro-organismien näkymätön voima on heillekin liikaa. Vain muutama vuotta ennen kertomuksen kirjoittamista San Franciscon ruttoepidemia (1900-04) pisti viranomaisten taudin hallintakeinot koetukselle, mikä lienee ollut Londonilla tuoreessa muistissa. Eikä mennyt kuin kuusi vuotta, kun Espanjan influenssa tappoi jo 20 miljoonaa ympäri maailmaa.

Londonin lyhyt elämä (hän kuoli 40-vuotiaana) oli täynnä jyrkkiä käänteitä (kulkuri, kullankaivaja, sotakirjeenvaihtaja, menestyskirjailija, alkoholisti), mistä johtuen kaiken tuon välissä laadittu massiivinen kirjallinen tuotanto tuntuu jo pieneltä ihmeeltä. Londonin kohdalla on myös ajoittain todettu, että kirjailijana hän on yksi aliarvostetuimmista, paljon muutakin kuin jännittävien eläintarinoiden tai seikkailukertomusten taitaja. Punainen rutto ei ehkä ole edustava otos tuosta Londonin "toisesta puolesta", mutta kelvollinen esimerkki modernista pandemiakirjallisuudesta, jossa mielenkiinto kohdistuu ihmisten käyttäytymiseen hädän hetkellä. Samalla siitä ovat luettavissa, miten tieteiskirjallisuuden lajityypin alkusommitelmiin heijastettiin vuosisadan taitteen poliittisia ja sosiaalisia, miksei myös sivistyksellisiä jännitteitä.

Kuva: Gordon Grant. https://www.gutenberg.org/files/21970/21970-h/21970-h.htm#link2H_4_0002

Jack London: Punainen rutto. Suom. Ilmari Lehto. Tiberiuskirjat 2020 (Minerva 1922).

    

Epidemiakirjallisuutta (8)

Kaunokirjallisuuden epidemiakuvausten klassikko on Daniel Defoen Ruttovuosi, joka ilmestyi 1722. Asiatyyliseen muotoon puettu raportti Lontoon ruttoepidemiasta (1665-1666) on herättänyt ilmestymisestään lähtien kiistaa teoksen kirjoittajasta, lajityypistä ja siinä esitettyjen asioiden todenperäisyydestä. 

Teoksen ajalleen tyypillinen, kimurantti ja selittävä nimi uskottelee lukijalle olevansa aito aikalaisen kuvaus kaupunkia piinanneesta taudista: Huomioita ja muisteluksia niistä erikoisista tapahtumista, niin julkisista kuin yksityisistäkin, jotka sattuivat Lontoossa viimeisimmän suuren vitsauksen aikana 1665. Kirjoittanut asukas, joka pysyi koko sen ajan Lontoossa. Ei julkaistu aikaisemmin.


Ruttoraportin kirjoittajaksi paljastuu teoksen loppusivuilla nimimerkki H. F. Kirjallinen huijaus, tai hämäys meni joksikin aikaa läpi, mutta jo muutaman vuoden päästä epäilykset sen todellisesta tekijästä vahvistuivat. Tosin silloinkin arvuuteltiin, olisiko Defoe tässä pikemminkin teoksen toimittaja kuin sen kirjoittaja. Hänellä kun ei voinut olla silminnäkijähavaintoja tai edes suuremmalti muistikuvia Lontoosta ruton kourissa. Defoe oli tuolloin itse vain viisivuotias.

Kirjallisia huijauksia Defoe oli laatinut jo ennen tätä, ehkä tunnetuimpana poliittinen pamfletti The Shortest Way with the Dissenters (1702), jossa hän mukaili ja ironisoi aikansa poliittista jargonia vaatien maassa vainon kohteeksi joutuneiden protestanttien hirttämistä. Satiiriksi tarkoitettu teksti meni monilta ohi maalin.

Myöhempi aika on osoittanut, että Ruttovuosi on Defoen omaa kirjallista tuotantoa (jokä käsittää arvioiden mukaan 300-545 kirjaa ja lyhyitä tekstiä), mutta kuten niin monet muutkin hänen kirjoistaan, faktaa ja fiktiota luovalla tavalla yhdistävä. Suomenkieliseen (1997) versioon liitetyssä Anthony Burgesin mainioissa jälkisanoissa viitataan useampaan lähteeseen, jotka Defoella oli käytössä hänen laatiessaan kroniikkaansa. Lontoon viimeistä suurta tautiaaltoa - ja ruttoa ylipäätään - oli käsitelty 1700-luvulle tultaessa jo lukuisissa kirjoissa ja epidemian etenemisestä täyteen ahdetussa kaupungissa löytyi paljon yksityiskohtaista tilastotietoa. Pätevänä, ja yhtenä ensimmäisistä journalistisen asenteen ja taidon omaavista kirjoittajista Defoe hyödynsi tätä aineistoa ja muokkasi sitä rasittavaa kristillismoraalista paatosta neutraaliin tai ainakin tyylillisesti vahvemmin kaunokirjalliseen suuntaan.

Oman lisänsä aineistoon toi Defoen samoihin aikoihin ilmestynyt tutkielma Due Preparations for the Plague (1722), jossa silmäiltiin Marseillessa vuonna 1720 puhjennutta ruttoa ja annettiin "asianmukaisia" ohjeita pahimman varalle. Kuten Burgess toteaa, viimeiseen asti journalistina Defoe valitsi aina sepitteelliset aiheensa niiden ajankohtaisuuden perusteella. Kirjailijan läpimurtoromaani Robinson Crusoe (1719) pohjautui sekin - enemmän tai vähemmän, ehkä kuitenkin vähemmän - laajalti keskusteltuun ja sanomalehdistä luettuun aineistoon. Ja jos ei lähteitä löytynyt, Defoe kehitti ne itse, kuten todetessaan romaaninsa Moll Flanders (1722) perustuvan nimihenkilön omiin muistelmiin.

Defoen tarve korostaa teoksensa todellisuuspohjaa kertoo tekijän halusta tehdä kaikesta lukijalle uskottavaa. Siksi on luonnollista, että hänen kuvittelemansa kertoja, satulakauppias H. F., eräänlainen amatöörihistorioitsija, kertoo havaintonsa, kuten Defoe kuvittelee hänen voivan ne kertoa; kronologiaan pyrkien, mutta myös kirjallisella kömpelyydellä. Hän kertaa asioita ja tapahtumia, syventyy toisarvoisiin yksityiskohtiin, ilmoittaa toistuvasti kohta palaavansa käsittelemäänsä aiheeseen, mutta unohtaa samantien lupaamansa. Teoksen kirjoittaja on näin sekä käyttämäänsä kerrontaa että kristillisen ja modernin maailmankuvan siirtymävaiheessa olevaa maailmankuvaansa myöten uskottava.

Aikansa sankarina H.F. ei pääse pilkuistaan. Kun rutto selittämättömällä tavalla viimein katoaa kaupungista, hän arvelee kysymyksessä olevan "Jumalan kätketystä, näkymättömästä kädestä, joka oli alun perin langettanut taudin meille tuomiona, ja nimittäköön ihmiskunnan ateistinen osa näkemystäni miksi tahansa, niin mitään hurmahenkisyyttä se ei ole; koko ihmiskunta oli tuolloin samalla kannalla".

Defoen aikana, 1700-luvulla, kirjallisuuden moderni kenttä tai kirjallisuusinstituutio oli vasta muotoutumassa meille tutumpaan suuntaan, jossa lajityypeillä - mielikuvituksellisilla tarinoilla ja todellisuutta kuvaavilla - on kullakin vissi oma paikkansa. Fiktion ja faktan välinen suhde ei kuitenkaan vielä valistuksen ajalla ollut sementoitu ja tarkkaan määritetty. Siksi monissa tuon ajan kirjallisissa tuotteissa filosofiset pohdiskelut, tieteellinen argumerntaatio, esseistiikka ja kaunokirjallisen esitystavan monet muodot saattavat elää yhdessä ja samassa luomuksessa. Ja siksi niin monet 1700-luvun kirjailijat Voltairesta Diderotiin, Goethesta Rousseauhun kulkevat pidäkkeettä lajityypistä toiseen vailla näennäistä huolen häivää. Samoin Defoe hallitsi kirjallisen välineensä, kuten myös toinen aikalainen, brittiläisen satiirin mestari Jonathan Swift. Molemmat voidaan niin ikään sijoittaa modernin englantilaisen romaanin alkutaipaleen kehittäjiin.

300-vuotta myöhemmin päästiin lähelle vastaavankaltaista esitystapojen monimuotoisuutta (ja miksei myös lähelle satiirin, ironian ja hämäämisen keinovalikoimia), kun postmodernistiksi kutsutusta ilmaisutavasta kehittyi kirjallista valtavirtaa.

Defoe oli mieleltään kauppias ja hengeltään tutkija tai ilmiöiden tarkastelija, englantilainen empiristi. Hän samaistui nousevan porvariston yhteiskunnalliseen arvonnousuun ja liitti sukunimensä eteen asemaansa osoittavan de-etuliitteen. Näin Foesta tuli Defoe. Jälkiä sukunsa historiaan hän saattoi kuitenkin jättää esimerkiksi Ruttovuoteen, jonka kirjoittajaksi mainittu H. F. viitannee Defoen enoon, niin ikään satulakauppiaaseen Henry Foeen. Kirjailijan kiinnostus yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin kysymyksiin nousee esille sieltä sun täältä. Poliitikkojen ja viranomaisten toiminta ja taudin vaikutukset niin tavaroilla käytyyn kaupankäyntiin, hiilen, viljan, juuston ja muiden elintarvikkeiden hintakehitykseen käyvät selväksi. Huolta kannetaan myös tavarantuonnin ja -viennin tasapainon säilymisestä. Kaupankäynnin kaikkinainen tyrehtyminen jossakin vaiheessa epidemiaa ja sen aiheuttamat sosiaaliset ja taloudelliset ongelmat ovat niin ikään mainittavia asioita.

Ruttovuoden kertoja on porvari kirjailijan valepuvussa, ja varmasti myös kirjailija porvarin vaatteissa.

Mutta etualalla on tietenkin itse epidemia, Lontoon suuri ruttoepidemia, jonka kerrotaan tappaneen viidenneksen kaupungin väestöstä, noin 68 000 henkeä. Todellinen uhriluku lienee lähempänä 100 000. Kaupungin koettelemukset viimeistelee seuraavana vuonna (1666) tulipalo, joka tuhoaa suurimman osan keskustaa. Ruttovuosi tekee viittauksia kyseiseen paloon - jolloin "kaupunki puhdistettiin tulella", ja jolloin "ruton siemenet tuhoutuivat lopullisesti" - mutta keskittyy kuitenkin kertomaan seikkaperäisesti, tilastoja ja lukuja hyödyntäen ruton kulkeutumisesta Lontoon esikaupunkialueilta kohti sen keskustaa.

Tapausten kertojana on siis yrittäjä ja liikemies, joka huolimatta pahaenteisistä merkeistä ja uutisista, joiden mukaan rutto on etenemässä kohta Hollannista muualle Eurooppaan, päättää jäädä kaupunkiin suojelemaan yritystään ja omaisuuttaan. Vaikka useat hänen läheisistään ja myös liikekumppaneistaan lähtevät maaseudulle tautia pakoon, satulakauppias pitkään emmittyään luottaa kohtalonsa Jumalan huomaan. Ehkä hänellä on suorastaan jumalallinen velvollisuus jäädä ja todistaa tapahtumia.

Ensimmäiset sairastuneet eivät vielä suuresti hetkauta kaupungin arkea, mutta tilanne pahenee nopeasti. Kaupunginosasta toiseen etenevä epidemia saa viranomaiset ryhtymään toimenpiteisiin. Teatterit ja ravintolat suljetaan, kaikenlaiset joukkokokoontumiset kielletään. Rajutkaan rajoittamistoimet eivät kohta enää auta. Ihmisiä kuolee kuin kärpäsiä ja kärsimys näkyy ja tuntuu:

"Kuumehoureissaan tai paiseiden aiheuttamissa sietämättömissä tuskissa ihmiset menettivät itsehillintänsä ja riehuivat ja raivosivat sekopäisinä ja tekivät usein väkivaltaa itselleen, heittäytyivät ulos ikkunasta, ampuivat itsensä ja nii edelleen; äidit murhasivat hulluuksissaan omat lapsensa, jotkut kuolivat silkasta surusta, jotkut pelkästä pelosta ja järkytyksestä olematta ensinkään sairaita, toiset lankesivat kauhuissaan tyhmyyksiin ja mielettömyyksiin, jotkut suistuivat epätoivoon ja mielipuolisuuteen, toiset sairaalloiseen surumielisyyteen."

Ainoina hoitotoimenpiteinä ovat lääkäreiden krouvit menetelmät puhkaista sairastuneiden ihoon ilmestyneitä paiseita:

"... lääkäreiden ja kirurgien voidaan sanoa suorastaan kiduttaneen monta ihmispoloa kuoliaaksi. Joillakin paiseet kovettuivat, ja lääkärit panivat niihin väkeviä imusalvoja tai hauteita puhkaistaakseen ne, ja elleivät ne tepsineet, he viiltelivät ja kuppasivat niitä kauhealla tavalla. Joskus paiseet kovettuivat osaksi taudin vaikutuksesta, osaksi kovakouraisesta käsittelystä, ja ne olivat niin kovia, ettei niitä pystynyt viiltämään millään välineellä, ja silloin lääkärit polttivat ne laapiksella, jolloin monet kuolivat raivohulluina tuskasta ja jotkut itse toimenpiteen aikana."

Yksi erikoisimmista keinoista torjua ruton leviämistä on sairastuneiden sulkeminen asuntoonsa, yhdessä näiden vielä terveiden perheenjäsenien kanssa. Tämä on teoksessa tarkasti kuvattu ja kertoja suhtautuu siihen ymmärtäväisesti, joskin paheksuu sen aiheuttamaa inhimillistä kärsimystä. Talojen sulkemisella estetään ruttotartunnan saaneiden juokseminen sairashuuruissaan kadulle muiden ihmisten joukkoon. Kertoja antaa lukuisia esimerkkejä tapauksista, joissa taudin saanut on sekopäisenä ja joskus myös tahallaan tartuttanut muita ihmisiä. Näin tapahtuu eristämistoimenpiteistä huolimatta, kun taloon sulkeutuneet ihmiset karkailevat ikkunoista tai jopa hyökkäävät talojen vahdeiksi asetettujen, unessa, valveilla tai juovuksissa olleiden vartijoiden päälle. Toimenpide on kertojankin mielestä välttämätön ruton leviämisen estämiseksi, mutta piinaavaa se on silti kaikille:

"Ohikulkijoiden sydäntä särki kuulla niiden sairastuneiden ihmisten säälittävää parkua, jotka ankarien tuskiensa tai verensä kuumuuden vuoksi järkensä menettäneinä oli joko suljettu sisään ja kenties sidottu sänkyyn tai tuoliin, jotta he eivät voisi vahingoittaa itseään - ja jotka valittivat kaamealla tavalla sitä, että heidät oli eristetty ja etteivät he saaneet kuolla vapaalla jalalla, kuten he sanoivat ja kuten he muuten olisivat tehneet."

Talojen sulkeminen ei menetelmänä kuitenkaan täysin kertojaa vakuuta. Hän muistuttaa, että vain sairastumisen oireita osoittaneiden ihmisten eristäminen ei pysäyttänyt ruttoa. Epidemia levisi terveiltä taudinkantajilta edelleen muun väestön keskuuteen.

"Nämä ihmiset henkivät kuolemaa kaikkialle ja kaikkiin lähelleen tuleviin; tartunta kulkeutui heidän vaatteissaankin, ja heidän kätensä saastuttivat kaiken mihin ne kajosivat, varsinkin jos ne olivat lämpimät ja hikiset, ja yleensä ne hikosivat helposti."

Teoksen juonellinen kaari etenee ensimmäisten tautitapausten kuvauksesta ruton aiheuttamien yksilöllisten kohtaloiden kautta hetkeen, jolloin ihmiset ryntäävät varoen kadulle toteamaan epidemian päättymisen. Kertoja tietää, että tulossa on tulimyrskyn muodossa kohta jotakin ihan muuta, ja suhtautuu muutoinkin skeptisesti ihmisten kykyyn ottaa opiksi kokemastaan. Kyyninen satiirikko Defoe päättää teoksensa ihmisen itsekeskeisyyttä ylistävään värssyyn:

Vuonna kuusikymmentä ja viisi

riehui rutto Lontoon yötä päivää;

satatuhatta vei hautaan hiisi,

mutta minulla ei taudin häivää!

---

Daniel Defoe: Ruttovuosi. Suomentanut Seppo Loponen. Otava 1997.