Sivut

19.3.2017

Ikävä lähelle

Musiikin ja lyriikan yhteys on leimallinen osa Aulikki Oksasen kirjailijaprofiilia. Toki jo 60-luvulta alkaneen uran varrelta löytyy niin proosaa ja draamaa laidasta laitaan, lapsille, nuorille ja aikuisille, mutta ehkäpä juuri yksittäisiin runoihin sävelletyt tekstit ovat ne, joista tekijä parhaiten tunnetaan. Kaj Chydeniuksen Sinua, sinua rakastan tai Otto Donnerin Kuka kertoisi minulle parhaimpina esimerkkeinä tästä.

Jälkimmäinen löytyy myös uudelleen versioituna Oksasen yhteistyössä Vuokko Hovatan ja Zarkus Poussan kanssa tehdyltä levyltä Voi kuinka myrsky rauhoittaa (Siltala 2015). Musiikkia ja runonluentaa yhdistävä kokonaisuus on jo reilun vuoden takainen, mutta kestää hyvin muutamankin kevätauringon jäänpolttamat puhumattakaan syksyn kirpeästi puhaltavista tuulista.

Levy syntyi kolmikon yhteisten konserttiesiintymisten pohjalta. Oksasen laajasta runotuotannosta albumiin valittiin kuusitoista tekstiä. Näistä seitsemän on sävelletty, loput kirjailija lausuu. Tekstien viemisestä sävelten maailmaan vastaavat Donnerin ohella Tuure Kilpeläinen, Kerkko Koskinen, Jarkko Meretniemi ja Väinö Wallenius, joista valtaosan Hovatta tulkitsee. Poussan runonlausunnan taustalle rakentama äänimaisema sitoo tekstit musiikkiin ja päinvastoin.

Runot on noukittu pitkältä aikaväliltä (kokoelmasta Helise, taivas! Valitut runot 1964-2014, Siltala 2014), joten levyn temaattinen runko on väljä. On makuasia, onko se kokonaisuuden kannalta hyväksi vai pahaksi, mutta itse kallistun edellisen puolelle. Aiheiden, ympäristöjen, näkökulmien, kuvaston ja motiivien vaihtelevuus tuo sisältöön liikettä ja mielenkiintoa.

Tästä rönsyisyydestä huolimatta tekstien yhteismitallisuus käy silti selväksi. Oksasen runoissa luonto yksityiskohtineen (peurat, hevoset, ruusut ja liljat) ja maisemat äärisuuntineen (Ateenasta Afrikkaan) kohtaavat ihmisen sisältä kumpuavan tunnerekisterin, jossa vallitsee ikävän, kaipuun, mutta myös luopumista ennakoivat ilon hetket, kun kaikki on yhtä ja osa jotakin suurempaa:

Sain sulta kuutamon,
sain loisteen aution,
sain heijastuksen, josta uneksin.
Näin tuulten tanssivan,
näin vuorten leijuvan,
ja silloin tiesin, sua rakastin.

Oksasen runominä nostaa itsensä ilmoihin, laskeutuu syvälle itseensä, ihmettelee ihmissuhteiden mutkaisuutta (minä puhun ruostetta / ja sinä hartsia) ja hakee vimmaisesti yhteyttä lumoaviin hetkiin:

Ota mukaasi, irrota maasta
kun usva kohoaa,
kun hevosista nousee höyry pakkasaamuna
ja kansanlaulu juoksee kohti
punakiuhtavassa hameessa,
ota mukaasi, häikäise ja heitä
yli reunojen

Ihminen tempoilee ja riehtoo lähelle ja kauas, hakee lohtua tavarasta tai vaikka mustikan "verestä", mutta ei lopultakaan pääse pakoon. Ikävä lähelle itseään tai toista on loputon.

Koskaan en halunnut luopua sinusta,
sinä vain eksyit ja erosit minusta.
Tulesta mustan, ikuisen tuskan
valkea suola janottaa.
Voi, kuinka myrsky rauhoittaa!

Oksasen, Hovatan, Poussan yhteistyöstä on syntynyt tyylikäs auditiivinen elämys, jossa sanat ja riimit putoilevat kohdalleen. Runo elää ja vaikuttaa yhtä hyvin luettuna kuin laulettuna ja ajatus nousee lentoon. Mielenmyrsky voi ehkä sittenkin rauhoittaa.


Piirros: Aulikki Oksanen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Translate