8.12.2017

Pääkallo, käärme, kirja ja sellin ikkuna


Lapsuudesta muistan hyvin tuon isoisäni exlibriksen, joka oli liimattu lukuisten kirjojen kansien sisäsivulle. Pääkallo, käärme, keskellä vankisellin ristikkoikkuna, pöllö istumassa tuiman näköisenä kirjan päällä ja käsi, joka pitelee soihtua.
 
Salaperäistä, mielikuvitusta ruokkivaa. Vasta myöhemmin pystyin yhdistämään kuvaan tapahtumat, jotka liittyvät kiinteästi siihen kansalliseen tarinaan, jonka ympäripyöreitä parhaillaan juhlimme.

*

Sata vuotta sitten, keväällä 1917 isoisäni Waldemar Lindberg vapautui Spalernajan vankilasta Venäjän Pietarista. Hän oli joutunut sinne syytettynä Venäjän vastaisesta poliittisesta toiminnasta. Yhdessä lähes sadan muun kanssa Lindbergistä tuli Suomen itsenäisyystaistelun pioneeri, kalterijääkäri, millä nimellä näitä kiinni otettuja aktivisteja alettiin myöhemmin kutsua.

Lindberg kuoli jo vuonna 1969, joten omat muistikuvani isoisästä ovat hataria ja katkelmallisia, varsinkin, kun asuimme eri paikkakunnalla. Muistan sikarintuoksuisen ison olohuoneen, seiniä peittävät kirjahyllyt kirjoineen, eksoottiset muistoesineet eri puolilta maailmaa, Sokratesta ja Kiveä kuvastavat kipsiveistokset, taulut, vanhan miehen istumassa keittiön pöydän äärellä syömässä vapisevin käsin isoäidin laittamaa ruokaa. 

Asunnon syrjäisessä siivessä hän piti lääkärin yksityisvastaanottoa. Sieltä kantautuvat äänet kuulostivat pienen pojan korvissa viralliselta ja vakavalta, ehkä hieman pelottaviltakin.

Suomea isoisä puhui vain heikosti, joten yhteys lapsenlapsen kanssa oli siitäkin johtuen varmasti vaikeasti tavoitettavissa. Omassa lapsuudenkodissani kun puhuttiin vain suomea.

Kalterijääkäreitä vuosikokouksessa Helsingissä 1952.
Hänen ajastaan jääkäriliikkeessä en tietenkään koskaan kuullut mitään häneltä itseltään. Nuo Suomen syntyhistoriaan vaikuttaneet vuodet ovat kulkeutuneet tarinoina ja kertomuksina suvussa. Lindberg toimi ainakin hetken aktiivisesti vangittujen jääkäreiden 1936 perustamassa yhdistyksessä, ja ehti elämänsä aikana laatia muutamia pienimuotoisia muistelmakirjoituksia ajastaan koulutuksessa Saksassa ja lyhyeksi jääneestä toiminnastaan jääkärien värvääjänä Suomessa.

Eräs tällainen kirjoitus julkaistiin Helsingin Lääkärilehdessä vuonna 1957, kun Suomen itsenäistymisestä oli kulunut 40 vuotta. Siinä jo kypsään ikään ehtinyt mies muistelee aikaansa ”nuorena medisiinarina”, jonka ”kypsymättömissä aivoissa” liikkuivat opintojen sijasta aivan muut asiat.

Lindberg oli aloittanut lääketieteen opinnot Helsingin yliopistossa 1912, mutta kiinnostui kohta toisen sortokauden aikana Suomessa kehittyneestä poliittisesta liikehdinnästä. Erityisen tuohtuneita käynnissä olevista rajuistakin venäläistämistoimenpiteistä oltiin yliopistojen osakunnissa. 

Ylioppilaiden keskuudessa itänyt ajatus valtiollisesta irtautumisesta Venäjästä sai Lindbergin monien muiden tavoin hankkiutumaan sotilaskoulutukseen Saksaan. Värväykset aloitettiin ensimmäisen maailmansodan ollessa käynnissä alkuvuodesta 1915, jolloin kuutisenkymmentä suomalaista nuorta matkusti Ruotsin ja Berliinin kautta Saksan Lockstedtiin osallistuakseen siellä ”partiolaisten” kurssille. Peiteoperaation tavoitteena oli kouluttaa suomalaista upseeristoa tulevaa aseellista yhteenottoa varten.

Vuosien 1915-18 aikana lähes kaksituhatta suomalaista sai preussilaisen jääkärikoulutuksen. Moni riskeerasi tällä tulevaisuutensa, osalle kysymys oli idealismista, osalle halusta kokea jotakin uutta. Oli niitäkin, jotka lähetettiin matkaan valheellisin lupauksin, ja niitä, jotka pakenivat vastoinkäymisiään opinnoissa, liiketoimissa, onnetonta rakkautta tai riitoja sukulaisten kanssa. Nuorekasta uhrivalmiutta lienee ollut sitäkin ilmassa.

Koulutusjakso päättyi parikymppisen Lindbergin osalta jo muutaman kuukauden päästä, kun hänet lähetettiin muutamien muiden kanssa takaisin Suomeen. Tehtävänä oli värvätä uusia koulutettavia, antaa tietoa venäläisten liikkeistä, ja muitakin ”erikoistehtäviä” pestiin sisältyi. Lindberg asettui Helsinkiin, joka oli venäläisten puolesta ja heitä vastaan vakoilevien pesäke. Alituinen pelko paljastumisesta oli läsnä.
Eräänä yönä helmikuun lopussa tai maaliskuun alussa pysähtyi auto Ullanlinnan ulkopuolelle, ja raskaita askeleita kuului käytävässä. Joka ovelle pysähdyttiin, luettiin nimet. Tällä kertaa santarmit tyytyivät vain merkitsemään kirjoihinsa Ullanlinnan asukkaat.
 Mutta virkavalta saapui paikalle kohta uudestaan. Lindberg oli ilmiannettu.
Seurasi kotitarkastus. Uuniin nojaten katselin hävitystä. Jokaisen kirjan läpi selailtiin, vaatteet pengottiin ja kengänpohjatkin tarkastettiin huolellisesti, ja lopuksi minut työnnettiin pois uunin luota, koputettiin, voisihan siinä olla jokin salakomero.
Lindbergiä ei kuitenkaan vielä tuolloin viety pois. Neljä päivää myöhemmin, kun hän oli valmistautumassa jättämään Suomen ja palaamaan Saksaan, kaksi autoa pysähtyi yölliselle Ullanlinnalle:
Ovi murrettiin ja vanhat santarmiystäväni syöksyivät sisään nyt tuijottaen minua vihaisin silmin. Vaatteet tarkastettiin ja sain pukeutua, autoon ja suoraan Albertinkadulle, taas riisuutuminen ja perinpohjainen tarkastus, autolla jään yli Suomenlinnaan, taas sama seremonia riisuutuminen ja pukeutuminen ja minut työnnettiin pitkään, korkeaan koppiin, jossa oli kalteri-ikkuna katon rajassa ja patjaton puulavitsa seinän vieressä. Muuta ei siellä ollut, ei tuolia, ei pesuvatia, ei edes käymälää. Näytelmän ensimmäinen osa oli loppunut.
Lindbergiä kuulusteltiin ensiksi Suomenlinnassa, viikkojen päästä hänet siirrettiin muutaman muun vangitun kanssa Katajanokalle ja täältä edelleen junalla Pietariin. Kuulusteluissa häntä yritettiin painostaa nimeämään muita jääkäreitä ja tunnustamaan rikoksensa Venäjää vastaan. Uhkana oli karkotus Siperiaan tai jopa kuolemantuomio. ”Näytelmän” toinen osa päättyi Helsingin rautatieasemalle:
Kävellessämme Helsingin asemalla jalkaraudat kalisivat herättäen kauhua ja pahennusta rauhallisissa kulkijoissa. Monesti myöhemmin toverit laskivat leikkiä juhlapuvustani: ylioppilaslakki ja jalkaraudat. Saavuimme Pietariin, kaksittain käsirautoihin kytkettyinä marssimme keskellä kirkasta päivää pitkin kaupungin katuja, sivuilla vartijat paljastetuin sapelein.
Spalernajassa Lindberg jakoi vankisellin aluksi toisen vangitun kanssa. Olot olivat karut ja täit uskolliset seuralaiset:
Vallankumouksen jälkeen ja Suomeen palattuani ehdin parin viikon ajan luovuttaa runsaasti niitä ystävällisille ihmisille palkaksi yösijasta. Mutta siellä kopissamme me nyt poimimme elukoita pitkät päivät, asetimme ne rivittäin ja panimme toimeen verilöylyn. Savukeimuketta käytimme teloituskoneena ja huusimme: ”Nyt tulee venäläinen höyryjyrä”, ja imuke vyöryi niiden ylitse. Iloitsimme tästä leikistä kuin pienet lapset.
Pian Lindberg jäi yksinään selliin. Yhteyttä muuhun maailmaan ja kanssavangittuihin hän piti ”Morsey-naputuksen” ja vessanpöntön viemärin kautta tapahtuvan keskustelun avulla. Viikot ja kuukaudet kuluivat, vankeja vietiin kuulusteltavaksi sotaoikeuteen, takaisin koppiin ja taas uudestaan oikeusistuntoon. Alkuvuodesta 1917 oli jo aistittavissa muutoksia vartijoiden suhtautumisessa ja villit huhut levottomuuksista Venäjällä levisivät. Eräänä aamuna vankeja oltiin taas viemässä oikeuteen, kun tuli äkillinen käsky palata takaisin selleihin. ”Revoljuutsia” -huudot alkoivat kuulua, vankien sellien oviin jyskytettiin ja ovet avattiin:
Nyt joukko hyökkäsi osastollemme. Oma vartijani juoksi kärjessä ja avasi ovet, hänen takana nuori pörrötukkainen hurjapää, revolveri kädessä. Hyökkäsimme ulos vankilasta, naiset ja miehet tahtoivat suudella partaisia kasvojamme.
Lindberg oli kaikkiaan noin vuoden vangittuna, viimeiset kuukaudet maaliskuuhun asti Spalernajassa. Tämän jälkeen hän toimi Itä-Uudenmaan suojeluskunnan joukkojen kouluttajana ja osallistui komppanianpäällikkönä taisteluihin Loviisassa. Myöhemmin hän oli mukana siinä valkoisten joukossa, joka joutui vetäytymään punaisten joukkoja Helsingistä ensiksi Porvooseen ja sen ulkosaaristoon ja lopulta jäätä pitkin Viroon asti. Täältä joukon matka jatkui Danzigiin, Saksaan. Rippeet tästä nk. Pellingin osastosta palasivat Suomeen ja Hankoon yhdessä saksalaisen joukko-osaston kanssa keväällä 18.

Lindberg toimi Tammisaaren sotilaspäällikkönä ja sodan jälkeen lyhyen aikaa vankileirin ylilääkärin apulaisena. Opintojaan hän jatkoi 1918 ja suoritti lääketieteen lisensiaatintutkinnon 1925. 

Lääkärinammattiaan hän harjoitti talvi- ja jatkosodassa varuskuntien sotilassairaaloissa ja sairaalajunassa Kemin ja Rovaniemen alueella. Vuoteen 1942 asti hän palveli Suomen Punaisen Ristin sairaalassa Karihaarassa ja myöhemmin keuhkotautiparantolassa. Pääasiallisen ammatillisen uransa Lindberg suoritti Valtion Rautateillä ja hoitaen yksityispraktiikkaa Kemissä.

Lindberg meni naimisiin 1929. Avioliitosta syntyi kolme tytärtä, joista kaksi on vielä elossa. Yksi heistä on äitini.

Tarinoista olen ymmärtänyt, että isoisäni oli paitsi seikkailijaluonne myös intohimoinen lukija. Ehkä seikkailuhenkisyys ajoi hänet nuorena miehenä keskelle sotaisaa melskettä, ehkä halu olla mukana poliittisessa taistelussa, ehkä ystäväpiiri, ehkä jokin muu syy. Perheellisenä hän kuitenkin keskittyi myöhemmin työntekoon ja lääkärin ammattiin, haluun auttaa apua tarvitsevia. Lukemista hän ei jättänyt koskaan. 

Kun aktiivisesta sosialistista, sotilaskarkuruudesta ja valtiopetoksen valmistelusta kuritushuoneeseen tuomitusta kirjallisuudentutkijasta Raoul Palmgrenista tuli 50-luvun lopulla Kemin kirjastonjohtaja, isoisäni saapui kuulemma kävelyltään hihkuen kotiin ja tyytyväisenä siitä, että ”Kemiin saatiin vihdoinkin kunnon kirjallisuuden asiantuntija”. Värillä ei ollut enää väliä – oliko sillä koskaan ollutkaan?

Spalernajan vankila-ajoista kertovasta muistelmasta löytyy siitäkin pieni kohta, joka kertoo jotakin isoisäni inhimillisestä tarpeesta olla lähellä kirjaimia ja tarinoita:
Kun päivät pitenivät, viipyi aurinko yhä kauemmin kopissani ja seinään piirsin merkin sille paikalle, missä se viimeksi loisti, näin laskien pitkät päivät. Kaikki tämä antoi aivoilleni jotakin askartelua yksitoikkoisuudessani. Mitään lukemista ei annettu. Illalla tuotiin koppiini ”kipjatok” (kuumaa vettä) ja vähän teetä, käärittynä sanomalehtipaperiin. Tuon paperipalasen säilytin kuin kallista aarretta ja luin sen sitten aamulla. Ainoa kirjallisuus kuuden kuukauden aikana.



18.11.2017

Vapaaehtoinen työtön ja muita fiktiivisiä sankareita

Syksyn puheenaiheita on ollut esikoiskirjailijan, Ossi Nymanin avautuminen "ideologisesta työttömyydestään". Jos muistamme (ja miksi emme muistaisi), hän kertoi Hesarin haastattelussa tulevansa hyvin toimeen työttömyystuilla ja välttelevänsä tietoisesti työn tekoa. Myöhemmin hän on tarkentanut aatteellista lausuntoaan ja tähdentänyt, että ei ole ollut suinkaan toimettomana kaikki aikuisvuodet vaan paiskinut töitä kymmenkunta vuotta tullakseen kirjailijaksi.

Nyman sai ehkä hieman harkitsemattomista - tai harkituista, jos asiaa tarkastellaan pian haastattelun jälkeen julkaistun esikoisromaanin markkinoinnin näkökulmasta - puheista aikaan media- ja someraivon, joka kupli hetken kohta laantuakseen. Työntekoon kun yleensä liitetään tekijöitä, jotka koskevat niin yksilön oikeuksia kuin yhteiskunnan hyvinvointia. Ja vanha kansa kyllä tietää: "Työ tekijäänsä kiittää", "työn ilo paras ilo", "ken ei työtä tee, hän ei leipää syököön" jne.

Tuskin kenelläkään olisi ollut mitään sitä vastaan, että Nyman olisi tunnustautunut lorvailijaksi, mutta suurin älämölö taisi syntyä siitä, että hän myönsi lorvailevansa oikein mielellään muiden kustannuksella, siis meidän, veronmaksajien. Sosiaalituilla kyllä toimeen tulee, kun tekee työtä sen eteen...

Tämän ideologisen työttömyyden jonkinsortin kantaisä on venäläisen aatelissuvun vesa Ilja Iljitsh Oblomov. Hänet me löydämme Ivan Gontsharovin 1859 ilmestyneestä romaanista Oblomov. Romaanin ensimmäisen sadan sivun aikana sankari ei juurikaan liiku huoneestaan, joka on hänen "makuukamarinsa, virkahuoneensa ja vastaanottopaikkansa". Sängyssä makoileminen on hänen normaali tilansa ja sieltä hän seurailee maailman menoa milloin ei nuku.

Ajatus harhaili vapaana lintuna kasvoilla, pyrähteli silmissä, laskeutui puoliavoimille huulille, kätkeytyi otsan poimuihin, sitten katosi kokonaan, minkä jälkeen kasvoilta hohteli kauttaaltaan huolettomuuden tasainen valo.

Kolmikymppinen Oblomov elää vanhempiensa perinnöksi jättämällä omaisuudella. Hän on sisimmältään hyväsydäminen ihminen, suorittaa syvällistä pohdiskelua päivät pitkät ja tekee mielessään monia suunnitelmia tulevaisuudestaan. Mutta aikaiseksi Oblomov ei saa mitään.
Hän varustautui yhä aloittamaan elämää, piirteli ajatuksissaan oman tulevaisuutensa pohjakaavaa, mutta aina kunkin vuoden vilahtaessa hänen piti muuttaa jotakin tuossa pohjakaavassa tai hylätä kokonaan. 
Elämä hänen silmissään jakautui kahteen puoliskoon: toiseen sisältyi työtä ja ikävyyttä, joita hän piti samoina käsitteinä; toiseen lepoa ja rauhallista iloa.
Huoletonta ei Oblomovin elämä silti ole. Ajatustyö vie paljon energiaa ja pakostakin mieli askartelee ikävissä asioissa. "Viettelevät haaveet" ja "tuskalliset huolet" täyttävät "aivojen sisäisen vulkaanisen työn" ja saavat "syvästi inhimillisen sydämen" väpäjämään. Rakastuminen suistaa lopulta miehen elämän raiteiltaan ja elämän peruskysymysten äärelle: toimiako vai ei?

Oblomov oli Gontsharovin toinen romaani ja herätti ilmestyessään paljon huomiota. Romaanista irroitettu päähenkilön elämäntyyliä karakterisoiva määre erkani kohta kuvaamaan venäläistä mielenlaatua yleisemminkin. Oblomovilaisuudesta tuli ja on tullut varoitus ja synonyymi heikkotahtoisuudelle, mukavuudenhalulle, saamattomuudelle ja haaveilulle.

Suhteellisen nopean kirjoitustyön tuloksena Gontsharov tuli luoneeksi sympaattisen antisankarin, jonka luonteenpiirteen heikkoudet ovat ikään kuin hänen itsensä ulottumattomissa. Romaanista käy selväksi, että Oblomov on ympäristönsä tuote, joka seuraa vain veren- ja maisemanperintöä. Oblomovkan kylässä vallitsee oblomovilaisten hegemonia:  

Nämä kelpo ihmiset ymmärsivät elämän lepona ja toimettomuutena, joita aika ajoin häiritsivät vain epämieluisat ikävyydet kuten taudit, kato, riidat ja muun ohella työ. 
He pitivät työtä rangaistuksena, joka oli määrätty jo heidän esi-isilleen; työtä he eivät voineet rakastaa ja jokaisen otollisen tilaisuuden sattuessa välttelivät sitä.
 Gontsharov oli käsitellyt inhimillisiä heikkouksia jo ensimmäisessä romaanissaan Tavallinen juttu (1849, suom. 1889), jossa emotionaalisia pilvilinnoja rakenteleva aatelismies törmää uuden maailman todellisuuteen. Itsekkyydestä ja omien tarpeiden tyydyttämisestä seuraa katastrofi. Psykologisen ja yhteiskunnallisen realismin alkutaitteessa Gontsharovin teos otettiin hyvin vastaan, myös kirjailijakollegoiden (Dostojevski, Tolstoi, Tshehov) tahoilla.

Gontsharov julkaisi kaiken kaikkiaan kolme hyvin menestynyttä romaania sekä lukuisia esseitä ja kritiikkejä. Romaanit muodostavat erään tavalla temaattisesti yhtenäisen kokonaisuuden. Varhaisteoksen nuoruusiän romanttisista haaveista siirrytään Oblomovissa keski-iän itsetyytyväisyyteen. Viimeisessä mielen, jos ei fyysisen iän tuomaa vanhuutta ilmentää nihilismin turmiollinen vaikutus.

Suomalaisen nuoren miehen vapaaehtoisesta työttömyydestä ei ole kovinkaan pitkä hengenloikka historiaan. Etiikan peruskysymykset eivät lepoa tunne.
---

Ivan Gontsharov: Oblomov. Suom. Juhani Konkka. Kirjayhtymä 1991.


30.10.2017

Steinbeckin katse

Vuoden 1962 nobelistia John Steinbeckia alettiin suomentaa jo 40-luvulla, jolloin Alex Matson käynnisti suomenkielisen steinbeckiaanin romaanilla Vihan hedelmät (1944, alkup. 1939). Tätä seurasi pian Oikutteleva bussi (1948, 1947) sekä Helmi (1949, 1945), kunnes käännösvaltikka siirtyi Jouko Linturille seuraaviksi kahdeksi vuosikymmeneksi. Hänen kädenjälkensä näkyykin kaikissa Steinbeckin meille tutuimmissa teoksissa, mukaan lukien Ystävyyden talo (1950, 1935), Eedenistä itään (1952, 1953) ja Hiiriä ja ihmisiä (1963, 1937).

Joten siinä vaiheessa, kun ruotsalaiset viimein nostivat Steinbeckin kirjallisten puolijumalien joukkoon, kirjailijan tuotanto oli jo asettautunut osaksi käsitystämme amerikkalaisesta nykykirjallisuudesta. Psykologinen ihmiskuvaus yhdistettynä sosiaalisten epäkohtien naturalistiseen kuvaukseen lienevät ne päällimmäiset määreet, joiden sisälle Steinbeck hyvin asettautuu.

Steinbeckin laajasta tuotannosta otetaan edelleen myös epäsäännöllisen säännöllisesti suomenkielisiä uusintapainoksia. Vihan hedelmät ehti Matsonin suomennoksen kanssa 12. painokseen ennen kuin Raimo Salmisen versio saatiin ulos 2016. Samoilla painosluvuilla mennään Eedenistä itään -romaanin kanssa. Koulujen lukulistoilla viihtynyt Helmi on luonnollisesti se varsinainen rohmu. Vuosien 1949-2002 väliin mahtuu 22 painosta.

Steinbeckin lukeminen oli osa omaa kasvuani kirjallisuuden lukijaksi, joten aina aika ajoin on hyvä palata poikavuosien mestariin ja testata, vieläkö teksti vaikuttaa. Se on kuin paluu menneisyyteen, jolloin loistava tulevaisuus ei ollut vielä takana.

Kuten sanotaan.

Oikutteleva bussi - tuo ainakin Suomessa sangen suosittu, mutta maailmalla vähemmän arvostettu Steinbeckin romaaneista - ilmestyi alkujaan 1947. Hiiriä ja ihmisiä oli ilmestynyt kymmenen ja Vihan hedelmät kahdeksan vuotta aikaisemmin. Oikuttelevaa bussia edelsivät natsimiehitystä Pohjoismaissa käsittelevä Routakuun aika (1942) sekä Ystävyyden talon lämpimän sentimentaalinen jatko-osa Torstai on toivoa täynnä (1945). Samana vuonna Oikuttelevan bussin kanssa julkaistiin myös Helmi ja tästä vain viiden vuoden kuluttua kirjailijan magnum opus, Eedenistä itään.

Steinbeckin kirjallisessa tuotantohistoriassa Oikutteleva bussi on jäänyt hänen muiden teostensa varjoon. Romaani tunnetaan melkeinpä paremmin siitä tehdyn elokuvaversion (1957) ansiosta, joka tosin sekin on jäänyt historiaan lähinnä siksi, että siinä näyttelivät pääosaa Jayne Mansfield ja Joan Collins.

Oikuttelevalla bussilla on kuitenkin paikkansa osana Steinbeckin tuotantoa, jossa etsiydytään ulkonaisen toiminnan tai kuvauksen kautta kohti ihmisten tyydyttämättömiä toiveita ja tunteita. Romaanin lähtöasetelma on draamallinen - yhdeksän ihmistä joutuu pysähtymään vuorokaudeksi syrjäiselle huoltoasemalle odottamaan bussimatkan jatkumista - ja kerronnassa viivähdetään lyhyen tai pitemmän aikaa yksittäisten henkilöiden sanoissa ja sanomatta jättämisissä, ajatuksissa. Matkaa siis tehdään, mutta ei siten kuin voisi olettaa.

Romaanin mottona on katkelma tunnetusta keskiaikaisesta moraliteetista Jokamies:
Nyt pyydän teitä kuulemaan
hartaasti tätä esitystä,
näytelmää moraalista;
sen nimi olkoon Jokamies,
se elost´kuolost´osoittaa
katoavaisuutta ihmisen.
Joten, ihmisenä olemisen syvimpiä laaksoja tässä tähyillään. Oikuttelevan bussin kaikkitietävä kertoja katsoo hyvin läheltä henkilöitään, kulkee kuin kameran silmä ihon poimuissa, tunkeutuu ajatuksiin ja tulee ulos silmän katseen tai korvan kuuleman äänen matkassa hiostavaan ilmaan ja maisemaan. Unelmien, haaveiden, pettymysten, kohtalon kolhujen ja joutavien tekojen vanavedessä ihmiset pyristelevät kuin verkossa itseään tuntematta ja toisiinsa yhteyttä saamatta.


Steinbeckin katse on terävä ja armoton, ja henkilökuvaus kirurgin työtä:

Kasvot olivat terävät, penikkamaiset, silmät kirkkaat ja kysyvät kuin penikan silmät. Pienet, huolellisesti leikatut viikset muistuttivat yähuulelle asettautunutta perhosen toukkaa, ja miehen puhuessa oli kuin toukka olisi taivuttanut selkänsä kaarelle.
--- 
Reumaattiseen niskaan liittyvä pää oli pysyväisesti eteenpäin taipunut, nenän kärki osoitti suoraan maahan. Mies oli pitkällä kuusissakymmenissä ja hänen silmäkulmansa riippuivat silmien yli kuin Skyeterrierin. Pitkä syväuurteinen ylähuuli oli koholla kuin tapiirin pikku kärsä. Keskihampaiden kohdalla oleva kärki muistuttikin liikkuvaa kärsää. Silmät olivat kellertävän kultaiset, mikä sai hänet näyttämään villipedolta.
Kristillistä moraliteettia Steinbeck ei tarinastaan sentään rakenna, mutta katumuksen, armon ja synnin motiivit nousevat henkilöiden elämänkohtaloiden myötä esille. Moderniin elämänmuotoon kätkeytyvät myös seitsemän kuolemansyntiä niin rahanahneen liikemiehen, himokkaan ja väkivaltaisen kahvilanpitäjän kuin toisten elämää kadehtivan katkeroituneen vaimon hahmossa. Ja jos oikein haluaa uskoa, ehkä jossakin todellisuutta pakenevien repliikkien ja tukahdutetun raivon alta pilkistää armollisen aamusarastuksen tavoin toivo paremmasta elämästä.

Steinbeckin ihmiskuva saa kiteytyksensä romaanin lopussa, jossa mutkien täyttämää matkaa tehneet henkilöt lopulta näkevät lähestyvän kaupungin valot. Niiden tavoin myös he ovat "yössä eksyneitä ja yksinäisiä, itseensä vetäytyneitä ja kylmiä ja kimaltavia, ketjuihin ripustettuja".

Kirjan takakansitekstin mukaan Oikutteleva bussi on "verrattoman hauskasti" kerrottu romaani, josta löytyy "vallatonta" huumoria. Asian - ja elämän - voi nähdä myös niin.

--
John Steinbeck: Oikutteleva bussi. Suom. Alex Matson. Tammi 2015.

18.9.2017

Setä suorasuu

Brittiläisistä nykykirjailijoista Martin Amis on saanut Suomessa verrattain vähäistä huomiota. Hänen tuotantoonsa sisältyy toistakymmentä romaania, novellikokoelmia ja huomattava määrä esseistiikkaa. Näistä on suomennettu ainoastaan neljä romaania, viimeisimpänä mediamaailmaa ruotiva Keltainen koira (2007).

Times nimesi Amisin niiden viidenkymmenen kirjailijan joukkoon, jotka ovat eniten vaikuttaneet brittiläisen sodanjälkeisen kirjallisuuden muotoutumiseen. Samalta listalta löytyy myös Amisin isä, Kingsley Amis, jonka poliittisesti äkkiväärät liikkeet ja into ärsyttää liittivät hänet brittiläistä 50-luvun kulttuurimaisemaa muovanneen "nuorten vihaisten miesten" seuraan. Omena ei pudonnut kauaksi puusta. Pojasta tuli 90-luvulla "uustöykeän" kirjallisuuden soihdunkantaja, jonka epäkorrekteja poliittisia mielipiteitä luettiin rinnan, ja aiheetta, hänen fiktiivisen ja satiiria hyödyntävän tuotantonsa kanssa.

Amis on englantilaisista kirjailijoista se, jolta kysytään mielipidettä asiaan kuin asiaan, ja aina se löytyy - mielipide ja sitä seuraava "paskamyrsky", kuten muutama vuosi sitten eräässä lehtijutussa todettiin. Brittimedia rakastaa vihata Amisia, eikä hän koskaan petä odotuksia.   

Elitistin ja arrogantin maineen kotimaassaan saanut kirjailija vaihtoi Lontoon New Yorkiin kuusi vuotta sitten. Seitsemääkymmentä lähestyvä kirjailija sotkee Atlantin takaa edelleen lusikkansa moneen kotimaansa mielipidesoppaan, kuten hiljattain pilkatessaan työväenpuolueen uuden johtajan onnetonta koulutusta ja epäillessään tämän lukutaitoa. Viimeisimmässä haastattelussaan hän tosin myöntää ajoittain kaipaavansa takaisin kotiin. Amerikkalaiset ovat hänen mielestään ylikorostuneen, ärsyttävän kohteliaita ja varovat kaikkia tekemisiään ja sanoamisiaan. Sellainen on myrkkyä peribrittiläiseen sarkasmiin ja nokkeluuteen tottuneelle kirjailijalle. Hyvässä huumorissa kun on aina mukana ripaus loukkaavuutta ja älyllistä ylivoimaa. Hyvää on sentään se, että jenkeissä lehdistö kohtelee menestyskirjailijoita paremmin kuin Englannissa, jossa kaikkia kirjailijoita pidetään Amisin mielestä "mahtailevina egomaanikkoina".

Muutaman vuoden hiljaisuuden jälkeen Amisilta ilmestyy uusi kirja tänä syksynä, sekin tosin kokoelma aiemmin ilmestyneitä kirjoituksia. Kirjasta löytyy Amisin aina mielenkiintoisia näkemyksiä kirjailijakollegoistaan (Bellow, Ballard, Nabokov), julkisuuden henkilöistä (prinsessa Diana, John Travolta) ja ajankohtaisina sivalluksina poliittisia kirjoituksia mm. Yhdysvaltain vaaleista ja erityisesti Donald Trumpista.

Trumpin valinta oli tietenkin shokki ja yllätys myös Amisille, paljon suurempi kuin brexit, ja ensimmäiset analogiat Hitlerin Saksaan nousivat myös hänelle mieleen. Mutta tarkemmin harkittuaan Amis löytää Trumpin vertaishahmon - jos sellainen pitää historiasta kaivaa esiin - Italiasta, jossa Mussolinin kaltainen tomppeli hurmasi kansaa. Trump on samalla tavoin hullu, rehvakas ja harhainen. Hitlerin ja Stalinin totalitarismi pyrki ihmisluonnon muuttamiseen. Mussolinille ja Trumpille riittää valta ja siinä pysyminen.

Amis on myös vakuuttunut siitä, että Trump on dementoitunut. Tästä todisteena ovat muutaman vuoden takaiset haastattelut, joissa Trump osaa vielä puhua sortumatta kielellisiin virheisiin ja taitaa jopa ironian. Kuluneen vuosikymmenen aikana Trump on kuitenkin kokenut täydellisen henkisen romahduksen.

Amis on jokseenkin vakuuttunut siitä, että tämä ihmisten heikkouksia haistava mies tulee kompastumaan johonkin kansainväliseen selkkaukseen. Pohjois-Korean tuhoamisesta Trump todennäköisesti kuvittelee itse saavansa Nobelin rauhanpalkinnon, joten se ei varmaankaan ole se. Todennäköisempää, ja toivottavampaa on, että se on jokin kiperämpi ja ilman napin painallusta ratkaistava selkkaus, joka paljastaa kansalle presidenttinsä kyvyttömyyden kaikessa karmeudessaan.

Trumpilla on Amisin mukaan aivan erityinen taito kylvää ympärilleen levottomuutta. Uusnatsien avulla hän tulee pitämään maata vielä pitkään polvillaan. Ja kaikki kytkeytyy rasismiin, joka on Yhdysvalloissa juurtunut syvälle kansanluonteeseen.

Amis on osannut ja osaa olla ärsyttävä, hyökkäävä, ilkeä ja pilkallinen, vaikka ei sosiaalista mediaa käytäkään. Internet on toki hänellekin tuttu työkalu, mutta sen keskustelukulttuurista hän pysyy kaukana. Suuri yllätys oli, kun hänen ystävänsä Salman Rushdie erehtyi tviittaamaan. Onneksi tämäkin lopetti aika pian. "Internetillä on typerryttävä vaikutus, se on pahuuden Pandoran lipas ja se on tuhonnut ihmisten keskittymiskyvyn."

Parhaillaan Amisilla on työn alla omaelämäkerrallinen romaani, jossa hän tulee varmaankin kertomaan kaiken ja enemmänkin sekä sen ohessa tasaamaan tilit edesmenneen äitipuolensa kanssa. Tällä kertaa kysymys on hyvityksestä. Nuorena miehenä hän ei antanut arvoa äitipuolensa kirjallisille töille, johtuen lähinnä siitä, että tämä hylkäsi Amisin isän. Mutta nyt on tullut aika kiittää ja palauttaa tämän kirjallinen maine.

Ikä pehmentää särmät, tai jotakin. 



9.9.2017

Lue sinä, minä kuuntelen

Kirjallisuus on monenmuotoinen ilmiö, ja sitä se on ollut kautta historian. Isot siirtymät kirjallisuuden kehityksessä suullisesta kirjoitettuun kieleen, ääneen sanotusta kiveen hakattuun tai paperille painettuun ja edelleen digitaaliseen ovat kuljettaneet sanataiteen nykyaikaan asti. Ja jännällä tavalla jotkut tavat ja tottumukset kirjallisuuden välittymisessä ovat pysyneet sitkeästi hengissä ja jatkaneet eloaan.

Kuten vaikkapa ääneen lukeminen.

Kaikki sen tietävät, että kunnon vanhemmat lukevat lapsilleen, ja tapana on myös mykistyä kirjan äärelle, kun lukemaan oppiminen on kohonnut jälkipolville sille tasolle, että kykenevät itsekin virittämään aivonsa kirjainmerkkien tulkinnan äärelle. Lukemisesta on tullut kehityksen myötä maan hiljaisten harrastus.

Näin ei ole suinkaan aina ollut. Kehityksen käännekohtana pidetään yleensä 1700-lukua ja kirjapainotekniikan lopullista läpimurtoa. Siihen asti kirjat olivat siksi kalliita ja harvinaisia, että niitä ei moniakaan perheiden hallussa ollut. Joten, sisällön välittäminen sujui parhaiten toisille ääneen lukemalla. Mutta kun kirjojen jakeluverkosto kehittyi, yleinen elintaso kohosi ja ihmisten vapaa-aika lisääntyi, väylä yksilölliselle ja hiljaiselle lukemiselle oli avattu.

Mutta ei ääneen lukeminen tästä minnekään kadonnut. Se pysyi ja on pysynyt osana kirjallisuuden kokemusta. Tuoreinta tietoa lukemisen historiasta tarjoaa kirjallisuushistorioitsija Abigail Williams teoksessaan The Social Life of Books: Reading Together in the Eighteenth-Century Home (Yale Books, 2017). Williamsin löytöretki historiaan suuntautuu ihmisten lukutapojen selvittämiseen. Miten kirjoja on 1700-luvun Englannissa luettu, missä, minkälaisissa tilanteissa, kenen kanssa, yksin vai yhdessä, huviksi vai hyödyksi? Lähteinä tutkijalla ovat lukijoiden päiväkirjat, kirjeet ja arkistoihin kätkeytyneet selvitykset. Ja kohteena - tietenkin, kirjallisuudesta kun puhutaan - keskiluokka.

Kirjojen ja lukemisen sosiaalihistoriaa kaivamalla Williams haluaa tehdä tiettäväksi, että kirjojen kohdalla aivan yhtä tärkeää kuin se, mitä niihin on kirjoitettu, on se, miten niitä luetaan. Aikoinaan tuo jälkimmäinen seikka oli jopa edellistä tärkeämpi. Vaitonaisina tekstien ääreen syventyvät lukijat saattoivat nimittäin vaikuttaa pelottavilta ja epäilyttäviltä. Jotta lukijat eivät liikaa uppoutuisi sentimentaalisten romaanien huuruiseen maailmaan, ääneen ja yhdessä lukemista pidettiin suositeltavampana. Lukija saattoi tilanteessa tarkkailla kuulijoiden reaktioita ja suorittaa omatoimisia "poisjättöjä". Eikä hassumpaa ollut sekään, että kuulijat pystyivät tarkkailemaan toisiaan. Naisten ohella myös lapsia ja nuoria haluttiin näin suojella tarinoiden turmiolliselta vaikutukselta.

Kirjoja myös kirjoitettiin ja toimitettiin sitä tarkoitusta varten, että niitä luettaisiin ääneen. Tiivistetyt romaaniversiot, kotinäyttämöohjeilla täydennetyt näytelmät, sanomalehdissä ilmestyneet jatkokertomukset ja erilaiset tekstikoosteet muokattiin ääneenlukua silmälläpitäen. Näiden tueksi laadittiin niin ikään oppaita, joissa kerrottiin, miten kirjoja tulee lukea ääneen.

Williamsin kirjaan perehtynyt Spectatorin kriitikko toteaa kirjasta löytyvän yllättäviä yhtymäkohtia omaan aikaamme ja levottomaan tapaamme kruisailla yhdestä viihdykkeestä tai kanavasta toiseen ja kolmanteen. 1700-luvun Englannissa kirjoja kuuntelevat kehuivat innokkaasti niitä teoksia, joita kuunnellessa saattoi hyvin tehdä jotakin muuta, parsia sukkia tai puuteroida peruukkeja.

Ääneen lukeminen, varsinkin kirjailijoiden vetämät lukutilaisuudet, ovat säilyttäneet vankan aseman Keski-Euroopassa. Näissä siis kirjailija vain lukee otteita teoksestaan ilman, että hän kertoisi lukijoille, miten häntä kirjailijana tulisi ymmärtää. Jostakin syystä tämä hyvä tapa ei ole koskaan ollut kovin suosiossa tai yleinen meillä, mistä johtuen alkuvuodesta Helsingissä järjestetty runoilijoiden luentatilaisuus ("Runousaamiainen") näyttäytyi niinkin erikoisena. Ehkä kirjallisuus on käsitetty Suomessa niin pyhänä toimituksena, että sen äärellä on syytä olla hiljaa ja yksin. 

Tyypillistä tuntuu olevan, että ääneen lukeminen yhdistetään Suomessa kulttuuriseen sosiaalityöhön. Juhlavuoden "Minä luen sinulle" -kampanja keskittyy selkokielisen kirjallisuuden edistämiseen. Kohderyhmänä ovat iäkkäät ja kehitysvammaiset. Pari vuotta aiemmin "Maailman ääneen lukemisen päivänä" meillä haluttiin vahvistaa alakouluikäisten lukumotivaatiota. Suomalaiset menevät tähänkin kysymykseen hanke ja ongelma edellä.

Mutta muutostentekijät ovat jo täällä. Kuunteleminen on uusi kulutustrendi, jonka vanassa puheohjelmat, podcastit ja sähkökirjat elävät nousukautta. Ehkä sama tapahtuu myös ihmisten välillä, perheissä, kaveri- ja työporukoissa. Monessa lukupiirissä saatetaan tälläkin hetkellä keskittyä kuuntelemaan, kun joku lukee.

Kaiken tämän rinnalla suomalaisille e-kirjamarkkinoille rantautuneet ruotsalaistaustaiset Storytell ja Bookbeat saavat painaa pitkää päivää tyydyttääkseen kuulevien kysynnän. Vai onko tämäkin vain itsekseen ja itselleen lukemisen käänteiskuva: itsekseen kuunteleminen?



11.8.2017

Lähellä ihminen

Luettuani Karl Ove Knausgårdin romaanisarjasta Taisteluni (2009-11) sen ensimmäisen osan, liityn mielelläni siihen porukkaan, jossa kirjaa ylistetään. En tosin ole lukenut vielä sarjaa tätä pidemmälle, enkä tiedä, tulenko lukemaan - todennäköisesti kyllä, mutta en tiedä. Omillaankin sarjan aloittava ensimmäinen kirja nimittäin toimii. Omaelämäkerrallinen kertomus miehestä, josta tuli kirjailija, on niitä kirjoja, joita on vaikea laskea käsistään, kun alkuun pääsee. - Ja myös niitä, joista ei tarkkaan tiedä, miksi näin on.

 Knausgård ei ole Proust, eikä hän ole varsinkaan Päätalo, joiden nimet yleensä samassa yhteydessä mainitaan. Yhtenevyyksiä varmasti löytyy. Proustiin kirjailija tekee viittauksen jo alkusivuilla todetessaan lukeneensa ranskalaista aikoinaan "ahmimalla" - pääsemättä silti ylitse kaipuustaan "päästä pois". Toisin kuin Proust (tai Päätalo) Knausgård ei tavoittele menneen ajan ja aikakauden, siiinä vaikuttavien ihmisten ja tapahtumien ylöskirjaamista. Kirjan nimeen sisältyvän persoonakohtaisen muodon mukaisesti tekijä taistelee itsensä puolesta nykyhetken "ylivaltaa" vastaan:
Minulla on aina ollut suuri tarve olla yksin, tarvitsen suuria yksinäisyyden pintoja, ja kun en saa niitä, kuten en ole saanut viimeisten viiden vuoden aikana, turhautumiseni voi äityä lähes paniikinomaiseksi tai aggressiiviseksi. Ja kun sitä mikä on pitänyt minua käynnissä koko aikuiselämäni ajan, kunnianhimoa kirjoittaa joskus jotakin ainutlaatuista, tällä tavoin uhataan, ainoa ajatukseni kalvaa sisuksiani kuin rotta, ja se ainoa ajatus on että minun on päästävä pois.
Knausgårdin kirjan lähtökohta on siten hyvin intiimi ja syvällä tekijän omassa elämässä. Taisteluvälineinä, aseina hän käyttää muisti- ja mielikuviaan lapsuudestaan ja nuoruudestaan, mutta todelliset tykit kätkeytyvät kieleen ja kirjoittajan tapaan rakentaa tarinaansa. Kertoja kulkee aikatasolta toiselle, menneisyydestä nykyisyyteen ja takaisin, mutta ei anna lukijan koskaan unohtaa tarinan kerrontahetkeä. Tästä syntyy vahva läsnäolon vaikutelma, ja kun siihen liitetään osuva henkilökuvaus, kaunistelematon itseanalyysi sekä syyllistämisestä ja inttämisestä vapaa aito halu ymmärtää ihmisten toimintaa, arkisistakin huomioista kasvaa jotakin itseään suurempaa.

Knausgård hakee merkitystä elämälleen ja niitä tilanteita, jolloin kokemus ja oleminen olivat yhtä. Tehtävä on tietenkin mahdoton, koska ikääntymisen myötä asiat unohtuvat, katoavat ja menneisyyden "unohtumattomista hetkistä" tulee jotakin muuta. Mutta kirjailijana hän syöksyy sanojen, kertomusten, tarinoiden ja arkisten yksityiskohtien avulla kohti määränpäätään.

Hyvänä esimerkkinä Knausgårdin "metodista" toimii ensimmäiseen osaan sisältyvä laaja jakso, jossa veljekset siivoavat alkoholisoituneen isänsä jälkeensä jättämää kotitalon sotkua. Toistasataa sivua kestävä kohtaus on kerrontateknisesti mestarillinen, suorastaan hypnoottinen, jossa edetään huone huoneelta, nurkasta nurkkaan, esineeltä esineelle yksityiskohtaisen ja äärinaturalistisen kuvauksen keinoin, mutta josta kasvaa lopulta suuri kertomus pojan ja isän suhteesta sekä surutyön tekemisestä.

Näin pienestä tulee suurta, yksityisestä yleistä. 

Kun Knausgårdille ojennettiin kirjasarjastaan saksalaisen Welt-lehden kirjallisuuspalkinto 2015, hän  kiitospuheessaan korosti kirjallisuuden, erityisesti romaanin intiimiä luonnetta. Romaani on aina kahden ihmisen, kirjan kirjoittajan ja lukijan välistä dialogia. Kirjailija pyrkii kirjoittamalla tavoittamaan toisen ihmisen ja lukija puolestaan tekstin välityksellä löytää kirjoittajan ajasta ja paikasta riippumatta, aina uudestaan, satojen vuosienkin kuluttua.  Kirjallisessa kohtaamisessa yksityisestä tulee erityistä ja yleistä.

Knausgårdin puhe oli kritiikki mediatodellisuutta vastaan, jota hänen mukaansa hallitsevat karkeat yleistykset, viholliskuvien rakentamiset ja pyrkimykset luokitella ihmiset tiettyihin kategorioihin. Kaunokirjallisuuden hän katsoo toimivan toisin. Paradoksaalisesti sen luoma kuvitteellinen todellisuus on lähempänä reaalimaailmaa kuin raflaavien otsikoiden, numeroiden ja tilastojen taakse kätkeytyvä tiedonvälitys, joka tuntuu unohtavan ihmisen. Maahanmuuttajien, terroristien, sotien, tautien tai luonnonkatastrofien uhrien kasvot jäävät usein varjoon. Mediat eivät todellakaan kerro totuutta.

Kirjallisuus, erityisesti romaani, vie meidät lähelle yksilön kokemusta ja sitä myötä syvälle ihmisyyteen ja omaan itseemme. Siksi se on Knausgårdin mukaan jopa tärkeämpää kuin muodolliset sosiaaliset kohtaamiset reaalimaailmassa, jossa kaikki on säädeltyä ja kontrolloitua. Ajatustaan tukemaan - ja ystävällisenä eleenä saksalaisille isännilleen - Knausgård nosti esille kolme saksankielistä kirjailijaa, joiden kirjoituksissa yksilön ja yhteisön, yksityisen ja yleisen, todellisen ja kuvitellun välinen kuilu aukeaa.

Totalitarismista ja pahuuden arkipäiväistymisestä kirjoittanut Hanna Arendt on yksi näistä, jonka analyysi Adolf Eichmannin virkamiespersoonan taakse kätkeytyvästä julmuudesta heijastuu Knausgårdin mukaan suoraan nykypäivään ja siinä operoivien ihmisten ja valtioiden toimintaan. Tavat, tottumukset ja muodollisuudet otetaan tietoisesti tai tiedostamatta käyttöön, kun kaikkea ei haluta nähdä tai voida tunnustaa.

Walter Benjaminin lukeminen puolestaan opetti hänelle aikoinaan jotakin yksilön suhteesta kulttuuriin ja sen, että meillä kaikilla on oma historiamme, joka liittää meidät osaksi muita. Muistista, esineiden maagisesta voimasta ja menneisyyden läsnälosta kirjoittaneen kulttuurikriitikon elämä kietoutui osaksi Hitlerin kohtaloa, kuten niin monen muunkin. Mutta myös Hitlerillä oli taustatarinansa, joka liitti hänet hirmuhallinnon mahdollistaneeseen sukupolveen ja kulttuuriin. Tässä kertomuksessa niin Arendtilla, Benjaminilla kuin runoilija Paul Celanilla oli oma roolinsa. Jälkimmäisen kohdalla kokemukset juutalaisvainoista määräsivät hänen kirjoittamisensa sisällön ja suunnan. Kun yhteys kieleen siihen sisältyvän väkivallan ja sorron johdosta menetetään, kirjailija jää yksin.

Knausgårdille mainitut kirjailijat - monien muiden (Hölderlin, Goethe, Thomas Mann, Peter Handke, Thomas Bernhard) ohella - ovat tärkeitä, koska he kaikki pyrkivät repäisemään suojaverkon sitä ylläpitävän maailman edestä. He tekevät yksilöllisestä erityistä ja yleistä. Ja siihen, voitaisiin todeta, myös Knausgård omalla kirjoittamisellaan pyrkii.

Samaisessa tilaisuudessa, jossa kirjailija lateli suuria ajatuksiaan, hänen saksalainen kollegansa - Sibylle Berg - kiitteli Knausgårdia tekemästään työstä. Asiaankuuluvasti hän ylistää kirjailijan kykyä loihtia arkiseen kuvaukseen syvyyttä ja sykettä, elämän banaliteettien kielellistä rikastamista ja taipumusta löytää merkitystä sieltä, mistä vähemmillä kyvyillä varustetut kirjoittajat eivät sitä koskaan löydä.

Berg kuitenkin arvelee, että suurin syy Knausgårdin suosioon lukijoiden keskuudessa on hänen rehellisyytensä. Knausgård nostaa raa'an nokkaan paitsi elämänsä myös itsensä kaikkine vikoineen. Hän on heikko, epävarma, typerä ja hän tekee virheitä. Sellainen ihminen tulee lähelle meitä kaikkia.


24.7.2017

Kirja koleaan kesään

Koleahkon kesän kestämiseksi kelpaa kolkohko nauru.

Tammen keltaisen kirjaston sidottu yhteispainos Kurt Vonnegutin viidestä varhaisromaanista (5 X Vonnegut, 1989) vie ajatukset pois pienistä murheista ja mustan huumorin sävyttämälle matkalle vieraille planeetoille, historiaan ja vuosikymmenten takaiseen henkiseen maisemaan, jossa olivat jo iduillaan kaikki nykyhetken ongelmat.

Vonnegutin läpimurtovuosikymmenen 1959-69 aikana julkaistut romaanit ovat hyvin kestäneet aikaa. Titanin seireenien, Äiti yön, Kissan kehdon sekä Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater kautta kulkenut tuotanto huipentui romaaniin Teurastamo 5, joka toimii eräänlaisena tiivistelmänä kirjailijan keskeisistä teemoista, aiheista ja kerronnallisista keinoista.   

2007 ajasta ikuisuuteen tai jollekin planeetalle (Tralfamadorelle?) siirtynyt Vonnegut hallitsi sarkasmin, satiirin, ironian ja muut jalot epäsuoran ivan ja komediallisen kaksoispuheen sanalliset keinot. Hänen näkemyksensä ihmiskunnasta ei ollut kaksinen. Ihmiset ovat julmia, typeriä, tekopyhiä teeskentelijöitä, jotka hakevat merkityksen elämälleen yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisiin kysymyksiin tarjoavista poliittisista tai symbolien ja rituaalien taakse kätkeytyvistä uskonnollisista liikkeistä. Sokea luottamus tieteen kaikkivoipaisuuteen edustaa sekin inhimillisyyden nurjaa kääntöpuolta.

Tämän vakavan alavireen pehmittäjänä Vonnegutilla toimii kirjoihin sisältyvä koominen perusvire, jossa lakoninen, toteava tarinankuljetus johtaa tarinoiden päähenkilöt absurdien ja mielikuvituksellisten tilanteiden äärelle. Titanin seireeneissä Marsiin kaapatut ihmiset ryhtyvät sotaan maapalloa vastaan, Äiti yössä natsien propagandaa sodan aikana levittänyt amerikkalainen kirjailija välittää radio-ohjelmissaan tietoja myös liittoutuneille, Kissan kehdossa atomipommiakin hirmuisempi tuhoväline päätyy bokononismia, kaiken turhuutta julistavien uskonnonharjoittajien käsiin. Romaanissa Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater puhelinpalvelun perustanut juopotteleva miljonääri yrittää omalla tavallaan auttaa robotisaation myötä yhteiskunnalle tarpeettomaksi tulleita ihmisiä.

Suomessa Vonnegut-buumi alkoi romaanista Teurastamo 5, joka ilmestyi suomeksi 1970. Tätä seurasivat kirjailijan varhaisemmat teokset, joten tutustuminen Vonnegutin maailmaan tapahtui meillä päinvastaisessa järjestyksessä. Luimme Vonnegutia väärinpäin. Tammen julkaisema alkuteosten ilmestymisvuoteen pohjautuva yhteisnide onkin myös tässä mielessä mielenkiintoinen lukukokemus. Kirjailijan hellimät keskeiset ja toistuvat teemat tulevat näin paremmin esille ja hahmot - jotka kulkevat romaanista toiseen - löytävät paikkansa ja merkityksensä.

Vonnegutin varhaistuotannon kautta luettuna Teurastamo 5 ja sen pyristely irti sotaromaanitraditiosta on luontevaa ja toteutuskin ymmärrettävää. Dresdenin pommittamisesta kertovaan autofiktioon on kirjoitettu kirjailijan aiempi tuotanto kerrontatekniikoita, lajityyppien variaatioita ja henkilöitä myöten. Päähenkilön opastuksella siirrymme ajasta ja paikasta toiseen, toisesta maailmansodasta 30- ja 60-lukujen Yhdysvaltoihin ja Tralfamadoren planeetalle, kohtaamme sattumoisin useimmistakin romaaneista tutun tieteiskirjailijan, viinaan menevän herra Rosewaterin, Titanin seireenien päähenkilön lähisukulaisen ja Äiti yön kaksoisagentin Howard W. Campbellin. Myös kirjailija tai kertoja itse loikkaa parikin kertaa mukaan tarinaan.

Vonnegutin ura ei toki päättynyt Teurastamo 5:een, vaan jatkui vielä seuraavien kolmen vuosikymmenen ajan. Mutta avaimet kirjailijan omaleimaiseen tuotantoon löytyvät näistä viidestä varhaisesta teoksesta.

Koleaa kesää on vielä jäljellä. Ajan voi käyttää muuhunkin kuin jonkin sellaisen odottamiseen, jota ei tule. Eikö niin? Kuunnelkaa vaikka: Pyy-tii-huiit?

25.6.2017

Onnen hetkiä

Vaikka Nigel Nicolsonin (1917-2004) kirja Virginia Woolfista omaa jo pienen klassikon maineen, tämä ei ole se kirja, joka teki hänestä  kuuluisan.

Kaikki tapahtui paljon aiemmin.

70-luvun alussa Nicolson liitti jo tuolloin mittavan julkaisuhistoriansa jatkoksi vanhemmistaan kertovan kirjan Portrait of a Marriage (Erään avioliiton muotokuva, 1991). Kirjailijoiden Harold Nicolsonin ja Vita Sackville-Westin vapaamielisestä avioliitosta kertova teos paljasti yläluokkaisen taiteilijapariskunnan kulissin taakse kätkeytyvät salaisuudet ja herätti aikanaan pienen kohun. Pitkän ja onnellisenkin avioliiton salaisuus oli heidän tapauksessaan keskinäinen ystävyys, johon eivät lyöneet kiilaa edes molempien vilkkaasti vaihtuvat homoseksuaaliset suhteet. Nicolsonin äidin yksi pitempiaikaisimpia rakastajattaria oli 20- ja 30-luvuilla juuri Virginia Woolf, johon Nicolson itse myös lapsena tutustui.

Kun teos ilmestyi, Nicolson oli jo itse tehnyt kelvollisen uran kirjailijana, kustantajana ja poliitikkona. Äitinsä kirjeistä ja kirjoituksista muokattu ja kirjoittajan omilla huomioilla täydennetty teos oli sivistyneen pisteliäs kuvaus hyvin toimeentulevien snobien luovimisesta tapojen, tottumusten ja omien mielihalujen ristiaallokossa.

Poliitikkona Nicolson ei yltänyt aivan raskaaseen sarjaan, mutta kustantajana ja toimittajana hänen saavutuksensa myönnetään, vaikka kuuluisien vanhempien varjosta ei ollut helppo nousta esille.

Nicolsonin sodan jälkeen perustamansa kustantamo Weidenfield & Nicolson ei laillisia sanktioita tai yleisön reaktioita pelännyt, kun otti Nabokovin Lolitan ohjelmaansa 1959. Kirjailijana Nicolson laati elämäkertoja mm. Napoleonista ja Jane Austenista, toimitti kokoelmat niin isänsä päiväkirjoista ja vanhempiensa kirjeistä kuin kuusiosaisen kokoelman Virginia Woolfin kirjeitä. Muistelmateos Long Life ilmestyi 1997.

Vuonna 2000 ilmestynyt elämänkerta Woolfista on pieni kirja ajasta, joka muovasi ja antoi suunnan Nicolsonin omalle elämälle. Siksi se onkin lopulta mielenkiintoisempi dokumenttina kirjoittajan lapsuuteen jääneistä mielikuvista kuin kuvauksena kirjailijasuuruuden elämänvaiheista. Jälkimmäisten osalta Nicolson käy pikaisesti läpi keskeiset: Woolfin rikkonaisen lapsuuden, traumaattiset kokemukset, Bloomsburyn ryhmän istunnot, Hogarth Pressin perustamiset, kirjalliset ensiaskeleet, kunnian ja maineen vuodet sekä traagisen itsemurhan.

Aika ajoin Nicolson tyrmää historiaan jääneitä arvioita Woolfin neuroottisuudesta, seksuaalisuudesta, feminismistä tai poliittisesta radikalismista. Hänelle Woolf oli hieman totinen, sosiaalisesti säikky, yhteiskunnallisesti valveutunut mutta myös rajoittunut, ujon arka, etäinen ja ympäristöään sekä ihmisiä terävästi tarkasteleva vanhempi nainen, jonka kuivakka huumori pääsi esille tutussa seurassa tai lyhyissä, kahdenkeskisissä kohtaamisissa. Ja olihan hän tietenkin myös rakastunut ja rakastettu nainen, aviovaimo ja kirjailija.

Onnistuneimmillaan Nicolson on kuvatessaan kohtaamisiaan Woolfin kanssa. Nuo pienet hetket ovat lapsen muistoissa täynnä taikaa:

Matkustimme kerran kahden hänen kanssaan junalla Lontooseen. Kun olimme poistumassa asemalta, hän kuiskasi minulle:

"Näetkö tuolla nurkassa seisovan miehen?"
"Kyllä."
"Hän on bussinkuljettaja Leedsistä. Hän on ollut lomalla setänsä luona, jolla on maatila täällä lähellä."
"Mutta Virginia, kuinka voit tietää sen? Ethän ole koskaan ennen tavannut häntä?"
"Asiasta ei ole epäilystäkään."

Sitten hän kertoi minulle puolisen tuntia kestäneen matkan ajan tuon miehen koko elämäntarinan. Piippuaan tupruttelemaan jääneellä miehellä ei ollut aavistustakaan siitä, että hän oli päässyt henkilöhahmoksi 1900-luvun kirjallisuuteen.

Nigel Nicolson: Virginia Woolf. Suom. Ruth Jakobson. Ajatus Kirjat 2007.

20.6.2017

Kirjojen kaupunki

YK:n kasvatuksen, tieteen ja kulttuurin erityisjärjestö UNESCO on pyörittänyt vuodesta 2004 lähtien nk. luovien kaupunkien verkostoa, jossa on tällä hetkellä mukana 116 jäsentä yli viidestäkymmenestä maasta. Suomesta verkostoon liittyi Helsinki muotoiluvuonna 2014.

UNESCO Creative Cities Network (UCCN) on, kuten nimi antaa olettaa, senkaltaisten kaupunkien yhteistyöelin, jotka tunnustavat luovien alojen merkityksen kaupunkisuunnittelussa. Luoviin aloihin lasketaan tässä käsityö- ja kansantaide, mediataide, elokuva, muotoilu, gastronomia, musiikki ja kirjallisuus. Verkostossa vaikuttavat maat ja kaupungit sitoutuvat vahvistamaan luovien alojen asemaa maassaan ja edistämään keskinäistä vuorovaikutusta sekä jakamaan tietoa hyvistä käytännöistä, joilla kehitetään kansalaisten osallisuutta ja pääsyä kulttuurin äärelle. 

Verkostoon ei noin vain kävellä sisään vaan jäsenyyteen vaaditaan erillinen anomus, jossa hakijan on perusteltava liittymistään sekä sitoutumistaan ja kyettävä myös osoittamaan tahtotilansa konkreettisin toimenpitein. Valinta tehdään verkoston jäsenten sekä ulkopuolisten arvioitsijoiden toimesta. Haku tapahtuu joka toinen vuosi, seuraavan kerran 2019.

Helsinki liittyi mukaan muotoilu, design edellä 2014. Toistaiseksi porukassa ei muita kaupunkeja Suomesta ole. Kirjallisuutta hypettäviä kaupunkeja on mukana 20, joista suurin osa tulee Euroopasta. Sen ulkopuolelta löytyy Melbourne (Australia), Iowa City (USA), Dunedin (Uusi-Seelanti), Bagdad (Irak), Montevideo (Uruguay) ja Uljanovsk (Venäjä). Brittein saarilta Edinburgh, Dublin, Norwich ja Nottingham ovat saaneet kunnian osakseen, Puolasta Krakova, Saksasta Heidelberg ja Virosta Tarto. Pohjoismaista vain Islanti (Reykjavik) on mukana. Kirjakaupunkeja löytyy näiden lisäksi Espanjasta (Granada ja Barcelona), Tshekistä (Praha), Portugalista (Óbidos), Sloveniasta (Ljublana) ja Ukrainasta (Lviv).

Varsinainen jäsenhyökyaalto koettiin 2015, kun verkostoon hyväksyttiin peräti 9 kaupunkia. Jos en väärin muista tai ymmärrä, tuona vuonna myös Turku haki jäsenyyttä...

Jäsenyyden edellytykset ovat tiukat. Kirjankustantamisen infran on oltava ujutettu syvälle kaupungin historiaan ja maaperään. Kirjallisen elämän tulee näkyä kaupungissa kaikin tavoin, koulut, kirjastot, kirjakaupat, kirjalliset tapahtumat ja kustantajat luovat kaupunkiin sykkeen, jossa kirjallinen kulttuuri elää monimuotoisena ja kansallisista rajoista vapaana.

Maailman ensimmäiseksi kirjakaupungiksi nimettiin Edinburgh vuonna 2002. Siihen tuskin kenelläkään on nokan koputtamista. Kaupungilla on heittää kirjallisuushistorian all-starsiin sellaisia nimiä kuin Robert Burns, Arthur Conan Doyle, Walter Scott, Robert Louis Stevenson ja nuorempaan ykkösketjuun Ian Rankin, Irvine Welsh tai J. K. Rowling (joka viimeisteli ensimmäisen Harry Potterinsa kaupungissa). Valistusfilosofi David Hume eli ja kuoli Edinburghissa, Peter Panin luoja J. M. Barrie koukkasi hänkin Edinburghin kautta ennen siirtymistään Lontooseen.

Kirjankustantamisen puolella Edinburghilta löytyy niin ikään nimiä ja niteitä, lukutaidon kehittämisen osalta se voi pröystäillä edistyksellisellä koululaitoksella, avoimilla kirjastoilla, yliopistoilla ja yhdellä maailman suurimmista kirjallisuusfestivaaleista. Kaupungissa kaikuvat englannin, skotin ja gaelinkieliset säkeet ja sanonnat ja festivaalikaupunkina Edinburgh kytkee kirjallisuuden elämysteollisuuteen ja toisinpäin.

Mutta tuo kaikki oli ennen syntiinlankeemusta. Scottish Review of Books (2/2017) antaa uusimmassa numerossaan Edinburghin nykytilanteesta synkän kuvan, jota ovat olleet sutimassa poliitikkojen lyhytnäköiset päätökset. Erityisenä kärkenä ovat kirjastolaitokseen kohdistuvat taloudelliset kiristykset. Henkilökunnan vähennyksillä ja aukioloaikojen supistamisella kenttä on avoinna kaupallisille toimijoille ja tilanteelle, jossa kirjoja voivat käytännössä lukea vain hyväosaiset ja koulutetut. Tilanne on nolo, pöyristyttävä ja surullinen. Liian monelle tuntuu riittävän Edinburghin maine kirjakaupunkina. Mutta onko se enää tuon maineen arvoinen, pääkirjoituksessa varmaankin hyvin aiheellisesti kysytään. 

Kitkeristä sanoista huolimatta Edinburgh valmistautuu parhaillaan vuosittaisiin taidefestivaaleihinsa, jotka houkuttelevat paikalle miljoonayleisön. Elokuun jälkipuolelle sijoittuva Edinburgh International Book Festival on julkaissut ohjelmansa teemalla "Brave New Words". Paikalle on tulossa 1 000 esiintyjää heidän joukossaan Paul Auster, Zadie Smith, Peter Hoeg ja Karl Ove Knausgaard. Tuollaisten tähtien alla on helppo uskoa kirjojen vetovoimaan - ja unohtaa hetkeksi karu arki.   



21.5.2017

Siivenisku muistoihin

Vierailu kirjailijan kotimuseossa voi parhaimmillaan paljastaa ihmisen työnsä takaa. Ja antaa aisteille hieman surumielisenkin henkäyksen menneestä ajasta.

Keväinen käynti Vladimir Nabokovin museossa Pietarissa jäi monella tapaa mieleen. Kirjailijan syntymäkotina toimineesta rakennuksesta on alakerta irrotettu museon käyttöön; viisi huonetta, kirjoja, esineitä, kuvia. Yläkerrassa pitää majaansa sanomalehden toimitus.

Vielä sata vuotta sitten koko talo yläkerran makuu- ja oleskeluhuoneineen oli hyvin toimeentulevan, poliittisesti aktiivin lakimiehen ja tämän nelilapsisen perheen koti, jossa oli totuttu korkeantason vieraisiin, niin kotimaan kuin ulkomailta saapuviin taiteilijoihin ja poliittiseen eliittiin. Kunnes tuli vuosi 1917 ja vallankumous. Perhe pakeni ensiksi Krimille, sitten Englantiin ja Saksaan. Berliinissä venäjänkielistä emigranttilehteä toimittanut isä murhattiin 20-luvun alussa.

Kirjailijauraansa jo Pietarissa aloitellut ja Saksassa nimeä saavuttanut Nabokov ylitti natsien valtaannousun jälkeen Atlantin, asui pitkään Yhdysvalloissa, josta asettui lopulta Sveitsiin. Venäjälle tai Neuvostoliittoon kirjailija ei enää palannut. Eikä muuten koskaan myöskään hankkinut omaa asuntoa, vaikka kansainvälisen maineen ja mammonan puolesta siihen olisi ollut mahdollisuus. Hän suosi vuokrakämppiä, hotellihuoneita ja eli myös kirjoittamiensa tarinoiden kautta uudelleen hetkiä Isakin kirkon tuntumassa sijaineen kotitalonsa huoneissa.


Sekalaisessa, eri viranomaisten, toimijoiden ja yhdistysten käytössä ollut huoneisto otettiin yksityisen rahoituksen turvin museokäyttöön 1998. Kymmenen vuotta myöhemmin se siirrettiin osaksi Pietarin valtionyliopiston kielen- ja taiteentutkimuksen laitosta.

Tänään museon ympäri maailmaa kerätystä ja lahjoituksin saadusta kokoelmasta löytyy kirjailijalle kuuluneita esineitä, kirjoja, muistivihkoja ja -kortteja, piirroksia ja esineitä. Talossa pidetään lukutilaisuuksia, seminaareja, kesäkouluja ja sen yhteydessä oleva kirjasto on myös avoinna tutkijoiden käyttöön. Yliopisto on käynnistänyt lukuisia tutkimusprojekteja, museon virtualisointi-hankkeen ja tilojen restauroinnin.

Nabokovia pidetään yhtenä tärkeimmistä kirjallisista uudistajista, jonka vaikutus ulottuu yhtälailla venäläiseen, läntisen Euroopan kuin pohjois-amerikkalaiseen proosaan. Nabokovin 50-luvulla ilmestyneestä Lolitasta tuli aikansa sensaatio, mutta tätä yksittäistä teosta syvemmän jäljen hän jätti tuotannollaan, jossa leikitään lukijan ennakko-odotuksilla, kirjallisten lajityyppien kliseillä ja uudistetaan siinä sivussa kieltä. Nabokov oli myös opettaja, kirjallisuudentutkija, kriitikko, esseisti ja kääntäjä. Jälkimmäisen osalta hän teki tunnetuksi venäläistä kirjallisuutta ja siirsi myös omia teoksiaan kieliperheestä toiseen. 40-luvulta lähtien Nabokov kirjoitti kaikki teoksensa englanniksi.

Kirjailijan kotimuseon vitriineistä löytyy kirjailijalle kuulunutta esineistöä, kuten kyniä (Nabokov ei kirjoittanut koneella - kynät ovat hyvin pureskellun näköisiä), silmälaseja, valokuvia ja postikortteja. Nabokovin teokset olivat kiellettyjä hänen kotimaassaan vuoteen 1986 asti, joten kokoelmiin on koottu myös kirjojen omakustanteina levinneitä, maanalaisia samidzat-versioita. Kirjailijan viehtymystä peleihin kuvastaa esille asetettu sanapeli (Scrabble), joka lienee perua Nabokovin Amerikan-vuosilta.

Eräänlaisena keskusmotiivina koko museolle toimivat perhoset, joihin kirjailijalla oli aivan erityinen suhde. Hän oli harrastanut perhosten keräilyä pienestä pitäen, eikä elämä historiallisten myrskyjen keskelläkään koskaan lopettanut harrastusta. Nabokovin tarinoista löytyy lukuisia viittauksia perhosiin, hän laati niistä tieteellisiä kirjoitelmia ja tutkielmia ja vastasi mm. Harvardin yliopistossa laitoksen perhoskokoelman ylläpidosta. Tarkat, yksityiskohtaiset piirrokset perhosista kulkivat Nabolkovin kirjeissä ystäville.

Museosta löytyy pieni näyte Nabokovin perhoskokoelmasta, joka on pääosiltaan sijoitettu Yhdysvaltoihin ja Sveitsiin. Runot, kirjeet ja kortit, joihin kirjailija on piirtänyt pieniä siivekkäitä ja antanut niille kuvitteellisia latinankielisiä lajinimikkeitä, kertovat omaa tarinaansa karun arjen ylittävästä intohimosta, läpi lapsuuden ja nuoruuden aina aikuisuuteen ulottuvasta heittäytymisestä leikkiin. Muisti puhuu perhosen tanssissa.



23.4.2017

Minä olen tie, totuus ja elämä

Kirjallisuushistorioiden kirjoittaminen on viimeisten vuosikymmenten aikana ollut akateemisten asiantuntijoiden tiimityön tulosta, joten tästä näkökulmasta Markku Eskelisen teosta suomenkielisen proosan historiasta voi pitää tervetulleena ja rohkeana tekona. Tekijä on loikannut aiemmin lähinnä kotimaisen kirjallisuuden professoreiden ohjastamien vankkureiden kyytiin ja riistänyt kuskipaikan itselleen. Ruoska viuhuu ja, kuten sanotaan, paska tippuu rattailta.

Eskelinen rajaa käsittelynsä koskemaan suomenkielistä proosaa, joten muut lajit jäävät käsittelemättä, kuten myös Suomessa ilmestyvä ruotsinkielinen kirjallisuus. Näine rajauksineenkin teoksesta muodostuu suhteellisen laaja (lähes 600 sivua) kokonaisuus, jossa edetään kirjallisen elämämme alkuhämäristä nykyhetkeen asti. Teoksen kokonaisuus rajautuu viiteen laajaan osioon. Perinteisen kronologisen jaottelun mukaisesti myös Eskelinen kulkee keskiaikaisesta proosatapailusta realismiin ja modernismiin sekä modernismin jälkeiseen aikaan. Näiden sisällä sitten suomalaista ikihonkaa kaatuu (sekä hieman tuorempaa pajukkoa) kirveenkäyttäjän tahtotilan mukaisesti joko kirjateollisuuden raaka-aineeksi, pinottavaksi, poltettavaksi tai lahoamaan lukijapolkujen varrelle.

Teokselle on lainattu otsikko Kalevalan ensimmäisestä runosta, mutta se kuvaa hyvin myös tekijän - vai pitäisikö sanoa kertojan - suhtautumista kirjallisuutemme kehitykseen ja tuon kehityksen mahdollistajiin, sekä kirjailijoihin että heitä tulkitseviin kriitikoihin ja tutkijoihin. Suomalainen proosa joutuu pitkään ravistelemaan helmoistaan "kansallis-kristillistä houremaailmaa", jota siitä laaditut lukuisat akateemiset ja eliitin suorittamat väärintulkinnat ovat pitäneet yllä. Mielenkiintoista kyllä, kun Eskelisen 80-luvun Sianhoito-oppaan nuorukaisen höyryävä asennemaailma viedään 2010-lukua hallitsevien vaihtoehtoisten totuuksien äärelle, tuloksena ei suinkaan ole raikasta ajatusten tuuletusta vaan ummehtunutta epäilyn, salailun, vainoharhaisen mielen kirjaan puhaltamaa tunkkaisuutta.

Eskelisen teoksen kertoja on ylimielinen, alentuvainen, hyökkäävä, aggressiivinen, ilkeä, nokkava ja asenteellinen. Mikä on tavallaan mielenkiintoista ja hieman outoakin. Kirjallisuushistorioissa harvemmin törmää vastaavankaltaiseen tyyppiin. Näistä lähtökohdista kenellekään ei jää epäselväksi kertojan positio ja näkökulma, vaikka tämä välistä verhoutuukin monikon ensimmäisen persoonan taakse. Mutta silloinkin kysymyksessä lienee kuninkaallinen puhuttelumuoto itsestään.

Joten, proosakirjallisuutemme varhaisia sankareita ovat Juteini, Kivi ja Kilpi. Myöhemmin näiden rinnalle nousevat Lassila, Onerva, Pakkala, Haanpää ja Korpela. Linna ja Haavikko saavat myös kirjan kertojan hyväksynnän ja toki muutama muukin. Kuvaavaa teoksen hengelle on tietenkin se, että palkintopallin ylimmälle askelmalle yleensä sijoitetut tekijät pudotetaan alas. Runeberg, Lönnrot, Snellman saavat Koskenniemen, Sillanpään, Jotunin ja Waltarin ohella kovimman käsittelyn. Siinä sivussa Tulenkantajien ja Dagdrivare-sukupolven "vätykset", SKS ja väärintulkintoja toistuvasti lataavat Helsingin yliopiston professorit (nimeltä mainiten) ja muut "tusinatutkijat" kuulevat kunniansa. Myytti suomalaisten hyvästä lukutaidosta on sekin vain kansallismielisyyden pönkittämää harhaa ja tarkoituksellista tilastollista ylitulkintaa.

Monissa kohdin kertoja esittää hyviä ja mielenkiintoisia huomioita. Luvut realismin vahvasta asemasta kirjallisessa traditiossamme, modernismista ja siitä, miten sen "katkottu" versio saavuttaa rajamme, kuten myös työläiskirjallisuuden sisäistä kehitystä tai kollaasiromaania valottavat katkelmat ovat jäntevästi kirjoitettua ja punnittua ajatusta. Myös varhaisten, suorasanaisen suomenkielisen proosan ensiaskelten esittelyssä "Eskelinen" vakuuttaa. Silmäily 2000-luvun kokeelliseen proosaan herättää niin ikään mielenkiintoa vähemmän julkisuuteen päässeine tekijöineen ja uusine kerrontaratkaisuineen.

Eskelinen on itse toiminut pitkään lähellä proosailmaisun mahdollisuuksia tutkivaa Mahdollisen Kirjallisuuden Seuraa, joten on odotettavaakin, että kokeellisempi kirjallisuus saa teoksessa enemmän huomiota. Teoksen läpikulkevana (punaisena, sinisenä, vihreänä tms.) lankana kulkeekin näkemys suomenkielisen kirjallisuuden, erityisesti proosan menetetyistä mahdollisuuksista. Jos olisimme lähteneet kulkemaan Seitsemän veljeksen, Saaristolaissarjan ja Harhaman viitoittamaa tietä, ymmärryksemme Pakkalan, Haanpään, Meren tai Lahtelan, Pulkkisen ja Yli-Juonikkaan teoksista ei olisi ollut niin kortilla kuin se on ollut. Niin, ja ehkä Eskelisen omakin kaunokirjallinen tuotanto olisi löytänyt lukijansa. Ken tietää.

Niin negatiivisvärittynyt kuin Eskelisen teos onkin, se päätyy lopussa jopa ylistämään proosamme tilaa uudella vuosituhannella. 2010-luvun suomenkielisessä proosassa "kokeellinen, mahdollinen, spekulatiivinen ja valtavirtainen fiktio elävät rinnakkain samanaikaisesti kapeutuvassa ja monipuolistuvassa kirjallisuusekologisessa lokerossaan". Tämä on iso kumarrus kertojalta, joka on satojen sivujen ajan motkottanut jankuttamiseen asti kirjallisuutemme huonoa tilaa. Lopussa hengenpalonsa väsyttämänä tai hetken mielenhäiriössä hän löytää sisäisen virkamiehensä ja puhuu kirjailijoille ja taiteilijoille myönnettävän kansalaispalkan puolesta. 

Eskelisen teos on korostuneen Helsinki-keskeinen. Proosan kehityksen ja sen tulkinnan näkökulmasta missään muualla ei näytä tapahtuneen yhtään mitään. Pilkatuimmat tutkijat tulevat nekin kaikki pääkaupungin yliopiston piiristä - mikä voi tietenkin olla myös onneksi monille. Paljaimmillaan tämä horisontin rajoittuneisuus näkyy käsiteltäessä postmodernismin saapumista Suomeen. Tässä teoksen kertoja haluaa korostaa Eskelisen ja Lehtolan "metaesseististä esseekokoelmaa", joka "nostatti 1980-luvun suurimman kirjasodan" ja vaikutti siihen, että yliopistot nostivat kokoelman käyttämät teoreetikot osaksi tutkintovaatimuksiaan. Ei se aivan näin ollut, mutta voihan sen noinkin nähdä.

Raukoilla rajoilla on viihteellistä luettavaa proosamme kehityksestä kiinnostuneille. Teksti kulkee ja kertojan vihaisen nuoren miehen mieleen istutettu kerronta aiheuttaa muutaman hörähdyksen siellä ja tuhahduksen täällä. Tietoakin löytyy, jos sellaista joku vielä kaipaa. Kokonaisuuteen on pesiytynyt katkelmallisuutta ja käsittelyn epätasaisuutta, joka korostuu loppua kohti mentäessä. Nimi- ja teosluetteloa kirjasta ei löydy, laajat suorat tutkijoilta siepatut sitaattiosuudet kielivät nekin kustannustoimittamisen puutteellisuudesta. 

Kirjan liepeessä ilmoitetaan, että teos "uudistaa kirjallisuushistorian lajityypin tekemällä uskomattomasta uskottavaa" ja että aikaisempien "historioiden tarkoitushakuinen putkinäköisyys jää historiaan ja korvautuu stereonäköisillä havainnoilla". Uudistumisen puolesta en liputtaisi, eikä tuo stereokatsekaan vakuuta. Kunpa kertoja olisi kohdistanut sen myös itseensä ja jättänyt edes pikkusieluisen, henkilöihin menevän irvailun vähemmälle.

PS. Teoksen eräänlaisena jatkeeksi Eskelinen on avannut blogisivuston, josta löytyvät tekijän kommentit kirjaa (väärin)tulkinneille puusilmille.

---
Markku Eskelinen: Raukoilla rajoilla. Suomenkielisen proosakirjallisuuden historiaa. Siltala 2016.

17.4.2017

Luen, koska en ole

Jos joku kuvittelee, että kirjallisuutta lukemalla tai taidetta kokemalla löytää selityksen elämän arvoitukseen tai järjestystä maailman kaaokseen, väärässäpä on. Tai jos ei väärässä, niin ainakin vain osittain oikeassa. Tai jos on sittenkin oikeassa, ei ole lukenut Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaarta (jonka nimeä kirjoittaessa näpytin erehdyksessä o:n sijasta i:n, jolloin painovoimasta tulikin "painivoima" - mikä kertoo kaiken oleellisen; ja juuri äsken "painovoimasta" tuli "painovimma"... nämä sormet yrittävät kertoa jotakin...).

Pynchonin romaani suistaa suomenkielisenäkin versiona lukumaailman raiteiltaan. Aivan kuten kirjallisuudentutkija Tiina Käkelä-Puumala teoksen mainiossa jälkipuheessa toteaa, romaani "kriisiyttää lukijan halun järjestykseen" ja pakottaa meidät "miettimään lukemisen päämääriä".

Jos Pynchonista aikoo selvitä, on syytä pistää lukustrategia uusiksi. Ei siis etsintäretkiä juonen, henkilökuvauksen, teemojen tai miljöökuvauksen äärelle. Vaikka ne romaanista löytyvätkin, lukemista ne eivät ohjaa. Jos ohjaavat, lukija ei lue, vaan vain kuvittelee lukevansa. Pynchonin (tai tässä tapauksessa suomenkielisen kääntäjän, Juhani Lindholmin) lukija lukee itseään lukemassa tekstiä, joka palautuu Lindholmin kielisihdin lävitse (ehkä) Pynchoniin.  Tärkeintä tässäkin on matka, ei päämäärä.

Lukija on siis kriisissä. Mistä Painovoiman sateenkaari myös kertoo - kriisin ajasta. Eletään toisen maailmansodan loppuvaiheita. Saksalaiset suorittavat viimeisiä epätoivoisia tekojaan tappioksi kääntyvän sodan voittamiseksi. V2-raketteja ammutaan Lontooseen ja lähialueille. Ja kas kummaa, pommit tippuvat jostakin kumman syystä juuri niihin paikkoihin, joissa muuan amerikkalainen sotilas on suorittanut lemmentekojaan.

Tästä lähtöasetelmasta (onko se sitä?) romaani etenee (tai eksyy?) lukuisten sivujuonten (niinkö?) kautta Ranskaan ja miehitettyyn Saksaan ja vähän muuallekin (sinne erityisesti!). Eletään historiallista poikkeustilaa ja mitä vain voi tapahtua - kuten tapahtuukin. V2-raketit ovat tarinantynkiä ja tarinassa viipyviä tai ohikulkevia henkilöitä yhteensitova elementti, mutta muilta osin kuljetaan vapaasti aika- ja tila-akselilla. Tarinan nykyhetki sekoittuu menneisyyteen ja tulevaan, henkilöiden unet reaalitodellisuuteen. Kerronnan eri tasot ja näkökulmat vaihtelevat oikukkaasti eli ennakoimatta ja lukijaa viedään varoittamatta niin poliittisen retoriikan, yhteiskuntafilosofian, limerikkien, lastenlorujen, mystiikan, spiritualismin, kvanttifysiikan, tähtitieteen, populaarikulttuurin, behaviorismin, paranoian ja eri sosiaali- ja ammattiryhmien jargonien äärelle.

Tuhat sivua tätä hyökytystä vastaa pitkää, kovin pitkää elämää.

Pynchonin teos ilmestyi alkujaan 1973 ja kirjalliseen maaperään, jossa oli nähty jo Joseph Hellerin Me sotasankarit (1961), Vladimir Nabokovin Ada (1969) tai Kurt Vonnegutin Teurastamo 5 (1969). Kun näiden jatkoksi lisää vielä John Barthin 60-luvun kokeellisen tuotannon, saadaan lähimmät yhtymäkohdat, joihin aikakauden kritiikki yhdisti Pynchonin aseman ja merkityksen. New York Timesin kriitikko lisäsi vielä kierroksia löytämällä yhtymäkohtia Melvillen Moby Dickin kerronnalliseen viehtymykseen käyttää teknistä sanastoa ja tieteellistä projisointia sekä kapteeni Ahabin pakkomielteiseen kostoretkeen. Pynchonin salaperäiset V2-raketit ovat romaanin keskushenkilöiden (ja lukijan) valkoinen valas.

Painovoiman sateenkaarta ylistäessään samainen kriitikko tulee sanoneeksi jotakin mielenkiintoista myös romaanin lukemisesta, lätkäisseeksi ikään kuin varoitustarran kirjan kanteen varomattomille ja herkille sieluille. Kaikesta kielellisestä erinomaisuudesta ja ilmeisestä merkittävyydestä, suorastaan neroudesta huolimatta kyseessä on teos, joka on myös paikoitellen äärettömän tylsä, itsetarkoituksellisen kikkaileva, itseään toistava ja kärsivällisyyttä koetteleva. Tarkoitusta tähän merkitystä pakenevaan sekametelisoppaan hakeva lukija ajautuu epätoivoon ja totaaliseen väsymykseen. Tästä romaanista lukija ei löydä kattoa päänsä päälle eikä apetta rinnan alle.

Kysymys lienee siitä, miten ottaa haltuun, tai paremminkin miten suhtautua meitä ympäröivään tekstikosmokseen. Pynchonin kohdalla käytin 250 x 4 -strategiaa. Luin romaania n. 250 sivua, minkä jälkeen siirryin lukemaan jotakin ihan muuta. Päästyäni sen loppuun palasin Pynchoniin, luin taasen seuraavat 250 sivua, vaihdoin toiseen teokseen, sitten taas takaisin painovoiman äärelle jne. Kun luku-urakka oli päätöksessä, olin lukenut Riku Korhosen Emme enää usko pahaan, John Grishamin Lakimiehet, Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet sekä Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuodet.Ja Pynchonin.

Kelvollisia teoksia kaikki tyynni, mutta tässä tapauksessa ne toimivat minulle vierihoitona selviytymisestä sekä takaisin Pynchonin maailmaan että sen jälkeiseen. Sillä kuolemasta, kaiken päättymisestä tai jonkin uuden alusta niin tässä kuin monen muun postmodernistisen romaanin kohdalla on kysymys, on sanottu olleen jo Joycesta lähtien. Flirttailu kielen ja merkityksen kuoleman kanssa kuuluu olennaisena osana näihin teoksiin. Halutessaan sisällyttää kaiken mahdollisen kielelliseen universaaliinsa ne itse asiassa valmistelevat jäljittelemättömän planeettansa tuhoa. Mitä jää jäljelle, kun kaikki on jo sanottu?

Siksi me lukijat tarvitsemme myös sanoja ja kirjoja, jotka rakentavat siltoja paitsi toistemme myös toisten kirjojen välille. Vaikka se sitten tapahtuisi latteuksia ja kliseitä hokien. Mitä tahansa pynchonistit väittävätkin, totuus on tuolla ulkopuolella... tai ehkä ei.

--
Thomas Pynchon: Painovoiman sateenkaari. Suom, Juhani Lindholm. Teos 2014.


8.4.2017

Nauru pidentää kirjan ikää

Mikäpä sopisikaan paremmin juhlavuotemme pirtaan kuin klovnimaskin takaa esitetty versio eräästä kirjallisuutemme ikiklassikosta!
Kuva: Tero Ahonen / Red Nose Company

Red Nose Companyn yhteistyönä teatteri Quo Vadiksen kanssa laatima esitys Ilmari Kiannon Punaisesta viivasta kiertää parhaillaan maatamme. Vielä ehtii hyvin mukaan - jos irtovitseillä, ajankohtaisilla rinnastuksilla, musiikilla ja improvisoinnilla täytetty luenta Iki-Kiannon korpiromaanista houkuttaa.

Tuukka Vasaman (Mike) ja Timo Ruuskasen (Zin) teatteriklovneria yhdistää pantomiimia, commedia dell'artea ja fyysistä teatteria niin vakavaan kuin komedialliseen ainekseen. Sekoituksesta syntyy naamion takaa tarjottua tragikomediaa ja farssia lisättynä punaisella nenällä ja musiikilla. Asiaan- ja asiattomuuteenkuuluvaa ovat myös yllätysnumerot ja kahden klovnin keskinäinen kilvoittelu. Kermakakkuja ei ehkä heitellä, eikä banaaninkuoriiin liukastuta, mutta nekin saattavat olla mahdollisia. Eikä yleisökään unohdeta.

Tällä konseptilla ryhmä on toteuttanut niin Hamletin (2008), Hotakaisen Juoksuhaudantien (2014) ja parhaillaan on siis menossa Punaisen viivan kiertue. Välissä on nähty myös Tshehovin Lokki (2015), jonka ranskalainen Philip Boulay ohjasi sillä kertaa ilman maskeja esiintyvälle ryhmälle. Boulayn mukaan kun venäläisen klassikon näytelmä on pikemminkin komedia kuin tragedia, ja sen henkilöt klovneja, joiden sisintä olemusta imitoimaan ei tarvita ulkoisia tunnusmerkkejä. Myös muut klovniryhmän produktiot ovat kehittyneet läheisessä yhteistyössä Boulayn kanssa.

Kiannon 1909 ilmestynyt kertomus ensimmäisten eduskuntavaalien (1907) vaikutuksista syrjäisillä rajaseuduilla asuvaan köyhälistöön taipuu klovnerian käsissä draamaksi, jossa kirjailijan paisuttelevaa tekstiä ryhdistetään tietopaketeilla Kiannon elämänvaiheista, rytätään ironialla tai ryyditään tosikkomaiseksi äityvää tarinaa popmusiikilla (Iggy Popia, luonnollisesti) rypistämällä romaanin alkuperäisestä tunnepatetiasta mehut. Klassikko viedään ryminällä nykyaikaan.

Punaisella viivalla on suomalaisen kirjallisuuden historiassa vankka asema, jossa sen on nähty milloin asettuvan köyhän kansan puolelle, milloin puhuvan enemmän yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta vastaan kuin sen puolesta. Tai ehkä se on, kuten Kai Laitinen on todennut, "tutkielma maaseudun patriarkaalisen idyllin särkymisestä ja sosialismin aatteen tunkeutumisesta köyhien ihmisten mieliin". Tyylillisesti romaani on pikemminkin romanttisen pateettinen kuin realistinen, mistä nykylukijalle saattaa olla seurauksena nautinnon sijasta vastenmielisyyden kokemus.

Klassikot on silti hyvä tuntea ja maistaa kielellään vaikka kermakakkuna naaman päälle heitettynä. Red Nose Companyn kuvia kumartamattoman käsittelyn alta pilkistää kunnioitus sanataiteemme uranuurtajia kohtaan - sellaisena toki Kainuun korpikirjailijaa voi pitää. Jos nauru pidentää ihmisen, niin miksei myös kirjan ikää.

19.3.2017

Ikävä lähelle

Musiikin ja lyriikan yhteys on leimallinen osa Aulikki Oksasen kirjailijaprofiilia. Toki jo 60-luvulta alkaneen uran varrelta löytyy niin proosaa ja draamaa laidasta laitaan, lapsille, nuorille ja aikuisille, mutta ehkäpä juuri yksittäisiin runoihin sävelletyt tekstit ovat ne, joista tekijä parhaiten tunnetaan. Kaj Chydeniuksen Sinua, sinua rakastan tai Otto Donnerin Kuka kertoisi minulle parhaimpina esimerkkeinä tästä.

Jälkimmäinen löytyy myös uudelleen versioituna Oksasen yhteistyössä Vuokko Hovatan ja Zarkus Poussan kanssa tehdyltä levyltä Voi kuinka myrsky rauhoittaa (Siltala 2015). Musiikkia ja runonluentaa yhdistävä kokonaisuus on jo reilun vuoden takainen, mutta kestää hyvin muutamankin kevätauringon jäänpolttamat puhumattakaan syksyn kirpeästi puhaltavista tuulista.

Levy syntyi kolmikon yhteisten konserttiesiintymisten pohjalta. Oksasen laajasta runotuotannosta albumiin valittiin kuusitoista tekstiä. Näistä seitsemän on sävelletty, loput kirjailija lausuu. Tekstien viemisestä sävelten maailmaan vastaavat Donnerin ohella Tuure Kilpeläinen, Kerkko Koskinen, Jarkko Meretniemi ja Väinö Wallenius, joista valtaosan Hovatta tulkitsee. Poussan runonlausunnan taustalle rakentama äänimaisema sitoo tekstit musiikkiin ja päinvastoin.

Runot on noukittu pitkältä aikaväliltä (kokoelmasta Helise, taivas! Valitut runot 1964-2014, Siltala 2014), joten levyn temaattinen runko on väljä. On makuasia, onko se kokonaisuuden kannalta hyväksi vai pahaksi, mutta itse kallistun edellisen puolelle. Aiheiden, ympäristöjen, näkökulmien, kuvaston ja motiivien vaihtelevuus tuo sisältöön liikettä ja mielenkiintoa.

Tästä rönsyisyydestä huolimatta tekstien yhteismitallisuus käy silti selväksi. Oksasen runoissa luonto yksityiskohtineen (peurat, hevoset, ruusut ja liljat) ja maisemat äärisuuntineen (Ateenasta Afrikkaan) kohtaavat ihmisen sisältä kumpuavan tunnerekisterin, jossa vallitsee ikävän, kaipuun, mutta myös luopumista ennakoivat ilon hetket, kun kaikki on yhtä ja osa jotakin suurempaa:

Sain sulta kuutamon,
sain loisteen aution,
sain heijastuksen, josta uneksin.
Näin tuulten tanssivan,
näin vuorten leijuvan,
ja silloin tiesin, sua rakastin.

Oksasen runominä nostaa itsensä ilmoihin, laskeutuu syvälle itseensä, ihmettelee ihmissuhteiden mutkaisuutta (minä puhun ruostetta / ja sinä hartsia) ja hakee vimmaisesti yhteyttä lumoaviin hetkiin:

Ota mukaasi, irrota maasta
kun usva kohoaa,
kun hevosista nousee höyry pakkasaamuna
ja kansanlaulu juoksee kohti
punakiuhtavassa hameessa,
ota mukaasi, häikäise ja heitä
yli reunojen

Ihminen tempoilee ja riehtoo lähelle ja kauas, hakee lohtua tavarasta tai vaikka mustikan "verestä", mutta ei lopultakaan pääse pakoon. Ikävä lähelle itseään tai toista on loputon.

Koskaan en halunnut luopua sinusta,
sinä vain eksyit ja erosit minusta.
Tulesta mustan, ikuisen tuskan
valkea suola janottaa.
Voi, kuinka myrsky rauhoittaa!

Oksasen, Hovatan, Poussan yhteistyöstä on syntynyt tyylikäs auditiivinen elämys, jossa sanat ja riimit putoilevat kohdalleen. Runo elää ja vaikuttaa yhtä hyvin luettuna kuin laulettuna ja ajatus nousee lentoon. Mielenmyrsky voi ehkä sittenkin rauhoittaa.


Piirros: Aulikki Oksanen

26.2.2017

Lapsuus oli kirja kultainen

Tammen Kultaiset Kirjat johdattivat aikoinaan minut ja monet muut kirjallisuuden äärelle. Värikkäistä kuvista ja lyhyistä tarinoista kokoon kursittua kirjasarjaa alettiin julkaista suomeksi 50-luvun alussa. Alkuperäinen amerikkalainen versio näki päivänvalon 1942.

Tänä vuonna kultaiset kirjat täyttävät 75 vuotta. Eikä niiden eloisa taikavoima ole kadonnut minnekään. Meidän Mirrin, Pörrin, Kalle Kanin, Nille Nallen tai Matti Majavan seikkailut kelpaavat nykykersoillekin puhumattakaan aikuisista, jotka pääsevät tarinoiden myötä nostalgiamatkalle menneisyyteen. Joillekin sarjaan kuuluvien parinsadan kirjan omistamisesta on tullut myös intohimon kohde.

Kultaisten kirjojen synty ajoittuu aikaan, jolloin kirjatuotantoa oltiin sodan jälkeen pistämässä taas jaloilleen. Samalla synnytettiin myös uutta kustannuspolitiikkaa, johon sisältyi näkemys kirjateollisuuden ulottamisesta yhä useamman lukijan ulottuville. Hinta ei saisi olla este. Eikä kirjan saatavuuskaan. Kirjastojen ja kirjakauppojen rinnalle syntyi jakeluverkosto, joka toi värikkäillä ja houkuttavilla kansikuvilla varustetut kirjat tavaratalojen hyllyille, juna-asemille ja katujen varsilla oleville kioskeille.

Lapsille suunnatuista kultaisista kirjoista tuli ilmestyessään välitön hitti. Alhainen hinta ja silmää miellyttävä ulkoasu hellytti monet vanhemmat ostamaan kirjan jälkikasvulleen. Alkuvuosien tekijätiimi, joihin kuului Disneyn studioilta lähteneitä animaattoreita sekä Euroopasta sotaa paenneita tekstintekijöitä, loi pohjan koko sarjalle. Vaikka kirjojen sisällöistä on käyty keskustelua vuosikymmenten aikana, eikä niiden suosio ole enää pitkään aikaan ollut samalla tasolla, kultaiset kirjat elävät ja vanhoista niteistä otetaan säännöllisesti uusia painoksia. Tänään sarjaa kustantaa Penguin Random House.

Suomessa Tammi tarttui Helsingin olympiakesänä kultaiseen kuvakirjasarjaan säilyttäen myös alkuperäisen idean helposta saatavuudesta ja laadukkuudesta. Amerikkalaisia alkuperäistarinoita ovat olleet kääntämässä tunnetut tekijät (Kirsi Kunnas, Helena Anhava) ja kirjojen ulkoasu taittoa ja sidontaa myöten on kestänyt pienten sormien ajoittain kovakouraisen käsittelyn.

Kiinnostuneille tiedoksi: Mainio johdatus kultaisten kirjojen maailmaan on Päivi Heikkilä-Halttusen toimittama Tammen kultainen juhlakirja (Tammi 2012), josta löytyy kymmenen kertomusta kirjasarjan elontieltä.


Translate