11.8.2017

Lähellä ihminen

Luettuani Karl Ove Knausgårdin romaanisarjasta Taisteluni (2009-11) sen ensimmäisen osan, liityn mielelläni siihen porukkaan, jossa kirjaa ylistetään. En tosin ole lukenut vielä sarjaa tätä pidemmälle, enkä tiedä, tulenko lukemaan - todennäköisesti kyllä, mutta en tiedä. Omillaankin sarjan aloittava ensimmäinen kirja nimittäin toimii. Omaelämäkerrallinen kertomus miehestä, josta tuli kirjailija, on niitä kirjoja, joita on vaikea laskea käsistään, kun alkuun pääsee. - Ja myös niitä, joista ei tarkkaan tiedä, miksi näin on.

 Knausgård ei ole Proust, eikä hän ole varsinkaan Päätalo, joiden nimet yleensä samassa yhteydessä mainitaan. Yhtenevyyksiä varmasti löytyy. Proustiin kirjailija tekee viittauksen jo alkusivuilla todetessaan lukeneensa ranskalaista aikoinaan "ahmimalla" - pääsemättä silti ylitse kaipuustaan "päästä pois". Toisin kuin Proust (tai Päätalo) Knausgård ei tavoittele menneen ajan ja aikakauden, siiinä vaikuttavien ihmisten ja tapahtumien ylöskirjaamista. Kirjan nimeen sisältyvän persoonakohtaisen muodon mukaisesti tekijä taistelee itsensä puolesta nykyhetken "ylivaltaa" vastaan:
Minulla on aina ollut suuri tarve olla yksin, tarvitsen suuria yksinäisyyden pintoja, ja kun en saa niitä, kuten en ole saanut viimeisten viiden vuoden aikana, turhautumiseni voi äityä lähes paniikinomaiseksi tai aggressiiviseksi. Ja kun sitä mikä on pitänyt minua käynnissä koko aikuiselämäni ajan, kunnianhimoa kirjoittaa joskus jotakin ainutlaatuista, tällä tavoin uhataan, ainoa ajatukseni kalvaa sisuksiani kuin rotta, ja se ainoa ajatus on että minun on päästävä pois.
Knausgårdin kirjan lähtökohta on siten hyvin intiimi ja syvällä tekijän omassa elämässä. Taisteluvälineinä, aseina hän käyttää muisti- ja mielikuviaan lapsuudestaan ja nuoruudestaan, mutta todelliset tykit kätkeytyvät kieleen ja kirjoittajan tapaan rakentaa tarinaansa. Kertoja kulkee aikatasolta toiselle, menneisyydestä nykyisyyteen ja takaisin, mutta ei anna lukijan koskaan unohtaa tarinan kerrontahetkeä. Tästä syntyy vahva läsnäolon vaikutelma, ja kun siihen liitetään osuva henkilökuvaus, kaunistelematon itseanalyysi sekä syyllistämisestä ja inttämisestä vapaa aito halu ymmärtää ihmisten toimintaa, arkisistakin huomioista kasvaa jotakin itseään suurempaa.

Knausgård hakee merkitystä elämälleen ja niitä tilanteita, jolloin kokemus ja oleminen olivat yhtä. Tehtävä on tietenkin mahdoton, koska ikääntymisen myötä asiat unohtuvat, katoavat ja menneisyyden "unohtumattomista hetkistä" tulee jotakin muuta. Mutta kirjailijana hän syöksyy sanojen, kertomusten, tarinoiden ja arkisten yksityiskohtien avulla kohti määränpäätään.

Hyvänä esimerkkinä Knausgårdin "metodista" toimii ensimmäiseen osaan sisältyvä laaja jakso, jossa veljekset siivoavat alkoholisoituneen isänsä jälkeensä jättämää kotitalon sotkua. Toistasataa sivua kestävä kohtaus on kerrontateknisesti mestarillinen, suorastaan hypnoottinen, jossa edetään huone huoneelta, nurkasta nurkkaan, esineeltä esineelle yksityiskohtaisen ja äärinaturalistisen kuvauksen keinoin, mutta josta kasvaa lopulta suuri kertomus pojan ja isän suhteesta sekä surutyön tekemisestä.

Näin pienestä tulee suurta, yksityisestä yleistä. 

Kun Knausgårdille ojennettiin kirjasarjastaan saksalaisen Welt-lehden kirjallisuuspalkinto 2015, hän  kiitospuheessaan korosti kirjallisuuden, erityisesti romaanin intiimiä luonnetta. Romaani on aina kahden ihmisen, kirjan kirjoittajan ja lukijan välistä dialogia. Kirjailija pyrkii kirjoittamalla tavoittamaan toisen ihmisen ja lukija puolestaan tekstin välityksellä löytää kirjoittajan ajasta ja paikasta riippumatta, aina uudestaan, satojen vuosienkin kuluttua.  Kirjallisessa kohtaamisessa yksityisestä tulee erityistä ja yleistä.

Knausgårdin puhe oli kritiikki mediatodellisuutta vastaan, jota hänen mukaansa hallitsevat karkeat yleistykset, viholliskuvien rakentamiset ja pyrkimykset luokitella ihmiset tiettyihin kategorioihin. Kaunokirjallisuuden hän katsoo toimivan toisin. Paradoksaalisesti sen luoma kuvitteellinen todellisuus on lähempänä reaalimaailmaa kuin raflaavien otsikoiden, numeroiden ja tilastojen taakse kätkeytyvä tiedonvälitys, joka tuntuu unohtavan ihmisen. Maahanmuuttajien, terroristien, sotien, tautien tai luonnonkatastrofien uhrien kasvot jäävät usein varjoon. Mediat eivät todellakaan kerro totuutta.

Kirjallisuus, erityisesti romaani, vie meidät lähelle yksilön kokemusta ja sitä myötä syvälle ihmisyyteen ja omaan itseemme. Siksi se on Knausgårdin mukaan jopa tärkeämpää kuin muodolliset sosiaaliset kohtaamiset reaalimaailmassa, jossa kaikki on säädeltyä ja kontrolloitua. Ajatustaan tukemaan - ja ystävällisenä eleenä saksalaisille isännilleen - Knausgård nosti esille kolme saksankielistä kirjailijaa, joiden kirjoituksissa yksilön ja yhteisön, yksityisen ja yleisen, todellisen ja kuvitellun välinen kuilu aukeaa.

Totalitarismista ja pahuuden arkipäiväistymisestä kirjoittanut Hanna Arendt on yksi näistä, jonka analyysi Adolf Eichmannin virkamiespersoonan taakse kätkeytyvästä julmuudesta heijastuu Knausgårdin mukaan suoraan nykypäivään ja siinä operoivien ihmisten ja valtioiden toimintaan. Tavat, tottumukset ja muodollisuudet otetaan tietoisesti tai tiedostamatta käyttöön, kun kaikkea ei haluta nähdä tai voida tunnustaa.

Walter Benjaminin lukeminen puolestaan opetti hänelle aikoinaan jotakin yksilön suhteesta kulttuuriin ja sen, että meillä kaikilla on oma historiamme, joka liittää meidät osaksi muita. Muistista, esineiden maagisesta voimasta ja menneisyyden läsnälosta kirjoittaneen kulttuurikriitikon elämä kietoutui osaksi Hitlerin kohtaloa, kuten niin monen muunkin. Mutta myös Hitlerillä oli taustatarinansa, joka liitti hänet hirmuhallinnon mahdollistaneeseen sukupolveen ja kulttuuriin. Tässä kertomuksessa niin Arendtilla, Benjaminilla kuin runoilija Paul Celanilla oli oma roolinsa. Jälkimmäisen kohdalla kokemukset juutalaisvainoista määräsivät hänen kirjoittamisensa sisällön ja suunnan. Kun yhteys kieleen siihen sisältyvän väkivallan ja sorron johdosta menetetään, kirjailija jää yksin.

Knausgårdille mainitut kirjailijat - monien muiden (Hölderlin, Goethe, Thomas Mann, Peter Handke, Thomas Bernhard) ohella - ovat tärkeitä, koska he kaikki pyrkivät repäisemään suojaverkon sitä ylläpitävän maailman edestä. He tekevät yksilöllisestä erityistä ja yleistä. Ja siihen, voitaisiin todeta, myös Knausgård omalla kirjoittamisellaan pyrkii.

Samaisessa tilaisuudessa, jossa kirjailija lateli suuria ajatuksiaan, hänen saksalainen kollegansa - Sibylle Berg - kiitteli Knausgårdia tekemästään työstä. Asiaankuuluvasti hän ylistää kirjailijan kykyä loihtia arkiseen kuvaukseen syvyyttä ja sykettä, elämän banaliteettien kielellistä rikastamista ja taipumusta löytää merkitystä sieltä, mistä vähemmillä kyvyillä varustetut kirjoittajat eivät sitä koskaan löydä.

Berg kuitenkin arvelee, että suurin syy Knausgårdin suosioon lukijoiden keskuudessa on hänen rehellisyytensä. Knausgård nostaa raa'an nokkaan paitsi elämänsä myös itsensä kaikkine vikoineen. Hän on heikko, epävarma, typerä ja hän tekee virheitä. Sellainen ihminen tulee lähelle meitä kaikkia.


24.7.2017

Kirja koleaan kesään

Koleahkon kesän kestämiseksi kelpaa kolkohko nauru.

Tammen keltaisen kirjaston sidottu yhteispainos Kurt Vonnegutin viidestä varhaisromaanista (5 X Vonnegut, 1989) vie ajatukset pois pienistä murheista ja mustan huumorin sävyttämälle matkalle vieraille planeetoille, historiaan ja vuosikymmenten takaiseen henkiseen maisemaan, jossa olivat jo iduillaan kaikki nykyhetken ongelmat.

Vonnegutin läpimurtovuosikymmenen 1959-69 aikana julkaistut romaanit ovat hyvin kestäneet aikaa. Titanin seireenien, Äiti yön, Kissan kehdon sekä Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater kautta kulkenut tuotanto huipentui romaaniin Teurastamo 5, joka toimii eräänlaisena tiivistelmänä kirjailijan keskeisistä teemoista, aiheista ja kerronnallisista keinoista.   

2007 ajasta ikuisuuteen tai jollekin planeetalle (Tralfamadorelle?) siirtynyt Vonnegut hallitsi sarkasmin, satiirin, ironian ja muut jalot epäsuoran ivan ja komediallisen kaksoispuheen sanalliset keinot. Hänen näkemyksensä ihmiskunnasta ei ollut kaksinen. Ihmiset ovat julmia, typeriä, tekopyhiä teeskentelijöitä, jotka hakevat merkityksen elämälleen yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisiin kysymyksiin tarjoavista poliittisista tai symbolien ja rituaalien taakse kätkeytyvistä uskonnollisista liikkeistä. Sokea luottamus tieteen kaikkivoipaisuuteen edustaa sekin inhimillisyyden nurjaa kääntöpuolta.

Tämän vakavan alavireen pehmittäjänä Vonnegutilla toimii kirjoihin sisältyvä koominen perusvire, jossa lakoninen, toteava tarinankuljetus johtaa tarinoiden päähenkilöt absurdien ja mielikuvituksellisten tilanteiden äärelle. Titanin seireeneissä Marsiin kaapatut ihmiset ryhtyvät sotaan maapalloa vastaan, Äiti yössä natsien propagandaa sodan aikana levittänyt amerikkalainen kirjailija välittää radio-ohjelmissaan tietoja myös liittoutuneille, Kissan kehdossa atomipommiakin hirmuisempi tuhoväline päätyy bokononismia, kaiken turhuutta julistavien uskonnonharjoittajien käsiin. Romaanissa Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater puhelinpalvelun perustanut juopotteleva miljonääri yrittää omalla tavallaan auttaa robotisaation myötä yhteiskunnalle tarpeettomaksi tulleita ihmisiä.

Suomessa Vonnegut-buumi alkoi romaanista Teurastamo 5, joka ilmestyi suomeksi 1970. Tätä seurasivat kirjailijan varhaisemmat teokset, joten tutustuminen Vonnegutin maailmaan tapahtui meillä päinvastaisessa järjestyksessä. Luimme Vonnegutia väärinpäin. Tammen julkaisema alkuteosten ilmestymisvuoteen pohjautuva yhteisnide onkin myös tässä mielessä mielenkiintoinen lukukokemus. Kirjailijan hellimät keskeiset ja toistuvat teemat tulevat näin paremmin esille ja hahmot - jotka kulkevat romaanista toiseen - löytävät paikkansa ja merkityksensä.

Vonnegutin varhaistuotannon kautta luettuna Teurastamo 5 ja sen pyristely irti sotaromaanitraditiosta on luontevaa ja toteutuskin ymmärrettävää. Dresdenin pommittamisesta kertovaan autofiktioon on kirjoitettu kirjailijan aiempi tuotanto kerrontatekniikoita, lajityyppien variaatioita ja henkilöitä myöten. Päähenkilön opastuksella siirrymme ajasta ja paikasta toiseen, toisesta maailmansodasta 30- ja 60-lukujen Yhdysvaltoihin ja Tralfamadoren planeetalle, kohtaamme sattumoisin useimmistakin romaaneista tutun tieteiskirjailijan, viinaan menevän herra Rosewaterin, Titanin seireenien päähenkilön lähisukulaisen ja Äiti yön kaksoisagentin Howard W. Campbellin. Myös kirjailija tai kertoja itse loikkaa parikin kertaa mukaan tarinaan.

Vonnegutin ura ei toki päättynyt Teurastamo 5:een, vaan jatkui vielä seuraavien kolmen vuosikymmenen ajan. Mutta avaimet kirjailijan omaleimaiseen tuotantoon löytyvät näistä viidestä varhaisesta teoksesta.

Koleaa kesää on vielä jäljellä. Ajan voi käyttää muuhunkin kuin jonkin sellaisen odottamiseen, jota ei tule. Eikö niin? Kuunnelkaa vaikka: Pyy-tii-huiit?

25.6.2017

Onnen hetkiä

Vaikka Nigel Nicolsonin (1917-2004) kirja Virginia Woolfista omaa jo pienen klassikon maineen, tämä ei ole se kirja, joka teki hänestä  kuuluisan.

Kaikki tapahtui paljon aiemmin.

70-luvun alussa Nicolson liitti jo tuolloin mittavan julkaisuhistoriansa jatkoksi vanhemmistaan kertovan kirjan Portrait of a Marriage (Erään avioliiton muotokuva, 1991). Kirjailijoiden Harold Nicolsonin ja Vita Sackville-Westin vapaamielisestä avioliitosta kertova teos paljasti yläluokkaisen taiteilijapariskunnan kulissin taakse kätkeytyvät salaisuudet ja herätti aikanaan pienen kohun. Pitkän ja onnellisenkin avioliiton salaisuus oli heidän tapauksessaan keskinäinen ystävyys, johon eivät lyöneet kiilaa edes molempien vilkkaasti vaihtuvat homoseksuaaliset suhteet. Nicolsonin äidin yksi pitempiaikaisimpia rakastajattaria oli 20- ja 30-luvuilla juuri Virginia Woolf, johon Nicolson itse myös lapsena tutustui.

Kun teos ilmestyi, Nicolson oli jo itse tehnyt kelvollisen uran kirjailijana, kustantajana ja poliitikkona. Äitinsä kirjeistä ja kirjoituksista muokattu ja kirjoittajan omilla huomioilla täydennetty teos oli sivistyneen pisteliäs kuvaus hyvin toimeentulevien snobien luovimisesta tapojen, tottumusten ja omien mielihalujen ristiaallokossa.

Poliitikkona Nicolson ei yltänyt aivan raskaaseen sarjaan, mutta kustantajana ja toimittajana hänen saavutuksensa myönnetään, vaikka kuuluisien vanhempien varjosta ei ollut helppo nousta esille.

Nicolsonin sodan jälkeen perustamansa kustantamo Weidenfield & Nicolson ei laillisia sanktioita tai yleisön reaktioita pelännyt, kun otti Nabokovin Lolitan ohjelmaansa 1959. Kirjailijana Nicolson laati elämäkertoja mm. Napoleonista ja Jane Austenista, toimitti kokoelmat niin isänsä päiväkirjoista ja vanhempiensa kirjeistä kuin kuusiosaisen kokoelman Virginia Woolfin kirjeitä. Muistelmateos Long Life ilmestyi 1997.

Vuonna 2000 ilmestynyt elämänkerta Woolfista on pieni kirja ajasta, joka muovasi ja antoi suunnan Nicolsonin omalle elämälle. Siksi se onkin lopulta mielenkiintoisempi dokumenttina kirjoittajan lapsuuteen jääneistä mielikuvista kuin kuvauksena kirjailijasuuruuden elämänvaiheista. Jälkimmäisten osalta Nicolson käy pikaisesti läpi keskeiset: Woolfin rikkonaisen lapsuuden, traumaattiset kokemukset, Bloomsburyn ryhmän istunnot, Hogarth Pressin perustamiset, kirjalliset ensiaskeleet, kunnian ja maineen vuodet sekä traagisen itsemurhan.

Aika ajoin Nicolson tyrmää historiaan jääneitä arvioita Woolfin neuroottisuudesta, seksuaalisuudesta, feminismistä tai poliittisesta radikalismista. Hänelle Woolf oli hieman totinen, sosiaalisesti säikky, yhteiskunnallisesti valveutunut mutta myös rajoittunut, ujon arka, etäinen ja ympäristöään sekä ihmisiä terävästi tarkasteleva vanhempi nainen, jonka kuivakka huumori pääsi esille tutussa seurassa tai lyhyissä, kahdenkeskisissä kohtaamisissa. Ja olihan hän tietenkin myös rakastunut ja rakastettu nainen, aviovaimo ja kirjailija.

Onnistuneimmillaan Nicolson on kuvatessaan kohtaamisiaan Woolfin kanssa. Nuo pienet hetket ovat lapsen muistoissa täynnä taikaa:

Matkustimme kerran kahden hänen kanssaan junalla Lontooseen. Kun olimme poistumassa asemalta, hän kuiskasi minulle:

"Näetkö tuolla nurkassa seisovan miehen?"
"Kyllä."
"Hän on bussinkuljettaja Leedsistä. Hän on ollut lomalla setänsä luona, jolla on maatila täällä lähellä."
"Mutta Virginia, kuinka voit tietää sen? Ethän ole koskaan ennen tavannut häntä?"
"Asiasta ei ole epäilystäkään."

Sitten hän kertoi minulle puolisen tuntia kestäneen matkan ajan tuon miehen koko elämäntarinan. Piippuaan tupruttelemaan jääneellä miehellä ei ollut aavistustakaan siitä, että hän oli päässyt henkilöhahmoksi 1900-luvun kirjallisuuteen.

Nigel Nicolson: Virginia Woolf. Suom. Ruth Jakobson. Ajatus Kirjat 2007.

20.6.2017

Kirjojen kaupunki

YK:n kasvatuksen, tieteen ja kulttuurin erityisjärjestö UNESCO on pyörittänyt vuodesta 2004 lähtien nk. luovien kaupunkien verkostoa, jossa on tällä hetkellä mukana 116 jäsentä yli viidestäkymmenestä maasta. Suomesta verkostoon liittyi Helsinki muotoiluvuonna 2014.

UNESCO Creative Cities Network (UCCN) on, kuten nimi antaa olettaa, senkaltaisten kaupunkien yhteistyöelin, jotka tunnustavat luovien alojen merkityksen kaupunkisuunnittelussa. Luoviin aloihin lasketaan tässä käsityö- ja kansantaide, mediataide, elokuva, muotoilu, gastronomia, musiikki ja kirjallisuus. Verkostossa vaikuttavat maat ja kaupungit sitoutuvat vahvistamaan luovien alojen asemaa maassaan ja edistämään keskinäistä vuorovaikutusta sekä jakamaan tietoa hyvistä käytännöistä, joilla kehitetään kansalaisten osallisuutta ja pääsyä kulttuurin äärelle. 

Verkostoon ei noin vain kävellä sisään vaan jäsenyyteen vaaditaan erillinen anomus, jossa hakijan on perusteltava liittymistään sekä sitoutumistaan ja kyettävä myös osoittamaan tahtotilansa konkreettisin toimenpitein. Valinta tehdään verkoston jäsenten sekä ulkopuolisten arvioitsijoiden toimesta. Haku tapahtuu joka toinen vuosi, seuraavan kerran 2019.

Helsinki liittyi mukaan muotoilu, design edellä 2014. Toistaiseksi porukassa ei muita kaupunkeja Suomesta ole. Kirjallisuutta hypettäviä kaupunkeja on mukana 20, joista suurin osa tulee Euroopasta. Sen ulkopuolelta löytyy Melbourne (Australia), Iowa City (USA), Dunedin (Uusi-Seelanti), Bagdad (Irak), Montevideo (Uruguay) ja Uljanovsk (Venäjä). Brittein saarilta Edinburgh, Dublin, Norwich ja Nottingham ovat saaneet kunnian osakseen, Puolasta Krakova, Saksasta Heidelberg ja Virosta Tarto. Pohjoismaista vain Islanti (Reykjavik) on mukana. Kirjakaupunkeja löytyy näiden lisäksi Espanjasta (Granada ja Barcelona), Tshekistä (Praha), Portugalista (Óbidos), Sloveniasta (Ljublana) ja Ukrainasta (Lviv).

Varsinainen jäsenhyökyaalto koettiin 2015, kun verkostoon hyväksyttiin peräti 9 kaupunkia. Jos en väärin muista tai ymmärrä, tuona vuonna myös Turku haki jäsenyyttä...

Jäsenyyden edellytykset ovat tiukat. Kirjankustantamisen infran on oltava ujutettu syvälle kaupungin historiaan ja maaperään. Kirjallisen elämän tulee näkyä kaupungissa kaikin tavoin, koulut, kirjastot, kirjakaupat, kirjalliset tapahtumat ja kustantajat luovat kaupunkiin sykkeen, jossa kirjallinen kulttuuri elää monimuotoisena ja kansallisista rajoista vapaana.

Maailman ensimmäiseksi kirjakaupungiksi nimettiin Edinburgh vuonna 2002. Siihen tuskin kenelläkään on nokan koputtamista. Kaupungilla on heittää kirjallisuushistorian all-starsiin sellaisia nimiä kuin Robert Burns, Arthur Conan Doyle, Walter Scott, Robert Louis Stevenson ja nuorempaan ykkösketjuun Ian Rankin, Irvine Welsh tai J. K. Rowling (joka viimeisteli ensimmäisen Harry Potterinsa kaupungissa). Valistusfilosofi David Hume eli ja kuoli Edinburghissa, Peter Panin luoja J. M. Barrie koukkasi hänkin Edinburghin kautta ennen siirtymistään Lontooseen.

Kirjankustantamisen puolella Edinburghilta löytyy niin ikään nimiä ja niteitä, lukutaidon kehittämisen osalta se voi pröystäillä edistyksellisellä koululaitoksella, avoimilla kirjastoilla, yliopistoilla ja yhdellä maailman suurimmista kirjallisuusfestivaaleista. Kaupungissa kaikuvat englannin, skotin ja gaelinkieliset säkeet ja sanonnat ja festivaalikaupunkina Edinburgh kytkee kirjallisuuden elämysteollisuuteen ja toisinpäin.

Mutta tuo kaikki oli ennen syntiinlankeemusta. Scottish Review of Books (2/2017) antaa uusimmassa numerossaan Edinburghin nykytilanteesta synkän kuvan, jota ovat olleet sutimassa poliitikkojen lyhytnäköiset päätökset. Erityisenä kärkenä ovat kirjastolaitokseen kohdistuvat taloudelliset kiristykset. Henkilökunnan vähennyksillä ja aukioloaikojen supistamisella kenttä on avoinna kaupallisille toimijoille ja tilanteelle, jossa kirjoja voivat käytännössä lukea vain hyväosaiset ja koulutetut. Tilanne on nolo, pöyristyttävä ja surullinen. Liian monelle tuntuu riittävän Edinburghin maine kirjakaupunkina. Mutta onko se enää tuon maineen arvoinen, pääkirjoituksessa varmaankin hyvin aiheellisesti kysytään. 

Kitkeristä sanoista huolimatta Edinburgh valmistautuu parhaillaan vuosittaisiin taidefestivaaleihinsa, jotka houkuttelevat paikalle miljoonayleisön. Elokuun jälkipuolelle sijoittuva Edinburgh International Book Festival on julkaissut ohjelmansa teemalla "Brave New Words". Paikalle on tulossa 1 000 esiintyjää heidän joukossaan Paul Auster, Zadie Smith, Peter Hoeg ja Karl Ove Knausgaard. Tuollaisten tähtien alla on helppo uskoa kirjojen vetovoimaan - ja unohtaa hetkeksi karu arki.   



21.5.2017

Siivenisku muistoihin

Vierailu kirjailijan kotimuseossa voi parhaimmillaan paljastaa ihmisen työnsä takaa. Ja antaa aisteille hieman surumielisenkin henkäyksen menneestä ajasta.

Keväinen käynti Vladimir Nabokovin museossa Pietarissa jäi monella tapaa mieleen. Kirjailijan syntymäkotina toimineesta rakennuksesta on alakerta irrotettu museon käyttöön; viisi huonetta, kirjoja, esineitä, kuvia. Yläkerrassa pitää majaansa sanomalehden toimitus.

Vielä sata vuotta sitten koko talo yläkerran makuu- ja oleskeluhuoneineen oli hyvin toimeentulevan, poliittisesti aktiivin lakimiehen ja tämän nelilapsisen perheen koti, jossa oli totuttu korkeantason vieraisiin, niin kotimaan kuin ulkomailta saapuviin taiteilijoihin ja poliittiseen eliittiin. Kunnes tuli vuosi 1917 ja vallankumous. Perhe pakeni ensiksi Krimille, sitten Englantiin ja Saksaan. Berliinissä venäjänkielistä emigranttilehteä toimittanut isä murhattiin 20-luvun alussa.

Kirjailijauraansa jo Pietarissa aloitellut ja Saksassa nimeä saavuttanut Nabokov ylitti natsien valtaannousun jälkeen Atlantin, asui pitkään Yhdysvalloissa, josta asettui lopulta Sveitsiin. Venäjälle tai Neuvostoliittoon kirjailija ei enää palannut. Eikä muuten koskaan myöskään hankkinut omaa asuntoa, vaikka kansainvälisen maineen ja mammonan puolesta siihen olisi ollut mahdollisuus. Hän suosi vuokrakämppiä, hotellihuoneita ja eli myös kirjoittamiensa tarinoiden kautta uudelleen hetkiä Isakin kirkon tuntumassa sijaineen kotitalonsa huoneissa.


Sekalaisessa, eri viranomaisten, toimijoiden ja yhdistysten käytössä ollut huoneisto otettiin yksityisen rahoituksen turvin museokäyttöön 1998. Kymmenen vuotta myöhemmin se siirrettiin osaksi Pietarin valtionyliopiston kielen- ja taiteentutkimuksen laitosta.

Tänään museon ympäri maailmaa kerätystä ja lahjoituksin saadusta kokoelmasta löytyy kirjailijalle kuuluneita esineitä, kirjoja, muistivihkoja ja -kortteja, piirroksia ja esineitä. Talossa pidetään lukutilaisuuksia, seminaareja, kesäkouluja ja sen yhteydessä oleva kirjasto on myös avoinna tutkijoiden käyttöön. Yliopisto on käynnistänyt lukuisia tutkimusprojekteja, museon virtualisointi-hankkeen ja tilojen restauroinnin.

Nabokovia pidetään yhtenä tärkeimmistä kirjallisista uudistajista, jonka vaikutus ulottuu yhtälailla venäläiseen, läntisen Euroopan kuin pohjois-amerikkalaiseen proosaan. Nabokovin 50-luvulla ilmestyneestä Lolitasta tuli aikansa sensaatio, mutta tätä yksittäistä teosta syvemmän jäljen hän jätti tuotannollaan, jossa leikitään lukijan ennakko-odotuksilla, kirjallisten lajityyppien kliseillä ja uudistetaan siinä sivussa kieltä. Nabokov oli myös opettaja, kirjallisuudentutkija, kriitikko, esseisti ja kääntäjä. Jälkimmäisen osalta hän teki tunnetuksi venäläistä kirjallisuutta ja siirsi myös omia teoksiaan kieliperheestä toiseen. 40-luvulta lähtien Nabokov kirjoitti kaikki teoksensa englanniksi.

Kirjailijan kotimuseon vitriineistä löytyy kirjailijalle kuulunutta esineistöä, kuten kyniä (Nabokov ei kirjoittanut koneella - kynät ovat hyvin pureskellun näköisiä), silmälaseja, valokuvia ja postikortteja. Nabokovin teokset olivat kiellettyjä hänen kotimaassaan vuoteen 1986 asti, joten kokoelmiin on koottu myös kirjojen omakustanteina levinneitä, maanalaisia samidzat-versioita. Kirjailijan viehtymystä peleihin kuvastaa esille asetettu sanapeli (Scrabble), joka lienee perua Nabokovin Amerikan-vuosilta.

Eräänlaisena keskusmotiivina koko museolle toimivat perhoset, joihin kirjailijalla oli aivan erityinen suhde. Hän oli harrastanut perhosten keräilyä pienestä pitäen, eikä elämä historiallisten myrskyjen keskelläkään koskaan lopettanut harrastusta. Nabokovin tarinoista löytyy lukuisia viittauksia perhosiin, hän laati niistä tieteellisiä kirjoitelmia ja tutkielmia ja vastasi mm. Harvardin yliopistossa laitoksen perhoskokoelman ylläpidosta. Tarkat, yksityiskohtaiset piirrokset perhosista kulkivat Nabolkovin kirjeissä ystäville.

Museosta löytyy pieni näyte Nabokovin perhoskokoelmasta, joka on pääosiltaan sijoitettu Yhdysvaltoihin ja Sveitsiin. Runot, kirjeet ja kortit, joihin kirjailija on piirtänyt pieniä siivekkäitä ja antanut niille kuvitteellisia latinankielisiä lajinimikkeitä, kertovat omaa tarinaansa karun arjen ylittävästä intohimosta, läpi lapsuuden ja nuoruuden aina aikuisuuteen ulottuvasta heittäytymisestä leikkiin. Muisti puhuu perhosen tanssissa.



23.4.2017

Minä olen tie, totuus ja elämä

Kirjallisuushistorioiden kirjoittaminen on viimeisten vuosikymmenten aikana ollut akateemisten asiantuntijoiden tiimityön tulosta, joten tästä näkökulmasta Markku Eskelisen teosta suomenkielisen proosan historiasta voi pitää tervetulleena ja rohkeana tekona. Tekijä on loikannut aiemmin lähinnä kotimaisen kirjallisuuden professoreiden ohjastamien vankkureiden kyytiin ja riistänyt kuskipaikan itselleen. Ruoska viuhuu ja, kuten sanotaan, paska tippuu rattailta.

Eskelinen rajaa käsittelynsä koskemaan suomenkielistä proosaa, joten muut lajit jäävät käsittelemättä, kuten myös Suomessa ilmestyvä ruotsinkielinen kirjallisuus. Näine rajauksineenkin teoksesta muodostuu suhteellisen laaja (lähes 600 sivua) kokonaisuus, jossa edetään kirjallisen elämämme alkuhämäristä nykyhetkeen asti. Teoksen kokonaisuus rajautuu viiteen laajaan osioon. Perinteisen kronologisen jaottelun mukaisesti myös Eskelinen kulkee keskiaikaisesta proosatapailusta realismiin ja modernismiin sekä modernismin jälkeiseen aikaan. Näiden sisällä sitten suomalaista ikihonkaa kaatuu (sekä hieman tuorempaa pajukkoa) kirveenkäyttäjän tahtotilan mukaisesti joko kirjateollisuuden raaka-aineeksi, pinottavaksi, poltettavaksi tai lahoamaan lukijapolkujen varrelle.

Teokselle on lainattu otsikko Kalevalan ensimmäisestä runosta, mutta se kuvaa hyvin myös tekijän - vai pitäisikö sanoa kertojan - suhtautumista kirjallisuutemme kehitykseen ja tuon kehityksen mahdollistajiin, sekä kirjailijoihin että heitä tulkitseviin kriitikoihin ja tutkijoihin. Suomalainen proosa joutuu pitkään ravistelemaan helmoistaan "kansallis-kristillistä houremaailmaa", jota siitä laaditut lukuisat akateemiset ja eliitin suorittamat väärintulkinnat ovat pitäneet yllä. Mielenkiintoista kyllä, kun Eskelisen 80-luvun Sianhoito-oppaan nuorukaisen höyryävä asennemaailma viedään 2010-lukua hallitsevien vaihtoehtoisten totuuksien äärelle, tuloksena ei suinkaan ole raikasta ajatusten tuuletusta vaan ummehtunutta epäilyn, salailun, vainoharhaisen mielen kirjaan puhaltamaa tunkkaisuutta.

Eskelisen teoksen kertoja on ylimielinen, alentuvainen, hyökkäävä, aggressiivinen, ilkeä, nokkava ja asenteellinen. Mikä on tavallaan mielenkiintoista ja hieman outoakin. Kirjallisuushistorioissa harvemmin törmää vastaavankaltaiseen tyyppiin. Näistä lähtökohdista kenellekään ei jää epäselväksi kertojan positio ja näkökulma, vaikka tämä välistä verhoutuukin monikon ensimmäisen persoonan taakse. Mutta silloinkin kysymyksessä lienee kuninkaallinen puhuttelumuoto itsestään.

Joten, proosakirjallisuutemme varhaisia sankareita ovat Juteini, Kivi ja Kilpi. Myöhemmin näiden rinnalle nousevat Lassila, Onerva, Pakkala, Haanpää ja Korpela. Linna ja Haavikko saavat myös kirjan kertojan hyväksynnän ja toki muutama muukin. Kuvaavaa teoksen hengelle on tietenkin se, että palkintopallin ylimmälle askelmalle yleensä sijoitetut tekijät pudotetaan alas. Runeberg, Lönnrot, Snellman saavat Koskenniemen, Sillanpään, Jotunin ja Waltarin ohella kovimman käsittelyn. Siinä sivussa Tulenkantajien ja Dagdrivare-sukupolven "vätykset", SKS ja väärintulkintoja toistuvasti lataavat Helsingin yliopiston professorit (nimeltä mainiten) ja muut "tusinatutkijat" kuulevat kunniansa. Myytti suomalaisten hyvästä lukutaidosta on sekin vain kansallismielisyyden pönkittämää harhaa ja tarkoituksellista tilastollista ylitulkintaa.

Monissa kohdin kertoja esittää hyviä ja mielenkiintoisia huomioita. Luvut realismin vahvasta asemasta kirjallisessa traditiossamme, modernismista ja siitä, miten sen "katkottu" versio saavuttaa rajamme, kuten myös työläiskirjallisuuden sisäistä kehitystä tai kollaasiromaania valottavat katkelmat ovat jäntevästi kirjoitettua ja punnittua ajatusta. Myös varhaisten, suorasanaisen suomenkielisen proosan ensiaskelten esittelyssä "Eskelinen" vakuuttaa. Silmäily 2000-luvun kokeelliseen proosaan herättää niin ikään mielenkiintoa vähemmän julkisuuteen päässeine tekijöineen ja uusine kerrontaratkaisuineen.

Eskelinen on itse toiminut pitkään lähellä proosailmaisun mahdollisuuksia tutkivaa Mahdollisen Kirjallisuuden Seuraa, joten on odotettavaakin, että kokeellisempi kirjallisuus saa teoksessa enemmän huomiota. Teoksen läpikulkevana (punaisena, sinisenä, vihreänä tms.) lankana kulkeekin näkemys suomenkielisen kirjallisuuden, erityisesti proosan menetetyistä mahdollisuuksista. Jos olisimme lähteneet kulkemaan Seitsemän veljeksen, Saaristolaissarjan ja Harhaman viitoittamaa tietä, ymmärryksemme Pakkalan, Haanpään, Meren tai Lahtelan, Pulkkisen ja Yli-Juonikkaan teoksista ei olisi ollut niin kortilla kuin se on ollut. Niin, ja ehkä Eskelisen omakin kaunokirjallinen tuotanto olisi löytänyt lukijansa. Ken tietää.

Niin negatiivisvärittynyt kuin Eskelisen teos onkin, se päätyy lopussa jopa ylistämään proosamme tilaa uudella vuosituhannella. 2010-luvun suomenkielisessä proosassa "kokeellinen, mahdollinen, spekulatiivinen ja valtavirtainen fiktio elävät rinnakkain samanaikaisesti kapeutuvassa ja monipuolistuvassa kirjallisuusekologisessa lokerossaan". Tämä on iso kumarrus kertojalta, joka on satojen sivujen ajan motkottanut jankuttamiseen asti kirjallisuutemme huonoa tilaa. Lopussa hengenpalonsa väsyttämänä tai hetken mielenhäiriössä hän löytää sisäisen virkamiehensä ja puhuu kirjailijoille ja taiteilijoille myönnettävän kansalaispalkan puolesta. 

Eskelisen teos on korostuneen Helsinki-keskeinen. Proosan kehityksen ja sen tulkinnan näkökulmasta missään muualla ei näytä tapahtuneen yhtään mitään. Pilkatuimmat tutkijat tulevat nekin kaikki pääkaupungin yliopiston piiristä - mikä voi tietenkin olla myös onneksi monille. Paljaimmillaan tämä horisontin rajoittuneisuus näkyy käsiteltäessä postmodernismin saapumista Suomeen. Tässä teoksen kertoja haluaa korostaa Eskelisen ja Lehtolan "metaesseististä esseekokoelmaa", joka "nostatti 1980-luvun suurimman kirjasodan" ja vaikutti siihen, että yliopistot nostivat kokoelman käyttämät teoreetikot osaksi tutkintovaatimuksiaan. Ei se aivan näin ollut, mutta voihan sen noinkin nähdä.

Raukoilla rajoilla on viihteellistä luettavaa proosamme kehityksestä kiinnostuneille. Teksti kulkee ja kertojan vihaisen nuoren miehen mieleen istutettu kerronta aiheuttaa muutaman hörähdyksen siellä ja tuhahduksen täällä. Tietoakin löytyy, jos sellaista joku vielä kaipaa. Kokonaisuuteen on pesiytynyt katkelmallisuutta ja käsittelyn epätasaisuutta, joka korostuu loppua kohti mentäessä. Nimi- ja teosluetteloa kirjasta ei löydy, laajat suorat tutkijoilta siepatut sitaattiosuudet kielivät nekin kustannustoimittamisen puutteellisuudesta. 

Kirjan liepeessä ilmoitetaan, että teos "uudistaa kirjallisuushistorian lajityypin tekemällä uskomattomasta uskottavaa" ja että aikaisempien "historioiden tarkoitushakuinen putkinäköisyys jää historiaan ja korvautuu stereonäköisillä havainnoilla". Uudistumisen puolesta en liputtaisi, eikä tuo stereokatsekaan vakuuta. Kunpa kertoja olisi kohdistanut sen myös itseensä ja jättänyt edes pikkusieluisen, henkilöihin menevän irvailun vähemmälle.

PS. Teoksen eräänlaisena jatkeeksi Eskelinen on avannut blogisivuston, josta löytyvät tekijän kommentit kirjaa (väärin)tulkinneille puusilmille.

---
Markku Eskelinen: Raukoilla rajoilla. Suomenkielisen proosakirjallisuuden historiaa. Siltala 2016.

17.4.2017

Luen, koska en ole

Jos joku kuvittelee, että kirjallisuutta lukemalla tai taidetta kokemalla löytää selityksen elämän arvoitukseen tai järjestystä maailman kaaokseen, väärässäpä on. Tai jos ei väärässä, niin ainakin vain osittain oikeassa. Tai jos on sittenkin oikeassa, ei ole lukenut Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaarta (jonka nimeä kirjoittaessa näpytin erehdyksessä o:n sijasta i:n, jolloin painovoimasta tulikin "painivoima" - mikä kertoo kaiken oleellisen; ja juuri äsken "painovoimasta" tuli "painovimma"... nämä sormet yrittävät kertoa jotakin...).

Pynchonin romaani suistaa suomenkielisenäkin versiona lukumaailman raiteiltaan. Aivan kuten kirjallisuudentutkija Tiina Käkelä-Puumala teoksen mainiossa jälkipuheessa toteaa, romaani "kriisiyttää lukijan halun järjestykseen" ja pakottaa meidät "miettimään lukemisen päämääriä".

Jos Pynchonista aikoo selvitä, on syytä pistää lukustrategia uusiksi. Ei siis etsintäretkiä juonen, henkilökuvauksen, teemojen tai miljöökuvauksen äärelle. Vaikka ne romaanista löytyvätkin, lukemista ne eivät ohjaa. Jos ohjaavat, lukija ei lue, vaan vain kuvittelee lukevansa. Pynchonin (tai tässä tapauksessa suomenkielisen kääntäjän, Juhani Lindholmin) lukija lukee itseään lukemassa tekstiä, joka palautuu Lindholmin kielisihdin lävitse (ehkä) Pynchoniin.  Tärkeintä tässäkin on matka, ei päämäärä.

Lukija on siis kriisissä. Mistä Painovoiman sateenkaari myös kertoo - kriisin ajasta. Eletään toisen maailmansodan loppuvaiheita. Saksalaiset suorittavat viimeisiä epätoivoisia tekojaan tappioksi kääntyvän sodan voittamiseksi. V2-raketteja ammutaan Lontooseen ja lähialueille. Ja kas kummaa, pommit tippuvat jostakin kumman syystä juuri niihin paikkoihin, joissa muuan amerikkalainen sotilas on suorittanut lemmentekojaan.

Tästä lähtöasetelmasta (onko se sitä?) romaani etenee (tai eksyy?) lukuisten sivujuonten (niinkö?) kautta Ranskaan ja miehitettyyn Saksaan ja vähän muuallekin (sinne erityisesti!). Eletään historiallista poikkeustilaa ja mitä vain voi tapahtua - kuten tapahtuukin. V2-raketit ovat tarinantynkiä ja tarinassa viipyviä tai ohikulkevia henkilöitä yhteensitova elementti, mutta muilta osin kuljetaan vapaasti aika- ja tila-akselilla. Tarinan nykyhetki sekoittuu menneisyyteen ja tulevaan, henkilöiden unet reaalitodellisuuteen. Kerronnan eri tasot ja näkökulmat vaihtelevat oikukkaasti eli ennakoimatta ja lukijaa viedään varoittamatta niin poliittisen retoriikan, yhteiskuntafilosofian, limerikkien, lastenlorujen, mystiikan, spiritualismin, kvanttifysiikan, tähtitieteen, populaarikulttuurin, behaviorismin, paranoian ja eri sosiaali- ja ammattiryhmien jargonien äärelle.

Tuhat sivua tätä hyökytystä vastaa pitkää, kovin pitkää elämää.

Pynchonin teos ilmestyi alkujaan 1973 ja kirjalliseen maaperään, jossa oli nähty jo Joseph Hellerin Me sotasankarit (1961), Vladimir Nabokovin Ada (1969) tai Kurt Vonnegutin Teurastamo 5 (1969). Kun näiden jatkoksi lisää vielä John Barthin 60-luvun kokeellisen tuotannon, saadaan lähimmät yhtymäkohdat, joihin aikakauden kritiikki yhdisti Pynchonin aseman ja merkityksen. New York Timesin kriitikko lisäsi vielä kierroksia löytämällä yhtymäkohtia Melvillen Moby Dickin kerronnalliseen viehtymykseen käyttää teknistä sanastoa ja tieteellistä projisointia sekä kapteeni Ahabin pakkomielteiseen kostoretkeen. Pynchonin salaperäiset V2-raketit ovat romaanin keskushenkilöiden (ja lukijan) valkoinen valas.

Painovoiman sateenkaarta ylistäessään samainen kriitikko tulee sanoneeksi jotakin mielenkiintoista myös romaanin lukemisesta, lätkäisseeksi ikään kuin varoitustarran kirjan kanteen varomattomille ja herkille sieluille. Kaikesta kielellisestä erinomaisuudesta ja ilmeisestä merkittävyydestä, suorastaan neroudesta huolimatta kyseessä on teos, joka on myös paikoitellen äärettömän tylsä, itsetarkoituksellisen kikkaileva, itseään toistava ja kärsivällisyyttä koetteleva. Tarkoitusta tähän merkitystä pakenevaan sekametelisoppaan hakeva lukija ajautuu epätoivoon ja totaaliseen väsymykseen. Tästä romaanista lukija ei löydä kattoa päänsä päälle eikä apetta rinnan alle.

Kysymys lienee siitä, miten ottaa haltuun, tai paremminkin miten suhtautua meitä ympäröivään tekstikosmokseen. Pynchonin kohdalla käytin 250 x 4 -strategiaa. Luin romaania n. 250 sivua, minkä jälkeen siirryin lukemaan jotakin ihan muuta. Päästyäni sen loppuun palasin Pynchoniin, luin taasen seuraavat 250 sivua, vaihdoin toiseen teokseen, sitten taas takaisin painovoiman äärelle jne. Kun luku-urakka oli päätöksessä, olin lukenut Riku Korhosen Emme enää usko pahaan, John Grishamin Lakimiehet, Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet sekä Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuodet.Ja Pynchonin.

Kelvollisia teoksia kaikki tyynni, mutta tässä tapauksessa ne toimivat minulle vierihoitona selviytymisestä sekä takaisin Pynchonin maailmaan että sen jälkeiseen. Sillä kuolemasta, kaiken päättymisestä tai jonkin uuden alusta niin tässä kuin monen muun postmodernistisen romaanin kohdalla on kysymys, on sanottu olleen jo Joycesta lähtien. Flirttailu kielen ja merkityksen kuoleman kanssa kuuluu olennaisena osana näihin teoksiin. Halutessaan sisällyttää kaiken mahdollisen kielelliseen universaaliinsa ne itse asiassa valmistelevat jäljittelemättömän planeettansa tuhoa. Mitä jää jäljelle, kun kaikki on jo sanottu?

Siksi me lukijat tarvitsemme myös sanoja ja kirjoja, jotka rakentavat siltoja paitsi toistemme myös toisten kirjojen välille. Vaikka se sitten tapahtuisi latteuksia ja kliseitä hokien. Mitä tahansa pynchonistit väittävätkin, totuus on tuolla ulkopuolella... tai ehkä ei.

--
Thomas Pynchon: Painovoiman sateenkaari. Suom, Juhani Lindholm. Teos 2014.


8.4.2017

Nauru pidentää kirjan ikää

Mikäpä sopisikaan paremmin juhlavuotemme pirtaan kuin klovnimaskin takaa esitetty versio eräästä kirjallisuutemme ikiklassikosta!
Kuva: Tero Ahonen / Red Nose Company

Red Nose Companyn yhteistyönä teatteri Quo Vadiksen kanssa laatima esitys Ilmari Kiannon Punaisesta viivasta kiertää parhaillaan maatamme. Vielä ehtii hyvin mukaan - jos irtovitseillä, ajankohtaisilla rinnastuksilla, musiikilla ja improvisoinnilla täytetty luenta Iki-Kiannon korpiromaanista houkuttaa.

Tuukka Vasaman (Mike) ja Timo Ruuskasen (Zin) teatteriklovneria yhdistää pantomiimia, commedia dell'artea ja fyysistä teatteria niin vakavaan kuin komedialliseen ainekseen. Sekoituksesta syntyy naamion takaa tarjottua tragikomediaa ja farssia lisättynä punaisella nenällä ja musiikilla. Asiaan- ja asiattomuuteenkuuluvaa ovat myös yllätysnumerot ja kahden klovnin keskinäinen kilvoittelu. Kermakakkuja ei ehkä heitellä, eikä banaaninkuoriiin liukastuta, mutta nekin saattavat olla mahdollisia. Eikä yleisökään unohdeta.

Tällä konseptilla ryhmä on toteuttanut niin Hamletin (2008), Hotakaisen Juoksuhaudantien (2014) ja parhaillaan on siis menossa Punaisen viivan kiertue. Välissä on nähty myös Tshehovin Lokki (2015), jonka ranskalainen Philip Boulay ohjasi sillä kertaa ilman maskeja esiintyvälle ryhmälle. Boulayn mukaan kun venäläisen klassikon näytelmä on pikemminkin komedia kuin tragedia, ja sen henkilöt klovneja, joiden sisintä olemusta imitoimaan ei tarvita ulkoisia tunnusmerkkejä. Myös muut klovniryhmän produktiot ovat kehittyneet läheisessä yhteistyössä Boulayn kanssa.

Kiannon 1909 ilmestynyt kertomus ensimmäisten eduskuntavaalien (1907) vaikutuksista syrjäisillä rajaseuduilla asuvaan köyhälistöön taipuu klovnerian käsissä draamaksi, jossa kirjailijan paisuttelevaa tekstiä ryhdistetään tietopaketeilla Kiannon elämänvaiheista, rytätään ironialla tai ryyditään tosikkomaiseksi äityvää tarinaa popmusiikilla (Iggy Popia, luonnollisesti) rypistämällä romaanin alkuperäisestä tunnepatetiasta mehut. Klassikko viedään ryminällä nykyaikaan.

Punaisella viivalla on suomalaisen kirjallisuuden historiassa vankka asema, jossa sen on nähty milloin asettuvan köyhän kansan puolelle, milloin puhuvan enemmän yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta vastaan kuin sen puolesta. Tai ehkä se on, kuten Kai Laitinen on todennut, "tutkielma maaseudun patriarkaalisen idyllin särkymisestä ja sosialismin aatteen tunkeutumisesta köyhien ihmisten mieliin". Tyylillisesti romaani on pikemminkin romanttisen pateettinen kuin realistinen, mistä nykylukijalle saattaa olla seurauksena nautinnon sijasta vastenmielisyyden kokemus.

Klassikot on silti hyvä tuntea ja maistaa kielellään vaikka kermakakkuna naaman päälle heitettynä. Red Nose Companyn kuvia kumartamattoman käsittelyn alta pilkistää kunnioitus sanataiteemme uranuurtajia kohtaan - sellaisena toki Kainuun korpikirjailijaa voi pitää. Jos nauru pidentää ihmisen, niin miksei myös kirjan ikää.

19.3.2017

Ikävä lähelle

Musiikin ja lyriikan yhteys on leimallinen osa Aulikki Oksasen kirjailijaprofiilia. Toki jo 60-luvulta alkaneen uran varrelta löytyy niin proosaa ja draamaa laidasta laitaan, lapsille, nuorille ja aikuisille, mutta ehkäpä juuri yksittäisiin runoihin sävelletyt tekstit ovat ne, joista tekijä parhaiten tunnetaan. Kaj Chydeniuksen Sinua, sinua rakastan tai Otto Donnerin Kuka kertoisi minulle parhaimpina esimerkkeinä tästä.

Jälkimmäinen löytyy myös uudelleen versioituna Oksasen yhteistyössä Vuokko Hovatan ja Zarkus Poussan kanssa tehdyltä levyltä Voi kuinka myrsky rauhoittaa (Siltala 2015). Musiikkia ja runonluentaa yhdistävä kokonaisuus on jo reilun vuoden takainen, mutta kestää hyvin muutamankin kevätauringon jäänpolttamat puhumattakaan syksyn kirpeästi puhaltavista tuulista.

Levy syntyi kolmikon yhteisten konserttiesiintymisten pohjalta. Oksasen laajasta runotuotannosta albumiin valittiin kuusitoista tekstiä. Näistä seitsemän on sävelletty, loput kirjailija lausuu. Tekstien viemisestä sävelten maailmaan vastaavat Donnerin ohella Tuure Kilpeläinen, Kerkko Koskinen, Jarkko Meretniemi ja Väinö Wallenius, joista valtaosan Hovatta tulkitsee. Poussan runonlausunnan taustalle rakentama äänimaisema sitoo tekstit musiikkiin ja päinvastoin.

Runot on noukittu pitkältä aikaväliltä (kokoelmasta Helise, taivas! Valitut runot 1964-2014, Siltala 2014), joten levyn temaattinen runko on väljä. On makuasia, onko se kokonaisuuden kannalta hyväksi vai pahaksi, mutta itse kallistun edellisen puolelle. Aiheiden, ympäristöjen, näkökulmien, kuvaston ja motiivien vaihtelevuus tuo sisältöön liikettä ja mielenkiintoa.

Tästä rönsyisyydestä huolimatta tekstien yhteismitallisuus käy silti selväksi. Oksasen runoissa luonto yksityiskohtineen (peurat, hevoset, ruusut ja liljat) ja maisemat äärisuuntineen (Ateenasta Afrikkaan) kohtaavat ihmisen sisältä kumpuavan tunnerekisterin, jossa vallitsee ikävän, kaipuun, mutta myös luopumista ennakoivat ilon hetket, kun kaikki on yhtä ja osa jotakin suurempaa:

Sain sulta kuutamon,
sain loisteen aution,
sain heijastuksen, josta uneksin.
Näin tuulten tanssivan,
näin vuorten leijuvan,
ja silloin tiesin, sua rakastin.

Oksasen runominä nostaa itsensä ilmoihin, laskeutuu syvälle itseensä, ihmettelee ihmissuhteiden mutkaisuutta (minä puhun ruostetta / ja sinä hartsia) ja hakee vimmaisesti yhteyttä lumoaviin hetkiin:

Ota mukaasi, irrota maasta
kun usva kohoaa,
kun hevosista nousee höyry pakkasaamuna
ja kansanlaulu juoksee kohti
punakiuhtavassa hameessa,
ota mukaasi, häikäise ja heitä
yli reunojen

Ihminen tempoilee ja riehtoo lähelle ja kauas, hakee lohtua tavarasta tai vaikka mustikan "verestä", mutta ei lopultakaan pääse pakoon. Ikävä lähelle itseään tai toista on loputon.

Koskaan en halunnut luopua sinusta,
sinä vain eksyit ja erosit minusta.
Tulesta mustan, ikuisen tuskan
valkea suola janottaa.
Voi, kuinka myrsky rauhoittaa!

Oksasen, Hovatan, Poussan yhteistyöstä on syntynyt tyylikäs auditiivinen elämys, jossa sanat ja riimit putoilevat kohdalleen. Runo elää ja vaikuttaa yhtä hyvin luettuna kuin laulettuna ja ajatus nousee lentoon. Mielenmyrsky voi ehkä sittenkin rauhoittaa.


Piirros: Aulikki Oksanen

26.2.2017

Lapsuus oli kirja kultainen

Tammen Kultaiset Kirjat johdattivat aikoinaan minut ja monet muut kirjallisuuden äärelle. Värikkäistä kuvista ja lyhyistä tarinoista kokoon kursittua kirjasarjaa alettiin julkaista suomeksi 50-luvun alussa. Alkuperäinen amerikkalainen versio näki päivänvalon 1942.

Tänä vuonna kultaiset kirjat täyttävät 75 vuotta. Eikä niiden eloisa taikavoima ole kadonnut minnekään. Meidän Mirrin, Pörrin, Kalle Kanin, Nille Nallen tai Matti Majavan seikkailut kelpaavat nykykersoillekin puhumattakaan aikuisista, jotka pääsevät tarinoiden myötä nostalgiamatkalle menneisyyteen. Joillekin sarjaan kuuluvien parinsadan kirjan omistamisesta on tullut myös intohimon kohde.

Kultaisten kirjojen synty ajoittuu aikaan, jolloin kirjatuotantoa oltiin sodan jälkeen pistämässä taas jaloilleen. Samalla synnytettiin myös uutta kustannuspolitiikkaa, johon sisältyi näkemys kirjateollisuuden ulottamisesta yhä useamman lukijan ulottuville. Hinta ei saisi olla este. Eikä kirjan saatavuuskaan. Kirjastojen ja kirjakauppojen rinnalle syntyi jakeluverkosto, joka toi värikkäillä ja houkuttavilla kansikuvilla varustetut kirjat tavaratalojen hyllyille, juna-asemille ja katujen varsilla oleville kioskeille.

Lapsille suunnatuista kultaisista kirjoista tuli ilmestyessään välitön hitti. Alhainen hinta ja silmää miellyttävä ulkoasu hellytti monet vanhemmat ostamaan kirjan jälkikasvulleen. Alkuvuosien tekijätiimi, joihin kuului Disneyn studioilta lähteneitä animaattoreita sekä Euroopasta sotaa paenneita tekstintekijöitä, loi pohjan koko sarjalle. Vaikka kirjojen sisällöistä on käyty keskustelua vuosikymmenten aikana, eikä niiden suosio ole enää pitkään aikaan ollut samalla tasolla, kultaiset kirjat elävät ja vanhoista niteistä otetaan säännöllisesti uusia painoksia. Tänään sarjaa kustantaa Penguin Random House.

Suomessa Tammi tarttui Helsingin olympiakesänä kultaiseen kuvakirjasarjaan säilyttäen myös alkuperäisen idean helposta saatavuudesta ja laadukkuudesta. Amerikkalaisia alkuperäistarinoita ovat olleet kääntämässä tunnetut tekijät (Kirsi Kunnas, Helena Anhava) ja kirjojen ulkoasu taittoa ja sidontaa myöten on kestänyt pienten sormien ajoittain kovakouraisen käsittelyn.

Kiinnostuneille tiedoksi: Mainio johdatus kultaisten kirjojen maailmaan on Päivi Heikkilä-Halttusen toimittama Tammen kultainen juhlakirja (Tammi 2012), josta löytyy kymmenen kertomusta kirjasarjan elontieltä.


26.1.2017

Ja Jumala loi miehen

Kahvia, lakanoita, pyyhkeitä, postimerkkejä, kalentereita, leluja... Tom of Finland alias Touko Laaksonen on tänään täällä vahvemmin kuin koskaan. Elämäntyönsä marginaalissa tehneen taiteilijan homoerotiikka seilaa valtavirrassa salskean tukkijätkän lailla - hymyssä suin, lihaksikas rinta rottingilla, piukat paikat pinkeinä.

Tänä vuonna Kaarinan omaa poikaa kunnioitetaan peräti kahdella isolla produktiolla. Elokuva kylältä maailmalle vaeltaneen taiteilijan tiestä kohti mainetta saa ensi-iltansa helmikuussa, Turun kaupunginteatterin musikaali tulevana perjantaina. Molemmat osuvat sopivasti juhlistamaan tasavaltamme pyöreitä vuosia. Mikä on oikein sopivaa. Suomalaisen kulttuurin yksi ominaispiirteistä kun on aina ollut kyky nauraa hieman myös itselleen.

Turun kaupunginteatterin produktio lähestyy edelleen araksi tai häpeileväksi koettua aihetta kohdettaan kunnioittaen. Laaksosen lihaksikkaiden könsikkäiden parodinen liioittelevuus saa näyttämöllä ilon ja riemun purskahtalemaan katsomon takariveille asti. Esityksen intensiteetti on suoraa projektiota kuvien sisäisestä maailmasta, jossa itsensä hyväksyminen, nautinto ja leikki ovat määrääviä tekijöitä. Testosteronista on niin moneen!

Reija Wäreen ohjaama esitys on visuaalisesti vahvaa teatteria. Kuvat piirtyvät katsojan mieleen niin piirtämistä imitoivan äänimaiseman kuin näyttämölle heijastettujen ja vähitellen muotonsa saavien alkuperäisten kuvien kautta. Pompöösiä dramatiikkaa kehitetään katsomon yli vedettävällä punertavalla verholla, joka toimii myös äkäisesti laskeutuvana ja sivuun vedettävänä esirippuna. Musikaalin parinkymmenen esiintyjän voimin teatterisaliin saadaan rakennettua yhtenäiskoreografia, jossa ihmisen keho ja taiteentekemisen intohimo ovat yhtä. 

Suuri ansio kokonaisuuden onnistumisessa lankeaa Jani Uljaksen Laaksosen kuvien ulkonaista ilmettä mukailevalle lavastukselle. Harmaat, tummat pinnat taustarakenteissa luovat kontrastia ja muistuttavat myös niistä sävyistä, joiden pohjalta Tom of Finlandin taide on syntynyt. Lavastukseen kätketyt vaihtuvat seinät luovat luontevaa liikettä siirtymissä kohtauksista toisiin. Jo näkemässäni ennakkoesityksessä näytelmän nopea tempo oli otettu haltuun.

Musikaali kun on, Tom of Finlandissa tarina jää vaihtuvien laulu- ja tanssiesitysten alle. Tuomas Parkkisen hajanaisista ja osin ristiriitaisistakin tiedonlähteistä koottu libretto seuraa taiteilijan elämänkaarta lapsuudesta kuolemaan. Dramaattisiin kohtauksiin kaduilla, kämpillä, Suomessa ja Yhdysvalloissa leikataan fantasiaan ja taide-esteettiseen keskusteluun kytkeytyviä aineksia. Suuren pornografisen kuvan edessä taidekentän eri intressiryhmät käyvät taistelua Laaksosen työn arvosta - tai sen arvottomuudesta. Korkea kohtaa matalan, jäykkä patsastelu karnevaalin.       

Parkkisen tekstistä löytyy pikaisesti piirrettyjä karikatyyrejä, kiertoilmauksiin kätkeyttyjä nokkeluuksia ja traagistakin virettä piiloelämään tuomittujen ja jatkuvan uhan alla elävien yksilöiden kohtaloista. Jussi Vahvaselän ja Jori Sjöroosin kynästä lähteneet musiikkinumerot ja niiden tyylillinen kirjo ovat kuitenkin tarinan varsinaisia moottoreita. Vuosikymmenten myötä edetään tangosta diskoon, pateettisista balladeista näytelmän lopun korvamatoon "Glad to be Gay".

Kaikkea tätä materiaalista yltäkylläisyyttä sitoo yhteen pääroolia näyttelevän Olli Rahkosen hillitty ja tapahtumia sivusta seuraava olemus. Muiden keskeisten hahmojen - siskoa esittävä Anna Victoria Eriksson, Laaksosen miesystävä Veli (Jukka Nylund) kuin Mika Kujalan herkullisesti rakentama kaapinovia kolkutteleva Markus Palin - tehtäväksi jää tuoda tarinaan niin vakavaa kuin komediallistakin sykettä.

Turun kaupunginteatterin mainio esitys tuo lämpöä, valoa ja silmänpilkettä aikaamme, jossa vaihtoehtoisista totuuksista ollaan tekemässä lopullisia. Se tanssii tosikot suohon ja heittää kärrynpyörää ennakkoluuloille. Äijäenergia valloittaa!




21.1.2017

Vaihtoehdottomuuksia


Poliittinen oikeisto juhlii Yhdysvalloissa ja moni pelkää - tai toivoo - että kohta myös Euroopassa. Eikä tämänkaltainen yhteiskunnallinen puhuri jätä kirjallisuuden kenttääkään rauhaan.

Yhdysvalloissa äärioikeistolaiset ryhmittymät edustavat "vaihtoehtoa" konservatiiviselle ajattelulle, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa liberaalin demokratian, monikulttuurisuuden, vapaan markkinatalouden ja feminismin vastustamista. Vaihtoehtoa tarjoava oikeisto ("alternative right", tai "alt-right") löytää kaikkialta valkoista rotua ja länsimaita uhkaavia vaaroja. Vaikka kyseessä on sekalainen joukko kansallismielisyyttä, antisemitismiä, populismia, natsismia, islamofobiaa tai maskulismia julistavia porukoita, yhtenäisenä ideologiana kulkee näkemys maailmasta eliitin hiekkalaatikkona, jossa vallitsee hiljaisuuden ja poliittisen korrektiuden ilmapiiri.

Viimeisin käänne oikealle on ollut näkyvissä Yhdysvalloissa jo kymmenisen vuotta, jolloin ensimmäiset merkit pyrkimyksestä äärikonservatismin ideologiseen määrittelyyn ilmestyivät verkkoon. Internet onkin tämän uuden oikeiston temmellyskenttä. Sosiaalisen median ja meemien kautta vihan sanoma leviää kuin kulo.

Mutta myös perinteisempään mediaan, kuten painettuihin kirjoihin, todellisuuden vaihtoehto on löytänyt tiensä. Vaikka Yhdysvaltojen uusi presidentti ei ole mikään "kirjaviisas", kuten Guardianiin kirjoittava Colin Robinson toteaa, on hänkin julkaissut nimellään jo tusinan teoksia. Eläköityneet poliitikot ja julkimot ovat nekin roikkuneet harhaisine näkemyksineen pitkiä aikoja myyntilistojen kärjessä. Ennakkoluulojen lietsonta, liioittelu ja panettelu myyvät.

Hiljattain äärioikeiston uusi hotshotti Milo Yiannopoulos teki rahakkaan kustannussopimuksen arvostetun kustannustalon, Simon & Schusterin kanssa. Kreikkalaissyntyinen, Briteissä asuva Yiannopoulos on tullut tunnetuksi vetävistä twiiteistään, joissa on verrattu feminismiä syöpään, pilkattu juutalaisia, transsukupuolisia, mustia, pakolaisia ja keitä vielä. Samalla tavoin sosiaalista oikeudenmukaisuutta vastustavan juontajan Glenn Beckin tai konservatiivisen kolumnistin ja ihmisoikeusjärjestö Amnestyn sekä muslimien perivihollisen Ann Coulterin kirjat ovat sihahtaneet markkinoille kuin kuumille kiville. Dick Cheney, Sarah Palin ja Obaman perheestä ja tämän hallinnosta satiirin kirjoittanut radiojuontaja Laura Ingraham ovat hekin löytäneet lukijansa.

Robinsonin mukaan näiden äärikonservatiivien laatimien kirjojen suosio selittyy osaksi sillä, että niitä lukevat ihmiset keskittävät huomionsa muuutamaan nimeen ja nimikkeeseen. Lukijaryhmä on "vasemmistoa" yhtenäisempi ja löytää suosikkinsa rajatummasta joukosta. Vaaralliseksi tämänkaltaisille lukijoille suunnatut kirjat tekee niiden vihamielinen ja ennakkoluuloja vahvistava sävy, joka kätketään ironiaan ja tämä-on-vain-viihdettä -asenteen taakse.

Joskus 80-luvulla, kun Reagan ja Thatcher hallitsivat vapaata maailmaa, oikeiston ideologisena äänitorvena Yhdysvalloissa toimivat Chicagon talousteoreetikot. Tänään tyly tyyli on Robinsonin mielestä keskeisempää kuin akateeminen jargon. Tai jos jostakin hamutaan retorista tukirankaa, se löytyy merten takaa vanhasta maasta, Kroatiasta (Tom Sunic), Ranskasta (Alain de Benoist) tai Italiasta (Julius Evola).

Kaunokirjallisuuden kentällä puolestaan salaliittoja ja peiteltyjä totuuksia pursuavat trillerit ovat oivallisia ehdokkaita aikamme kuvaksi. Tieteiskirjallisuuden ja fantasian isot nimet John Ringosta Larry Correiaan ovat ryhtyneet aggressiiviseen taisteluun omien kirjallisten näkemystensä puolesta. Jälkimmäinen lanseerasi 2013 verkko-kampanjan nostaakseen oman teoksensa Hugo-palkinnon ehdokaslistalle. Tarkoituksena oli tölväistä kirjallista eliittiä, joka elää menneessä, eikä halua luopua asemastaan. Robinson liittää tämänkaltaiset ilmiöt osaksi sitä poliittista maailmaa, jossa tunteella ja raivolla hyökätään kuviteltuja vihollisia päin.

Monenlaista kelluu aikamme mätäjoessa. Virta vie niin kirjoja, niiden tekijöitä kuin lukijoitakin.
 

Translate